Suurin osa keskusteluista palstalla näyttää olevan alatyylisiä ja trollahtavia, mutta kokeillaanpa muunlaista välillä.
Elämäni ensimmäiset 20 vuotta olivat rikkinäisiä, stressaavia ja tunteellisesti erittäin epävakaita. Vanhempien puolesta minun tunteilleni ei ollut tilaa, eikä niitä saanut näyttää. Liian raskaita asioita tapahtui liian usein. Teinivuodet, jolloin muut ikäiseni tutustuivat toiseen sukupuoleen minä pohdin elämän totuuksia ja yritin keksiä elämälleni tarkoitusta, jotta en jättäisi sitä kesken.
Nykyään ( alle 30v) olen sujut asioiden kanssa ja suhtautumiseni elämään on positiivinen ja realistinen. Ikävät kokemukset eivät pyöri mielessä ja minulla on paljon ihmisiä ympärilläni. Olen suhteellisen onnellinen.
Kuitenkin, parisuhteen löytäminen/ siihen ajautuminen on minulle jostain syystä erittäin vaikeaa. Elämänkokemukset ovat kovettaneet ulkokuoreni ja läheiset suhteet tuntuvat ahdistavilta ja kaukaisilta ajatuksilta. Luultavasti tämän vuoksi kerään ympärilleni "henkisesti etäisiä" miehiä, jotta minun on helpompi olla. Suhteet eivät johda mihinkään ja lopulta päädyn satuttamaan itseäni.
Samaan aikaan kaipaan aitoa läheisyyttä ja luotettavaa kumppania. Sellaista rakastavaa ja pehmeää ihmistä, jonka seurassa voin olla turvassa. Uskon, että sellaisen miehen minun on mahdollisuus löytääkin (koska oikeasti suurin osa miehistä on ihania), mutta ongelmana ovat omat ikävät toimintamallini. Kun sellainen ihminen tulee vastaan, sisäiset negaationi ottavat vallan. Kuin minusta tulisi toinen ihminen joka ei arvosta tai kunnioita minkäänlaisia inhimillisiä tunteita toisessa. Otan "pimeän puoleni" käyttöön ja teen kaiken tuhotakseni tilanteen.
En nauti itseni kuin kenenkään muunkaan satuttamisesta. Sydämeltäni olen rakastava ja herkkä hippi, mutta en saa katkaistua kierrettä. En ole katkera, mutta pelkään, että menneisyyteni on pilannut terveen tunne-elämän ja jään yksin oman käytökseni vuoksi.
Uskon, että jokaisella tulee aika elämässään jolloin on otettava vastuu omista teoistaan ja koitettava muuttua jos mikään ei toimi, mutta minä en tässä tilanteessa osaa enää auttaa itseäni.
Olisi mukava kuulla jos joillain on samantapaisia kokemuksia, näkemyksiä tai ajatuksia asian saralta.
Elämäni ensimmäiset 20 vuotta olivat rikkinäisiä, stressaavia ja tunteellisesti erittäin epävakaita. Vanhempien puolesta minun tunteilleni ei ollut tilaa, eikä niitä saanut näyttää. Liian raskaita asioita tapahtui liian usein. Teinivuodet, jolloin muut ikäiseni tutustuivat toiseen sukupuoleen minä pohdin elämän totuuksia ja yritin keksiä elämälleni tarkoitusta, jotta en jättäisi sitä kesken.
Nykyään ( alle 30v) olen sujut asioiden kanssa ja suhtautumiseni elämään on positiivinen ja realistinen. Ikävät kokemukset eivät pyöri mielessä ja minulla on paljon ihmisiä ympärilläni. Olen suhteellisen onnellinen.
Kuitenkin, parisuhteen löytäminen/ siihen ajautuminen on minulle jostain syystä erittäin vaikeaa. Elämänkokemukset ovat kovettaneet ulkokuoreni ja läheiset suhteet tuntuvat ahdistavilta ja kaukaisilta ajatuksilta. Luultavasti tämän vuoksi kerään ympärilleni "henkisesti etäisiä" miehiä, jotta minun on helpompi olla. Suhteet eivät johda mihinkään ja lopulta päädyn satuttamaan itseäni.
Samaan aikaan kaipaan aitoa läheisyyttä ja luotettavaa kumppania. Sellaista rakastavaa ja pehmeää ihmistä, jonka seurassa voin olla turvassa. Uskon, että sellaisen miehen minun on mahdollisuus löytääkin (koska oikeasti suurin osa miehistä on ihania), mutta ongelmana ovat omat ikävät toimintamallini. Kun sellainen ihminen tulee vastaan, sisäiset negaationi ottavat vallan. Kuin minusta tulisi toinen ihminen joka ei arvosta tai kunnioita minkäänlaisia inhimillisiä tunteita toisessa. Otan "pimeän puoleni" käyttöön ja teen kaiken tuhotakseni tilanteen.
En nauti itseni kuin kenenkään muunkaan satuttamisesta. Sydämeltäni olen rakastava ja herkkä hippi, mutta en saa katkaistua kierrettä. En ole katkera, mutta pelkään, että menneisyyteni on pilannut terveen tunne-elämän ja jään yksin oman käytökseni vuoksi.
Uskon, että jokaisella tulee aika elämässään jolloin on otettava vastuu omista teoistaan ja koitettava muuttua jos mikään ei toimi, mutta minä en tässä tilanteessa osaa enää auttaa itseäni.
