Tunteiden tunnustaminen

Perinteinen suomalaiskansallinen masennuslääke on Kossu. Kokoeile joskus. Siis ihan vain masennukseen.

Hyvää syntymäpäivää!

>Eikö 27 vuotta oo jo kylliks

Tuskinpa. Ei.

>oon sairastanu masennusta pari vuotta.

Oletko saanut/kokeillut mitään lääkitystä?

> Ainoastaan mieheni kanssa voin joissakin asioissa uskoutua, mutta en kunnolla avautua. Se tuska mikä siitä tunnustamisesta tuntuisi seuraavan, on niin valtava, että en tiiä kestänkö mä sitä

Hyvä noinkin. Pikku hiljaa eteenpäin, vähä vähältä.

> kun on jo tuota ikää kertyny jo noinkin paljon...

Kenestä 27 on paljon?????

>Tämä oli tällanen vuodatus.

En havainnut mitään "vuodatusta". Tätä vartenhan nämä palstat nimenomaan ovat olemassa. Ja masennusta totisesti tästäkin maasta löytyy.

Tavallaan "kiva" kuulla, että joku muukin ajattelee noin. Olemme miltein samanlaisia...
T: mies81

Anteeksi ruma kielenkäyttöni. Otin taas henkilökohtaisesti, luulin tosiaan sen olevan minulle tarkoitettu. Vaikka en oo kyllä ees monesti ottanut kantaa mihinkään täällä. Masensi kovasti. Mutta se on jo vanha juttu.

Maatiloilla yksinäisyys vaivaa, helposti puolisot menettävät keskusteluyhteyden kun työt painaa päälle ja niitähän riittää ja ne kutsuvat heti ulkooven takana. Sinne on helppo paeta. Toinen vaan jää yksin. Neuvon että puhu miehellesi tunteistasi ja tai hanki joku jolle voit puhua. Alkoholiin ei kannata missään tapauksessa turvautua. Samoin ammatti apu teille molemmille on tarpeen riittävän ajoissa. Asiat pitkittyessään eivät ainakaan parane.

Heippa Vipe (Virpi? :-)

Näitä lukiessa köy joskus niin, että viestin alkuperäinen tarkoitus kääntyy tarkemmassa harkinnassa vastakkaiseksi. Tarkoitan sitä, että minulle tuli sinun puolesta hyvä ja turvallinen mieli lukiessani viestiäsi.

Minusta siinä oli hirveän paljon asioita, jotka tuovat elämään toivoa onnistuessaan. Et siis ole menettänyt ympäriltäsi tärkeimpiäsi, vaan völiaikaisesti otteen elämään ja hyvään oloon. Tämä sillä olettamuksella, että sinulla on joskus ollut hyvä olo. Kirjoituksessa oli kans kamalan paljon sellaisia asioita, joihin on helppo samaistua.

Aikuisellakin on omaa perhettään kova ikävä. Maalaistaustalla (jos sorrun stereotyyppeihin) varmaan rohkaistaan aikaiseen vastuunottoon ja vahvuuteen? Itse olen kaupunkilaisesta yrittäjäperheestä, mutta mekaniikka on varmaan ihan sama, eli kun lapsena iloitset siitä, että sinut otetaan aikuiseksi jo niin varhain, niin aikuisena pamahtaakin yht'äkkiä muistiin kaikki ne kerrat, kun piti tehdä töitä, vaikka olis tehny mieli leikki, olla vaan muitten huolehdittavana, huolettomana omana itsenään, joka ois saanu päästä siihen turvalliseen syliin, silloin kun ois halunnut... vaikka se halu ois sitten yllättänyt 8, 10, 15, 18 tai 27 vuotiaana. Suomeksi sanoen jotain on jääty paitsi.

