Olen yh-isä ja pohdiskelen syntyjä syviä ,hyvien kilttien murkkujen tukemista. Miten vien heitä eteenpäin,jotta voisin kasvattaa vahvan itsetunnon,miten? Vaikea asioista jutella eikä oikein mistään saa tukea vähiten ammattiauttajilta:ei kuulu heille! Ongelmia on riittävästi ,enkä haluaa niitä lapsille jakaa. Ei vaan löydä sitä oikeaa narua,mistä vetää. Itse luulen selviäväni ,mutta lapset huolestuttaa,he luottaa minun tekemisiin mutta kun itse en,olen liian kiltti tai tyhmä?Äidistä ei ole apua,painii oman psyykkeen kanssa ja rauha hänelle. Voi olispa joku viisas ,joka neuvoisi ,että ei tekisi virheitä.
Elämän tilanteita
olenkoseainoa
13<50
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Olen kuudetta vuotta kaksin nyt teini-ikäisen tyttäreni kanssa ja mietin aina toisinaan, olenko riittävän hyvä äiti? Erotuksena omaan lapsuuteeni, asumme kaupungissa ja toki aika on aivan erilainen kuin 35 v sitten, kun olin hänen ikäisensä. Perusperiaatteina olen pitänyt, että annan tyttärelle juuret = tietoisuuden, kuka hän on ja mistä hän tulee ja siivet = rohkeutta ja itseluottamusta lähteä hakemaan omaa paikkaansa maailmassa ja toteuttamaan omia unelmiaan. Toki tuota jälkimmäistä niin, etten ruoki mitään valheellisia ihannekuvia "kauniiden ja rikkaiden elämästä". Meillä puhutaan paljon ja olen iloinen, että tyttö uskoo minulle edelleen ajatuksiaan, vaikka hänellä kiva ja vakiintunut kaveripiirikin on. Meillä nauretaan paljon ja puhutaan kipeistäkin asioista. Yritän pitää omat arkihuolet ominani, mutta toki niistä siinä määrin tytölle kerron, kun ne vaikuttavat hänen elämäänsä. Kiitän ja kannustan häntä, mutta tarvittaessa myös kritisoin ja herättelen ajattelemaan asioita muidenkin kuin omalta kannaltaan. Tytär on aina ollut hivenen selllainen oman tiensä kulkija ja todennut, että haluaakin olla omanlaisensa eikä mikään massan mukana kulkija. Hän pärjää hyvin koulussa eikä häntä kiusata tms, vaikkei hän kuljekaan Käcken selässä eikä hänellä ole pitkiä hiuksia, kuten suurella osalla näyttää olevan. Olen pyrkinyt luomaan häneen uskoa omaan itseensä ja tekemiseensä, panostamaan niihin asioihin, jotka häntä kiinnostavat ja joissa hän on hyvä. Kaikessa ei tarvitse olla huippu, vaan riittää, kun tekee parhaansa - noinhan se on meillä aikuisillakin.
Lasta ja nuorta voi toki tukea hänen kasvussaan, mutta valmista itsetuntoa ei lapselle voi antaa. Se, että opettelet luottamaan itseesi kasvattajana ja toimit kaikissa tilanteissa johdonmukaisesti oman linjasi mukaan, antaa lapsille turvallisuuden tunnetta niin, että he kokevat saavansa olla rauhassa lapsia ja teinejä ilman, että heidän pitää liian varhain ottaa vastuuta ns. aikuisten asioista. Läsnäolo ja tunteiden näyttäminen puolin ja toisin, ne ovat tärkeitä. Sinä tunnet omat lapsesi, sinä olet heille paras isä.
Turha ainakaan pelätä virheitä. Niitä tulee aina, mutta niistä selviää. Virheistä myös oppii.
Sanoit murkkujesi olevan kilttejä. Toivottavasti he kuitenkaan ole liian kilttejä. Tietty pieni kapinallisuus on aina hyväksi. Jos kaikki näyttää menevän hyvin, ilman ensimmäistäkään kunnon riitaa ja ongelmaa, niin silloin huolestuisin. Olisi hyvä, jos pystyisit puhumaan ongelmistasi murkuillesi, ainakin osittain, tai päällisin puolin, koska ne kuitenkin heijastuvat ilmapiiriin. On haitallista, jopa valheellista pyrkiä näyttelemään ongelmatonta lapsilleen. Ollessasi lapsillesi kaikessa aito, sellainen kuin oikeasti olet, heille tulee myös tunne, ettei tarvitse olla virheetön, liian kiltti, ja siitä itsetunto kehittyy parhaiten.
Olemalla läsnä ja kuuntelemalla heitä. Kysy heidän mielipidettään eri asioista, vaikka ne olisi pieniäkin. Näytä heille että uskot ja luotat heihin. Innosta urheiluun - mene mukaan, osallistu itsekkin - musikkiin, taiteeseen, ITT,jne. Sinä tiedät tai saa selville mihin heillä on lahjoja / kiinnostusta, ohjaa heitä siihen suuntaan.
