Mikä siinä on, että lähes koko elämäni olen tuntenut itseni ulkopuoliseksi muussa kuin aivan lähimpien ihmisten seurassa? Olen nelikymppinen nainen ja minulla on vain vähän ystäviä, tuttuja kylläkin enemmän. Mies löytyy ja kaksin elelemme.
Lähdetään positiivisesta; olen ollut nyt useamman vuoden samassa työpaikassa ja siellä minusta pidetään, työkaverini ovat mukavia ja juttelen kaikkien kanssa. En ole kuitenkaan saanut työkavereista lähempiä ystäviä. Opiskeluaikaiset ystäväni ovat kadonneet tahoillensa, ja opiskeluaikana oli muutoinkin vaikeaa ystävystyä kun asuin eri paikkakunnalla kuin muut, en käyttänyt alkoholia ja lisäksi sairastuin krooniseen sairauteen. Edelleenkään en käytä alkoholia, joten työpaikan pippalot sun muut eivät ole minua varten. Uusia harrastuksia koitan aloitella aina silloin tällöin, mutta usein joudun jättämään ne kesken jonkin esteen (työkiireet, flunssakausi tms) sattuessa. Minulla ei ole juurikaan sukua, jonka kanssa voisin olla tekemisissä. Siskoani tulee nähtyä ehkä kerran viidessä vuodessa; meillä on iso ikäero ja olemme todella erilaiset. Miehen perheen kanssa kyllä näemme noin kerran kuukaudessa, mutta heillä meininki on melkoista jos kaikki ovat paikalla. Miehen sisaruksilla on perhettä, ja siinä härdellissä kukaan ei ehdi keskittymään aikuisten väliseen kanssakäymiseen.
Ehkä otan itseeni liian pienistä, mutta en vain jaksa ihmisiä, jotka imevät minusta kaikki mehut. He joko puhuvat vain omista asioistaan tai sitten eivät vain ole kiinnostuneita minusta. Niinpä usein olenkin seurassa se kuuntelija, joka on hiljaa kun äänekkäämmät ovat esillä. Kaipaisin sitä, että joku muistaa, mitä olen heille puhunut (esim. mieheni vanhemmat saattavat kysyä samaa asiaa uudelleen jonka olen edellisellä kerralla heille jo selittänyt), ja ylipäätään välittäisi siitä mitä minulle kuuluu. Tuntuu että useimmiten ihmisten väliset suhteet ovat vaan kepeää "ai sääkin olet täällä, hengataan tässä yhdessä" -tyyppistä huttua, jossa yksittäisellä ihmisellä ei niinkään ole väliä. Haluaisin tulla huomioiduksi omana itsenäni, enkä olla aina se jonka ohi puhutaan. Mieheni, vanhempieni ja parhaiden ystävieni seurassa olen suulas ja puhumme koko ajan kaikesta.
Olisi mielenkiintoista kuulla, onko joku päässyt eroon tästä ulkopuolisuuden tunteesta ja jos, niin miten. Ja vaikka saanut uusia ystäviä aikuisiällä.
Lähdetään positiivisesta; olen ollut nyt useamman vuoden samassa työpaikassa ja siellä minusta pidetään, työkaverini ovat mukavia ja juttelen kaikkien kanssa. En ole kuitenkaan saanut työkavereista lähempiä ystäviä. Opiskeluaikaiset ystäväni ovat kadonneet tahoillensa, ja opiskeluaikana oli muutoinkin vaikeaa ystävystyä kun asuin eri paikkakunnalla kuin muut, en käyttänyt alkoholia ja lisäksi sairastuin krooniseen sairauteen. Edelleenkään en käytä alkoholia, joten työpaikan pippalot sun muut eivät ole minua varten. Uusia harrastuksia koitan aloitella aina silloin tällöin, mutta usein joudun jättämään ne kesken jonkin esteen (työkiireet, flunssakausi tms) sattuessa. Minulla ei ole juurikaan sukua, jonka kanssa voisin olla tekemisissä. Siskoani tulee nähtyä ehkä kerran viidessä vuodessa; meillä on iso ikäero ja olemme todella erilaiset. Miehen perheen kanssa kyllä näemme noin kerran kuukaudessa, mutta heillä meininki on melkoista jos kaikki ovat paikalla. Miehen sisaruksilla on perhettä, ja siinä härdellissä kukaan ei ehdi keskittymään aikuisten väliseen kanssakäymiseen.
Ehkä otan itseeni liian pienistä, mutta en vain jaksa ihmisiä, jotka imevät minusta kaikki mehut. He joko puhuvat vain omista asioistaan tai sitten eivät vain ole kiinnostuneita minusta. Niinpä usein olenkin seurassa se kuuntelija, joka on hiljaa kun äänekkäämmät ovat esillä. Kaipaisin sitä, että joku muistaa, mitä olen heille puhunut (esim. mieheni vanhemmat saattavat kysyä samaa asiaa uudelleen jonka olen edellisellä kerralla heille jo selittänyt), ja ylipäätään välittäisi siitä mitä minulle kuuluu. Tuntuu että useimmiten ihmisten väliset suhteet ovat vaan kepeää "ai sääkin olet täällä, hengataan tässä yhdessä" -tyyppistä huttua, jossa yksittäisellä ihmisellä ei niinkään ole väliä. Haluaisin tulla huomioiduksi omana itsenäni, enkä olla aina se jonka ohi puhutaan. Mieheni, vanhempieni ja parhaiden ystävieni seurassa olen suulas ja puhumme koko ajan kaikesta.
