Meillä on kaksi pientä lasta ja olemme nyt vaimoni kanssa asumuserossa. Päädyimme tilanteeseen jatkuvan "kinastelun" ja "tappelemisen" vuoksi. Vaimollani on paha taipumus ns. micromanagement tyyppiseen käytökseen, joka tarkoittaa sitä että hän hengittää kokoajan niskaan ja kertoo jatkuvasti miten jokin asia pitäisi tehdä. Hän vaikuttaisi olevan asiantuntija kaikessa, jopa minun ammatissani. Joskus hän pyytää käytöstään anteeksi mutta parin tunnin kuluttua taas mennään. Käytös alkoi pahentua ensimmäisen lapsen jälkeen. Halusimme saada liittomme toimimaan ja meninme parisuhdeterapiaan. Noin kuukauden jälkeen vaimo haukkui terapeutin epäpäteväksi ja lopetimme terapian. Itse olisin halunnut jatkaa. Vaimo suostui siihen että menisimme uudelleen terapiaan jos hän saa valita terapeutin. Emme sitten koskaan menneet. Asiat meni siinä vaiheessa hieman paremmin joten molemmat katsottiin että suunta on oikea.
Hieman myöhemmin aloimme odottaa toista lasta. Sitten asiat alkoi taas mennä alamäkeen, kunnes lapsen syntymän jälkeen tilanne alkoi käydä sietämättömäksi. Nyt ollaan tosiaan asumuserossa ja hoidetaan lapsia vuoroissa. Ne hetket jolloin vietämme päivänkin yhdessä perheenä, vaimon käytös laskee hyvin nopeasti samalle tutulle tasolle. Riita syntyy heti jos hänelle ystävällisesti asiasta huomauttaa. Hän ei suostu uskomaan että hänessä olisi mitään vikaa. Hän etsii vikoja minusta, olosuhteista, jopa ammattiavusta. Koskaan ei itsestään. Hän kuitenkin itse haluaa palata yhteen ja parantaa käytöstään, tietysti sillä edellytyksellä että minäkin parannan omaani. Nyt vain tuntuu siltä etten pysty tästä enää parantamaan. Olen kaikkeni jo tehnyt ja yrittänyt saada vaimon lähtemään terapiaan jo kaksi vuotta. Vaikka kuinka parannan itseäni niin hän ei siihen kuitenkaan vastaa mitenkään omalta osaltaan.
Lapsillamme on alkanut esiintyä käytöshäiriöitä. Vaimoni itse kasvoi ei-niin-turvallisissa olosuhteissa, yksinhuoltajaäidin tytär ja mitä olen kuullut niin hänen äitinsä saattoi katsoa koko päivän televisiota omissa maailmoissaan ja vaimoni katsoi jo 3 vuotiaana ohjelmia jotka ei sovellu alle 18-vuotiaille. Äitinsä kyllä syötti pesi ja vaatetti mutta ilmeisesti ei juuri leikkinyt. Nyt olen huomannut että vaimoni tekee samaa kuin äitinsä ja se huolestuttaa paljon. Tästä syystä haluaisin että lapset olisivat enemmän minun kanssani koska minua televisio ei kiinnosta ja pidän lasteni kanssa leikkimisestä.
Olen myös lukenut että micromanagement käytös juontaa juurensa toimimattomasta lapsi-vanhempi suhteesta. Tätä ei kuitenkaan uskalla ottaa esille mahdollisessa terapiassa ainakaan vaimon kuullen. Pelkään mitä tapahtuu jos en kerro. Asian esille ottaminen voi taas pahentaa tilannetta entisestään. Lapsien käytöshäiriöt alkavat jo vaikuttaa niin pahalta että niillekin pitäisi apua saada. Elämäntilanne ei muutenkaan ole paras mahdollinen ja läheisten kuolemien lisäksi perhe-elämän ongelmat alkavat kaikki käydä liian raskaaksi ja tuntuu siltä etten jaksa enää. Ei ole enää voimia. Olen pahasti masentunut, ruoka ei maistu ja nukkuminen on vaikeaa. Paras kaverikin muutti Suomesta pois.
Vaimoni ei ole mikään paha ihminen mutta hänen kanssaan ei voi asua. En jaksa kuunnella joka päivä negatiivisia asioita itsestäni tai muista ihmisistä. En jaksa kinastella itsestään selvistä asioista jotka on puitu läpi moneen kertaan. Välillä tuntuu siltä että vaimo haluaa vain tapella ja purkaa omaa pahaa oloaan minuun ja lapsiin.
En halua erota, haluan parisuhdeterapiaan ja apua vaimolleni. Itse olen menossa nyt yksin terapiaan koska tuntuu siltä että seinät tulee päälle. Tunnen iloa vain lasteni seurassa. Tuntuu myös siltä ettei vaimo oikeasti edes halua elää yhdessä. Hänen äitinsä teki sen päätöksen eikä antanut isän olla missään tekemisissä vaimoni kanssa. Tuhosi isän lähettämät kirjeet ja valokuvat ennen kuin vaimo sai nähdä ne. Joitain jäännöksiä vaimo oli löytänyt roskien seasta. Välillä tuntuu että vaimoni jotenkin tiedostamatta käyttäytyy paljon äitinsä tavoin. En voi pakottaa hoitoonkaan. Haluan vain keksiä keinon jolla saan vaimoni terapiaan, ja siellä näkemään omat vikansa ja sitoutumaan niiden hoitoon. Hän ei näe että kaikki tämä satuttaa lapsiamme niin paljon. Tai sitten näkee muttei välitä. Mitä helvettiä tässä pitäisi tehdä?!
