Lapsuusajan muisto

Sinivalkoinen kynttilä palaa pöydällä, merkkinä vapaudestamme, itsenäisyydestämme. Pieni tyttö istuu mummon sylissä, katsoo kynttilää ja sanoo: ”Mummo, kerro minulle millaista oli sota-aikana kun lähditte papan kanssa Karjalasta.” Mummo puristaa tyttöä tiukemmin syliinsä ja sanoo hiljaa: ”Rakas lapseni, en mielelläni kertoisi niistä kauheuksista.” Tyttö katsoo mummoa silmiin, sanoo päättäväisesti: ”Mutta minä haluan tietää.”

”Asuimme Karjalassa ja meillä oli pieni maatila. Asuinrakennus oli juuri rakennettu, vanha navetta ja saunarakennus. Äitisi oli silloin kymmenen vanha. Elimme suhteellisen normaalia elämää vaikka tiesimme sodan olevan lähellä. Saatoimme joskus yöllä kuulla tykkien paukkeen, mutta se tuntui kovin kaukaiselta. Pappa ja minä tiesimme, että oli vain ajan kysymys milloin lähtö tulisi. Olimme pakanneet vain välttämättömän valmiiksi. Äitisi, enosi ja tätisi kävivät koulua, mutta eivät joka päivä ja koulu oli onneksi lähellä.

Tuli aika jolloin suomalaisia sotilaita alkoi virtaamaan kylään ja pelko iski sydämiin. Nytkö jo lähteä pitää. Sotilaat kiersivät talo talolta ja kehoittivat lähtemään vain välttämätön tavara mukana. Pappa ei ollut enää kotona, hänet oli kutsuttu taistelemaan ja minun täytyisi yksin selvitä kuuden lapsen ja karjan kanssa evakkoon. Sotilaat sanoivat ettei karjaa ehdi ottaa mukaan. Meille ei enää luvattu palata takaisin kotiseudulle, vaan lähtö olisi viimeinen.

Minun oli tehtävä päätökset nopeasti. ”Mummo”, tyttö keskeytti, ”otitko sinä lehmät ja possut mukaan?” Mummo katsoi tyttöä ja oli hetken hiljaa: ”En ottanut.” ”No, jätitkö sinä ne sinne navettaan ihan yksin, kuka niitä sitten syötti?”, tyttö kysyi ihmeissään. ”Ei niitä kukaan syöttäisi”, sanoi mummo ja yritti jatkaa kertomustaan. ”Mutta minä haluan tietää mitä niille lehmille ja possuille tapahtui”, intti tyttö ”jätitkö sinä ne sinne nälkään kuolemaan”, tyttö jatkoi kyynelsilmin. ”Kultaseni, en jättänyt.” ”Otit ne mukaasi, eikö niin mummo?”, tyttö kysyi. ”En, en ottanut.” Tyttö alkoi itkemään ja vaati mummoa kertomaan mitä lehmille ja possuille oli tapahtunut. ”Tiedän kultaseni tämän järkyttävän sinua, mutta minun täytyi lopettaa lehmät ja possut”, mummo sanoi hiljaa ”lopuksi sytytin navetan tuleen.” Tyttö kääntyi katsomaan mummoa, pyyhki hihansuuhun kyyneleiset silmänsä ja kysyi: ”Mummo, miksi sinä teit lehmille ja possuille niin?” ”Sotilaat eivät antaneet lupaa ottaa kotieläimiä mukaan koska oli jo kiire, vihollinen oli liian lähellä.” ”Mummo, minä ymmärrän sinua, sinä et halunnut jättää ruokaa viholliselle, koska et itsekään saanut ottaa niitä mukaan, eikö niin mummo?”, tyttö kysyi. ”Niin, en halunnut.” Tyttö otti mummoa kaulasta kiinni ja halasi lujaa. Mummon silmät kiilsivät liikutuksesta.”

Tämä on yksi niistä monista tarinoista, joita mummoni kertoi minulle ollessani kymmenen vanha, äitini ikäinen, jolloin hän lähti viimeisen kerran evakkoon Karjalasta. Monet kerrat istuin mummon sylissä ja pyysin häntä kertomaan sodasta. Silloin vielä en tajunnut miten lähtemättömästi mummon tarinat jäisivät mieleeni ja joka Itsenäisyyspäivä tuo mummon viimeinen evakkomatka Karjalasta pulpahtaa mieleeni. Tarina saa kyyneleet silmiini, sillä aina kun sitä mietin, niin olen ylpeä urheasta mummostani, joka vei yksin turvaan kuusi lasta, kävellen, monta kymmentä kilometriä ja viimein junalla määränpäähän.

Joka Itsenäisyyspäivä vien kynttilän mummoni haudalle ja kiitän häntä siitä miten urhea hän oli ollut, sillä ilman hänen urheuttaan en minäkään luultavasti kirjoittaisi tätä tarinaa.

Mummoni kuoltua äitini kertoi minulle tarinoita lapsuudesta, sodasta ja evakosta, mitä hän siitä muisti. Ja tämän seuraavan tekstin olen löytänyt äitini aarteista, en tiedä kuka sen on kirjoittanut ja onko se laulu vai runo, mutta se varmasti viestittää äitini kaipuuta kotiin, Karjalaan.

”Taas kaipuuni kotihin vei Karjalaan,
kauas menneitten vuosien taa.
Ne joulut ei mielestä haihtua vois,
vaikka vuodet on vierineet pois.
Siel lapsena yhdessä leikimme ain,
ja kuusemme vaatimaton oli vain.
Ne herttaiset hetket aina mieleeni saa,
taas kaipuuni kotihin vie Karjalaan.

Ne joulut on kauneimmat muistoni viel,
jotka lapsena vietin mä siel.
Kun aattona kuusemme tuoksuvi tuo,
ja kynttilät loistivat nuo.
Siel helkkyivät kulkuset kauniisti ain.
Se kaiku on vieläkin mun korvissain.
Ja urkujen äänet niin vienosti soi,
se joulun ja juhlan mun mieleeni toi.

Taas tuoksuvan kuusen mä tuvassa nään,
sekä taattoni harmajapään.
Ja mummoni menneitä kertoili siel,
ne tarinat muistan mä viel.
Siel äitini kanssamme lauleli ain,
ja isäni polvella istua sain.
En syntymäkotia unhoittaa vois,
vaik’ Karjala meiltä on ainiaaks’ pois.”

Läheisiä muistaen, Milla