Olisi mielenkiintoista kuulla, onko joku päässyt eroon tästä ulkopuolisuuden tunteesta ja jos, niin miten. Ja vaikka saanut uusia ystäviä aikuisiällä.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Mikä siinä on, että.. Tälläistähän se on lähes kaikilla, tällä tavoin olen minäkin käsittäny, tämän päivän ihminen kun ei ole muusta kiinnostunut kuin itsestään ja rahoistaan. Olen tähän niin tottunut, että en edes tavoittele mitään erikoista huomiota. Siks toiseks ne olevinaan lähelläsi olevat ihmiset vain sotkevat elämäsi. Yksin on hyvä kulkea ja olla, et ole vastuussa muista kuin itsestäsi, jos et ole naimisissa. Vanhemmilla on vastuu toisistaan ja lapsistaan ja se riittää mielestäni heillekkin. Olen nyt täällä Malagassa ja puhun huonoa Espanjaa ja yritän selvitä sillä täällä yksikseni. Hölmöilen ja ymmärrän väärin mitä mulle puhutaan toisinaan. jos minulla olisi täällä matka toveri tai ns ystävä, niin totisesti kuulisin monet haukkumiset siitä, että taas hölmöilit!! jäkäti jäkkä käkkä jää!!. Et voi määritellä ihmisistä sitä kuka sun ystäväs on luota vaan itsees. Ei sun vaikeuksistas varsinkaan ole kiinnostunut kukaan todellisuudessa, joku tosin voi vaivautua teeskentelemään vuoksesi muutaman krokotiilin kyyneleen ehkä, eikä sitten muuta.
Kohtalotoverini. Olen n 4-kymppinen mies, jolla sama ongelma. Ulkopuolisuuden tunne ei ole helpottanut koskaan. Työssä ja harrastuksissa olen ollut pidetty, arvostettukin, mutta kaikki ovat aina olleet kiinnostuneempia tekemisistäni ja sanomisistani, kuin siitä kuka olen, siitä millainen ihminen olen. Se, miten olen menestynyt tai pärjännyt, on heille paljon kiinnostavampaa kuin minä itse. Se mitä olen tehnyt ja/tai sanonut, on heille arvokkaampaa kuin minä. Mikään saavutus ei voi koskaan korvata sitä arvottomuuden tunnetta, jonka ihmisenä unohtaminen aiheuttaa. Olen myös se, joka yleensä kuuntelee ja vaikenee. Minulla on myös paljon kavereita, muutamia ystäviä, sekä lähipiiri, mutta vain pari, jotka tuntevat minut paremmin. Heidän kanssaan olen voinut puhua mistä vain asioista, he ovat sattumoisin naisia. Valitettavasti näen heitä (liian) harvioin välimatkasta johtuen. Miespuolisten ystävieni tai kavereiden kanssa en ole koskaan päässyt sellaiseen asetelmaan, jossa he aidosti pystyisivät sanomaan ymmärtävänsä minua ihmisenä. He arvostavat sitä, miten pystyn puhumaan vaikeistakin asioista, omaltakin kohdalta, mutta he arvostavat enemmän kykyäni, kuin minua itseäni. En tarvitse ketään sanomaan, kuinka "älykäs ja viisas" olen, se ei auta yhtään silloin, kun toivoisi tulevansa kuulluksi ihmisenä. Mieluummin kuulisin sanat "mä ymmärrän sinua".
Itselleni vaikeinta on ollut se, että tunnen aina ulkopuolisuuden ja "yksinäisyyden" korostuvan ihmisten keskellä. Ajatukseni kulkevat radalla, joka on heille vieras. En tarkoita, että ajatukseni olisivat outoja, vaan ne ovat "liian" syvällisiä. Osaan myös small-talkin ja vapaamuotoisen seurustelun, mutta minulle ne ovat pelkkää sanahelinää, en saa niistä mitään tyydytystä. Siksi olen mieluummin yksin, tai vain pienen ihmisryhmän kanssa tekemisissä kerrallaan.
Työskentelen päivittäin yksittäisten ihmisten kanssa ja heidän ongelmiensa parissa. Silloin minulla on mahdollisuus olla oikeasti läsnä, olla aidosti vuorovaikutuksessa, enkä tunne itseäni ulkopuoliseksi tai yksinäiseksi, vaan pikemminkin vertaiseksi. Kuitenkaan se ei ratkaise minun ongelmaani.
En usko, että pääsen tunteesta eroon ilman sellaista ihmistä, joka kykenee kohtaamaan ihmisen sellaisena kuin hän on, joka pystyy näkemään statuksen ja "roolien" lävitse. Niitä ihmisiä vain on niin harvassa. Muuten olen vapaa-ajallani mieluummin itsekseni.
Pahoitteluni, jos kuulostaa lohduttomalta. Toivon, että löydät ratkaisun.