Hieman myöhemmin aloimme odottaa toista lasta. Sitten asiat alkoi taas mennä alamäkeen, kunnes lapsen syntymän jälkeen tilanne alkoi käydä sietämättömäksi. Nyt ollaan tosiaan asumuserossa ja hoidetaan lapsia vuoroissa. Ne hetket jolloin vietämme päivänkin yhdessä perheenä, vaimon käytös laskee hyvin nopeasti samalle tutulle tasolle. Riita syntyy heti jos hänelle ystävällisesti asiasta huomauttaa. Hän ei suostu uskomaan että hänessä olisi mitään vikaa. Hän etsii vikoja minusta, olosuhteista, jopa ammattiavusta. Koskaan ei itsestään. Hän kuitenkin itse haluaa palata yhteen ja parantaa käytöstään, tietysti sillä edellytyksellä että minäkin parannan omaani. Nyt vain tuntuu siltä etten pysty tästä enää parantamaan. Olen kaikkeni jo tehnyt ja yrittänyt saada vaimon lähtemään terapiaan jo kaksi vuotta. Vaikka kuinka parannan itseäni niin hän ei siihen kuitenkaan vastaa mitenkään omalta osaltaan.
Lapsillamme on alkanut esiintyä käytöshäiriöitä. Vaimoni itse kasvoi ei-niin-turvallisissa olosuhteissa, yksinhuoltajaäidin tytär ja mitä olen kuullut niin hänen äitinsä saattoi katsoa koko päivän televisiota omissa maailmoissaan ja vaimoni katsoi jo 3 vuotiaana ohjelmia jotka ei sovellu alle 18-vuotiaille. Äitinsä kyllä syötti pesi ja vaatetti mutta ilmeisesti ei juuri leikkinyt. Nyt olen huomannut että vaimoni tekee samaa kuin äitinsä ja se huolestuttaa paljon. Tästä syystä haluaisin että lapset olisivat enemmän minun kanssani koska minua televisio ei kiinnosta ja pidän lasteni kanssa leikkimisestä.
Olen myös lukenut että micromanagement käytös juontaa juurensa toimimattomasta lapsi-vanhempi suhteesta. Tätä ei kuitenkaan uskalla ottaa esille mahdollisessa terapiassa ainakaan vaimon kuullen. Pelkään mitä tapahtuu jos en kerro. Asian esille ottaminen voi taas pahentaa tilannetta entisestään. Lapsien käytöshäiriöt alkavat jo vaikuttaa niin pahalta että niillekin pitäisi apua saada. Elämäntilanne ei muutenkaan ole paras mahdollinen ja läheisten kuolemien lisäksi perhe-elämän ongelmat alkavat kaikki käydä liian raskaaksi ja tuntuu siltä etten jaksa enää. Ei ole enää voimia. Olen pahasti masentunut, ruoka ei maistu ja nukkuminen on vaikeaa. Paras kaverikin muutti Suomesta pois.
Vaimoni ei ole mikään paha ihminen mutta hänen kanssaan ei voi asua. En jaksa kuunnella joka päivä negatiivisia asioita itsestäni tai muista ihmisistä. En jaksa kinastella itsestään selvistä asioista jotka on puitu läpi moneen kertaan. Välillä tuntuu siltä että vaimo haluaa vain tapella ja purkaa omaa pahaa oloaan minuun ja lapsiin.
En halua erota, haluan parisuhdeterapiaan ja apua vaimolleni. Itse olen menossa nyt yksin terapiaan koska tuntuu siltä että seinät tulee päälle. Tunnen iloa vain lasteni seurassa. Tuntuu myös siltä ettei vaimo oikeasti edes halua elää yhdessä. Hänen äitinsä teki sen päätöksen eikä antanut isän olla missään tekemisissä vaimoni kanssa. Tuhosi isän lähettämät kirjeet ja valokuvat ennen kuin vaimo sai nähdä ne. Joitain jäännöksiä vaimo oli löytänyt roskien seasta. Välillä tuntuu että vaimoni jotenkin tiedostamatta käyttäytyy paljon äitinsä tavoin. En voi pakottaa hoitoonkaan. Haluan vain keksiä keinon jolla saan vaimoni terapiaan, ja siellä näkemään omat vikansa ja sitoutumaan niiden hoitoon. Hän ei näe että kaikki tämä satuttaa lapsiamme niin paljon. Tai sitten näkee muttei välitä. Mitä helvettiä tässä pitäisi tehdä?!
Vastaukset 1
Vanhimmat
Ethän vaan elä narsistin kanssa.