Tulee päiviä ettei harrustukseen kiinnosta osallistua, sinä viet heidät jokatapauksessa. Se kasvattaa itsekuria, helpolla ei luovuteta.
Jos lopettaa yhden (minimi aika vähintään vuosi ), toinen ON otettava tilalle.
Varmista etttä tutustut heidän kavereihinsa, jos he ovat huonoa seuraa, ohjaa lapsesi parempaan suuntaan. Kaveruutta ei voi suoraan kieltää mutta järjestä muuta tekemistä ( vapaehtois- , ilta-, viikonlopputyöt, ylimääräinen vieraan kielen opiskelu jne) innosta oman rahan hankkimiseen ja sen budjetointiin.
Hyvin usein lapset ja nuoret hankkiutuvat väärille teille kun saavat tuntea ettei heistä välitetä ja heillä ei ole tarpeeksi älykästä/kehittävää/inostavaa/mielenkiintoista tekeistä. Sen ei tarvitse olla kallis harrastus; mikä tahaansa jossa sinä olet alussa mukana innostamassa ja todistat hyväksymisesi, käy. Laiskuus on kaiken pahan alku ja juuri. Opeta että kaikki työ mikä aloitetaan on vietävä kunnialla loppuun. Oli se sitten koulussa tai kotona.
Laiskuus on KAIKEN pahan alku ja juuri.
En tiedä uskonnollista suuntaustasi, mutta opetus kaikkivoipaan, kutsu sitä millätahansa nimella, ei koskaan ole ollut pahaksi. Kenellekään.
Lopuksi, kiitä heitä ja kerro miten hyvin he osasivat tehdä ( mikä tahaansa homma oli) kysy kuinka se onnistui. Taas näytä että aidosti arvostat sitä.
Ja muistakaa nauraa aina silloin tällöin.
Lasten kasvatus on ehkä vaativin työ mitä voi olla. Jos menee sori suuhun, juttele vanhemmille joiden lapset voisiva olla esimerkkinä muille. Ehkä heillä on jakaa ideoita.
Vähän kuule toppuuttelisin tuollaista murkkuikäisten (ja muunkin ikäisten) lasten päivien tarkkaa aikatauluttamista, yliharrastamista. Siinä käy helposti niin, ettei aikaa jää ollenkaan rentouttavaan hölläilyyn ja chillailuun. Vielä pahempi, jos tai kun jossain vaiheessa lapset alkavat kokea harrastukset riippakivenä, alkavat vastustaa joka ikistä. On myös hyvin ymmärrettävää, ettei lapsi innostu pakkoharrastuksesta, ja koko touhu kääntyy juuri päinvastaiseksi mitä vanhempi harrastukselta odottaa. Eli syntyy vain suotta kapinamieli, ja pahimmillaan isän ja lasten välit kiristyvät, sitä myötä loitontuvat kokonaan.
Ennen kaikkea lasten pitää tuntea itsensä arvostetuiksi ja hyväksytyiksi ihan omana itsenään, juuri sellaisena kuin ovat. Se on parasta mitä vanhempi voi lapselleen antaa heidän itsetuntonsa kehittämiseksi. Suhtaudun erittäin epäilevästi lapsen kiittämiseen ja huomioimiseen vain hänen suoritustensa perusteella. Ei hyvä.
Niin vissiin sitä pitää ostaa terapeutilta palveluja,ei vain kapasiteetti tahdo riittää.
Hyvä isä, kuulostat kunnon kaverilta joka on mennyt vähän turhan kovan mankelin läpi viime vuosina. Jokin mielenterveyspotilaiden lähiomaisten tukiryhmä olisi hyvä sinulle ja yli rippikouluikäisille lapsille (saattaa olla teinien omiakin ryhmiä?). Onhan tussa ollut melkoinen virtahepo olkkarissa jo vuosia. Mutta takaisin omaan jaksamiseesi. Ihan perus-mt-toimistossakin pääset juttelemaan mt-hoitajan kanssa huolistasi, samoin perheneuvolassa OLLAAN VELVOLLISIA järjestämään sinulle jutteluaikaa kun selkeästi ilmoitat HALUAVASI/TARVITSEVASI APUA. Olet ehkä antanut niin reippaan ja asiallisen kuvan itsestäsi, että tädit luulevat sinun pärjäävän ilman muuta. Hälytysmerkkejä on jos esim. on vaikeuksia nukkua kunnon yöunia tai asiat pyörivät päässä kroonisesti huolina.