Olisi mukava kuulla jos joillain on samantapaisia kokemuksia, näkemyksiä tai ajatuksia asian saralta.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Hyvä kirjoitus. Juuri tuota olen yrittänyt palstan naisille selittää, siis sitä että panrinkelöinti tuhoaa ne sisältäpäin kun mitä enemmän takana on sitä huonommin ne edessäolevat kelpaavat tai sitä vaikempi on tunnistaa enää sitten "sitä oikeaa". Eihän ne tietenkään minua ole uskoneet mutta ehkä se sinun sanomana menee paremmin perille kun "puhut" kokemuksen äänellä.
Mennäänkö naimisiin?
Et ikävä kyllä tule täällä saamaan asiallisia vastauksia, kuten edellä jo nähtiin :( Voit kokeilla jotain muuta Suoli24-palstaa, mutta eipä niidenkään laatu häikäise. En tiedä löytyisikö esimerkiksi mielenterveyspuolelta jotain moderoituja, asiallisia foorumeita.
Minun vastaus oli asiallinen mutta sinun vihjailu ja ohjailu ap:tä meielnterveyspuolelle kyllä täyttää asiattomuuden kriteerit täysin.
Helka ei todellakaan ilkeyttään tuota ehdotusta tehnyt Ap:lle. Tämä palsta on täynnä naisiin kohdistunutta, hallitsematonta vihaa. Lueppa nuo pari viestiä tämän mun viestin alapuolelta. Lisää samanlaista tulee takuulla eikä aloittaja sellaista ansaitse edes vitseinä.
Olen itse käynyt aikoinani keskustelemassa, juurikin liittyen parisuhteeseen ja itseeni.
Kun et Ap ole tilanteeseesi tyytyväinen, silloin olet jo matkalla kohti muutosta. En toivo, että jäät junnaamaan nyt tähän ilman vinkkejä.
Terveyskeskuksesta osaavat kertoa paikkakuntasi tarjonnan.
Jep, helka tapansa mukaan on ennakkoluuloisena, ja katkerana tätinä määrittelemässä mikä täällä on normaalia ja epänormaalia.
Mitä pahaa siinä on, jos laskeutuu toiselle polvelle ja kosaisee, kun löytää sen oikean?
Sitä saa mitä tilaa.
Mä vedän KÄTEEN! RUNKRUNKRUNKRUNKRUNKRUNKRUNKRUNK!
Monenko nussima olet?
Eli kun saat rakkautta kilttinä, testaat kuin pieni lapsi rajoja, onko rakkaus myös ehdotonta?
Vanhemmille ohjehan on, että rakkaus ei saa loppua, vaikka rajat lapselle pitääkin olla. Ehkä jäit vaille tällaista perusturvallisuuden tunnetta ehdottomasta rakkaudesta, et tullut hyväksytyksi vanhempien taholta, tai koit hylkäämisen tunteen, ja et siksi koe olevasi rakastamisen arvoinen? Tällöin pitäisi oivaltaa olevansa rakastamisen arvoinen ja ennenkaikkea rakastaa itseään. Kyse ei tietenkään ole narsistisesta muita vahingoittavasta itsekkyydestä, vaan luvasta ottaa rakkautta vastaan.
Ihminen joka ei pidä itseään rakastamisen arvoisena, on ikäänkuin antanut vallan itsestään toisille. Hän kuvittelee olevansa itsenäinen, vain kun kukaan ei rakasta häntä, mutta se joka tuon äänen on laittanut päähän, onkin juuri ne toiset ihmiset, jotka valehtelivat ja käyttivät valtaansa väärin. Eli tällainen ihminen on ohjelmoitu olemaan oma vangin vartijansa, eikä siten koskaan ole vapaa.
Paras tekniikka kasvattaa kilttejä ja tottelevia lapsia, kun lapselle aivopestään hirmuinen yliminä omaksi vanginvartijaksi. Varjo josta puhut voikin olla vanginvartijan roolin ottanut yliminä, kun yliminän pitäisi olla lempeä suojelija. Ehkä miehen pehmeys, jos se on pumpulissa elämisestä provosoi sinussa vihan, koska kuitenkin kaipaat miestä, joka jollakin tasolla myös jakaisi kokemuksesi vaikeuksista. Pehmeyshän voi olla heikkoutta, jos siitä puuttuu jämäkkyys tai se perustuu tietämättömyydelle elämästä.
Olet tuolta pohjalta peli- ja jännämiesmagneetti.
On hyvä että tiedostat sen, että sinä annat vallan sisäiselle sabotoijallesi ja että tiedät olevasi masokistinen. Näin parantuminen voi alkaa.
Tiedät, että alat vaatia kahta vastakohtaista asiaa, jos et pysty palautumaan tuosta, sillä yrität jäljitellä kaoottisen lapsuutesi mallia; olet naispuolinen nice guy.
Suhde ei paranna sinua, ennen kun olet sulkenut tuon haavan.
Sinun täytyy oppia sellaisen suhteen tavoille josta puuttuu haavoittumisen ja haavoittamisen elementti, jolloin voit olla onnellinen.
Onnellisuus - jota haet suhteesta - muuten pakenee sinua ei vain seuraavassa suhteessasi, vaan koko loppuelämäsi.