Moi.
Niin sekaisin tässä ollaan että kirjoitin ensin avoeron puolelle. No tässä sitä sitten ollaan. Keski-ikäinen mies avioeron keskellä.
Lapset ovat olleet ja tulevat olemaan elämäni keskipiste ja kaiken olen muutenkin rakentanut perheen varaan. Olen siis täysin perhekeskeinen ihminen ja tämä pilvilinna on nyt sitten murskattu.
Kysymykseni kuuluukin vastaavan tilanteen kokeneille: Miten olette jaksaneet ne hetket kun lapset eivät ole luonanne ja koko talo tuntuu tyhjältä sekä ahdistavalta paikalta ilman niitä normaaliin arkeen kuuluneita ääniä ja tunteita?
Töissä vielä menettelee ja pystyn hoitamaan työni kunnolla mutta viimeistään kotioven avatessa kaikki pahaolo kaatuu päälle. Samoin yöistä on tullut minulle jotain mitä en haluaisi kohdata joka ilta.
Niin sekaisin tässä ollaan että kirjoitin ensin avoeron puolelle. No tässä sitä sitten ollaan. Keski-ikäinen mies avioeron keskellä.
Lapset ovat olleet ja tulevat olemaan elämäni keskipiste ja kaiken olen muutenkin rakentanut perheen varaan. Olen siis täysin perhekeskeinen ihminen ja tämä pilvilinna on nyt sitten murskattu.
Kysymykseni kuuluukin vastaavan tilanteen kokeneille: Miten olette jaksaneet ne hetket kun lapset eivät ole luonanne ja koko talo tuntuu tyhjältä sekä ahdistavalta paikalta ilman niitä normaaliin arkeen kuuluneita ääniä ja tunteita?
Töissä vielä menettelee ja pystyn hoitamaan työni kunnolla mutta viimeistään kotioven avatessa kaikki pahaolo kaatuu päälle. Samoin yöistä on tullut minulle jotain mitä en haluaisi kohdata joka ilta.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Kuulostaa niin tutulta. Kai tähän vaan tottuu ja joku päivä alkaa lopulta tuntua paremmalta.
Kuulostaa todella tutulta. Voin kokemuksesta kertoa, että siihen tosiaan tottuu ajan kanssa.
Itse olen myös perhekeskeinen. Muistan kun talossa todellakin oli elämää, omia lapsia on kolme ja aina oli lasten kavereita kylässä, naurua, huutoa ja juoksemista aamusta iltaan. Voin rehellisesti sanoa, että parasta aikaa elämässäni.
Eron jälkeen kun muutin omaan asuntooni ja tulin töiden jälkeen, pimeään, hiljaiseen asuntoon, ei oikein tiennyt miten siellä olisi ollut tai mitä tehnyt. Ei sitä asuntoa oikein voinut joka päivä siivotakkaan, kun ei siellä ollut enää ketään sotkemassakaan. Usempi viikko eron jälkeen itku tuli joka ilta suihkussa tai nukkumaan mennessä. Joka toinen viikko kun lapset tulivat minulle, niin oli helpompaa kun oli se tuttu ja turvallinen meno.
Näihin yksinäisiin viikkoihin aloitin puolenvuoden jälkeen uuden harrastuksen, jossa sitten iltaisin vietin aikaani, ettei olisi ollut niin yksinäistä kotona ja asiat liikaa pyörinyt päässä. Nyt jo pidemmän aikaa on voinut olla iltaisin kotona yksin, ilman että alkaa ahdistamaan. Vuoden kaikenkaikkiaan kesti asiaan tottuminen. Aika auttaa ja se että keksii jotain tekemistä niille päiville kun on yksin.