Tuli pitkänsorttinen vastaus. Teinit pärjäävät 1-2 iltaa viikossa ilman isiäkin jonkun tunnin. Aloita jokin harrastus josta olet haaveillut jo pitkään mutta "ei ole aikaa". Ja ennen kaikkea googleta Miessakit ry, ota selvää onko seudullasi toimintaa ja ainakin puhelimitse ota yhteyttä. Joka paikkakunnalla on myös seurakunnan miesryhmiä saunailtoineen ja eroryhmiä ym. Parempaa keväänjatkoa ja Hyvää Pääsiäistä!
Olen harrastukseni herättänyt henkiin,ei siinä mitään. Ja olen ollut paikkakunnan pskykologiin ,ei kuulu heille! Johonkin mielenterveys tai sellaaiseen ,neuvo oli puhua,thats It. Monesti vain huoli arjen rutiineista kuten ruoka kun en aina ole kotona. Sitä sakki porukkaaei näillä seuduilla ole. Eikä sitä kaikille voi huudella"hädästä",tekevät vielä ilmoituksen viranomaifille. Joillekkin kertyy vähän enemmän sitä kannettavaa.
Nyt joko ymmärsit väärin psykologin vastauksen tai jos ymmärsit oikein, kysy keskuksesta kuka on ko psykologin esimies(-nainen). Pyydä saada puhua tämän vastaavan henkilön kanssa ja kerro että sinulle on kieltäydytty antamasta apua. On virkavirhe, vähintäänkin hänen olisi ystävällisesti kuulunut ohjata sopiviin osoitteisiin, joissa apua on tarjolla. Jos perheneuvolan psykologi kertoo, että ei kuulu hänelle, silloin hän itse on väärässä. Palveluhommista ja avunannosta hänelle palkka juoksee.
Käykää kerran-pari viikossa suurostoksilla yhdessä, sovitte etukäteen kuka laittaa milloinlkin iltaruoan. Jo 12-v. alkaen ihan hyvin voi lapsi valmistaa helpon aterian koko poppoolle, vaikka spagettia (täysjyvä), valmiita broileripyöryköitä ja salaattia. Kiertävä ruuanlaittovuoro kaikilla esim. kerran viikossa.
Sanoisin, että puhukaa. Murkkuikäisten kanssa voi ja pitää asioista keskustella. Aika syvällisestikin. Ainakin kannattaa luoda keskusteluun mahdollisuuksia ja pitää "ovet auki" jos haluavat jutella. ja vastata rehellisesti kysymyksiin. Yksityiskohtia ja niitä omia murheita ei pidä liikaa vatvoa lasten kanssa. Mutta heille voi asioista kyllä kertoa ja korostaa, että apua voi ja kannattaa kaikkien hakea jos on liian hankalaa. Mun Omat vanhemmat erosi kun olin 10, eivätkä osanneet tukea/ puhua :(. Itse olen nyt 4v tytön eronnut lähiäiti. (Erosimne kun lapsi vasta vuoden. Tai isä lähti ja vaihtoi lennosta perhettä).Ja jo näin pieni lapsi tajuaa asioista yllättävän paljon. Oma tyttö esim.kysyi 3v nä minulta (kun itkin), että olenko surullinen kun erosimme.
Joo puhua,jutella ,ei se helppoa ole. Tytöillä on äidin ajatuksia,ehkä vääristyneitäkin,en haluaisi loukata,että pysyisi välit. Syvälliset asia on vaikeita,siksi kai tässä olen murheiden kanssa yksin. Kuten ole kertonut apua olen pyytänyt,sitä ei vaan saa/ole. Kohtalotoverien kanssa on juteltu apu on nolla. En ole kaupungin kasvatti,että selviytyä saa yksin. Mutta kohtalotovereille voimia,ehkä se aurinko joskus paistaa kirkkaasti!
En osaa neuvoja antaa,sillä olen itse samanmoisessa tilanteessa. Lapsetkin täysin saman ikäisiä kuin teidän kolme vanhinta. Meillä mies on muuttunut kylmäksi. Ei halua ollenkaan paritetapiaan. Meillä ollut todella rankat vuodet takana ja uskon että Se on osasyy,miksi mies haluaa erota. Tosin nyt tilanne Se,ettei hän pysty sanomaan mitä haluaa... Erota, asumuseroa vai mitä? Minä vain odotan ja ruudun ja koitan,pitää kodin ja lapset kunnossa. Tämä on henkisesti ihan helvetin hirveetä.
Ja sori Tää tuli väärän aloituksen alle..☹
Ole vaan oma ittesi. Esimerkki auttaa aina. Kiitos ja kannustus, kuuntelu, yhdessä olo. Välittäminen, tukeminen harrastuksiin. Yhdessä tekeminen. Onko teillä jo kansalaisopistossa tai seurakunalla vanhempi murkku harrastuksia? Osassa kuntia löytyy esim kokkikerhoa jne..Löytyykö itsellesi kaveria, saatko onnistumisen kokemuksia jollain elämän alueella. Voidessaan edes kohtuullisesti jaksaa tukea ja kannustaa lapsiaan. Voimia sinulle..