En yhtään ihmettele sitä, että lapsuuden joulun mielikuvat painavat mieltäsi, vaikka ovatkin positiivisia. Eikö ole ihan normaalia kaivata pääsevänsä sinne missä oli ihaninta, jossa ihmiset oli lähekkäin, ilman kiirettä ja toisistaan välittäen. Kun sen lyhyen ajan joulun pyhinä näillä, toisilleen tärkeimmillä ihmisillä ei ole kuin toisensa seuranaan ja huomion kohteena. Silloin on pidetty huolta, saatu lahjoja ja hymyilty hyvää oloa näkyviin.

Ja yhtä aikaa, kaiken tuon muistaminen saa aikaan surullisuuden ja pelon siitä, että tuon jokaiselle ihmiselle tärkeimmän paikan ja olotilan on menettänyt loppuiäkseen. Nyt olen aikuinen, nyt en saa enää olla kenenkään lapsi, vaikka jälkeläinen olenkin. Ja jos tuota tunnetta ei suo itselleen, puhumisesta puhumattakaan, niin siitä voi tulla jotenkin oudon etäisesti jopa hävettävä asia. Eihän aikuisen ihmisen pitäisi näin ajatella?

Minusta oli ihana kuulla, että rakastat jälleen miestäsi. Se on tärkeintä mitä tarvitset tässä tilanteessa. Joku jota rakastaa... joku jonka vieressä vois maata sohvalla ja turhautuneena tökätä nyrkillä hellästi kylkeen ja ajatella mielessään, että "oot sinäkin kans huono mies, kun et voi mun isäksi ja äidiksi muuttua". Ja kun mies hämmentyneenä hymyillen kysyy, että "no mistä hyvästä toi oli", niin voit vastata sille tavalliseen tyyliin, että "ei mistään" ja sitten käpertyä sen kainaloon takaisin.

Minä en ole koskaan oppinut ymmärtämään sitä, miten kukaan voi selvitä karjatilallisen hommista. En voi kuin kuvitella sitä tuskaa, joka seuraa siitä, että joutuu oman ystävänsä ajamaan teuraaksi. Tappamaan. Ainiin, aivan kuten aikuisilla ei ole ikävä lapsuuttaan, niin eihän eläimet ja ihmisetkään voi olla ystäviä keskenään.

Ite oon ollu yhdessä bioteknologia-yrityksessä mukana ja oli siinä taannoin, japanilaisilla tiedemiehillä tietämistä, kun isäntäyrityksen myyntijohtaja oli juttelemassa vasikoille, kun olis pitänyt kauppoja tehdä. :-)

Sen oikeastaan haluan sanoa, että mitä siihen avatumiseen, puhumiseen ja selvittämiseen tulee, niin varsinkin, jos sinulla on (hyvä?) terapeutti niin eikö asioista kannattaisi puhua. Paha olosi ei kuitenkaan tunnu kohdistuvan kenenkään ihmiseen, eli miksi sitä kannattaisi pelätä, ainakaan että loukkaisi ketään toista? Ja minä ainakin saan sinusta niin hyvän olon, että vilpittömästi uskon, että sinun ei tarvitse pelätä omia ajatuksiasi tai niiden selvittämistä. Hirveän iso osa asioista on monella ihmisellä mielessä ja kun joku sanoo ne ääneen, niin moni ne ymmärtää.

Itse sanoin aikoinani 27 vuotiaana isälleni suoraan, että vaikka olisin kuinka vanha ja aikuinen, niin tulen aina olemaan hänelle lapsi. Isän omat vanhemmat kuolivat pari vuotta sitten. Nyt minun kriisiä läpikäydessä, juttelin asiasta ensimmäistä kertaa hänen kanssaan ja isä myönsi tietävänsä mitä olin asialla tarkoittanut. Vanhempien kuoleman jälkeen hän oli monta kertaa yllättänyt itseään kaipaamasta vielä kerran äidin syliin... niin se vain on.

Tällaisia ajatuksia minulle tuli mieleen.

t: Pelokas-P