Subjekti ja objekti samoja?

>> "Tämä on uskomattoman mullistavaa, etkä pysty pienillä aivoillasi sitä välttämättä käsittämään, raukka".

Käytän tilaisuutta hyväkseni ja reklamoin, että tuosta löytyy filosofinenkin pointti.

Kuinka sinä saisit sanottua ymmärtämättömälle, ettei tämä välttämättä ymmärrä vaikka mahdollisesti niin kuvitteleekin.

Voitko jotenkin todistaa jollekulle, jolta ymmärtämisen edellytykset puuttuvat, ettei tämä ymmärrä asiaa, jonka uskoo ymmärtäneensä?

Itsekunkin ymmärryksen rajat nimittäin loppuvat siinä missä loppuvat, ja kaikki ymmärtäminen jää näiden rajojen sisälle. Ihminen ymmärtää esim. toista ihmistä vain niillä resursseilla, joita hänelle itselleen on siunautunut.

Ymmärtämättömyyden kohdalla törmäämme ns. merkityssokeuden ongelmaan. Joku voi uskoa ymmärtävänsä, mutta hänen lähimmäisensä näkee, että "ymmärtäminen" tapahtuu erilaisten merkitysten varassa.

Klassinen esimerkki on värisokeus. Värisokea käyttää sanoja "punainen" ja "vihreä", mutta kuinka voit todistaa hänelle, että ne ovat todellisuudessa eri asioita?

Filosofointi tapahtuu sanoilla. Merkityssokeuden ongelmat ovat ymmärtämisen ja tiedon ongelmia. Onneksi meidän ei musiikkia kuunnellessamme tarvitse sanoa: tästä sinä et ymmärrä mitään, vaikka nautitkin.

Spielbergin "Kolmannen asteen yhteyden" lopussa on kohtaus, jossa UFO jakaa ihmiskunnalle tietoa ravisuttavan musiikki-infernon avulla. Merkillinen idea.

kuitistasi kirjoitti:

>> "Tämä on uskomattoman mullistavaa, etkä pysty pienillä aivoillasi sitä välttämättä käsittämään, raukka".

Käytän tilaisuutta hyväkseni ja reklamoin, että tuosta löytyy filosofinenkin pointti.

Kuinka sinä saisit sanottua ymmärtämättömälle, ettei tämä välttämättä ymmärrä vaikka mahdollisesti niin kuvitteleekin.

Voitko jotenkin todistaa jollekulle, jolta ymmärtämisen edellytykset puuttuvat, ettei tämä ymmärrä asiaa, jonka uskoo ymmärtäneensä?

Itsekunkin ymmärryksen rajat nimittäin loppuvat siinä missä loppuvat, ja kaikki ymmärtäminen jää näiden rajojen sisälle. Ihminen ymmärtää esim. toista ihmistä vain niillä resursseilla, joita hänelle itselleen on siunautunut.

Ymmärtämättömyyden kohdalla törmäämme ns. merkityssokeuden ongelmaan. Joku voi uskoa ymmärtävänsä, mutta hänen lähimmäisensä näkee, että "ymmärtäminen" tapahtuu erilaisten merkitysten varassa.

Klassinen esimerkki on värisokeus. Värisokea käyttää sanoja "punainen" ja "vihreä", mutta kuinka voit todistaa hänelle, että ne ovat todellisuudessa eri asioita?

Filosofointi tapahtuu sanoilla. Merkityssokeuden ongelmat ovat ymmärtämisen ja tiedon ongelmia. Onneksi meidän ei musiikkia kuunnellessamme tarvitse sanoa: tästä sinä et ymmärrä mitään, vaikka nautitkin.

Spielbergin "Kolmannen asteen yhteyden" lopussa on kohtaus, jossa UFO jakaa ihmiskunnalle tietoa ravisuttavan musiikki-infernon avulla. Merkillinen idea.

Lue lisää

Te nyt sitten luette itseänne vähän eri tavalla kuin se minä jonka juuri koin.

:-)

kuitistasi kirjoitti:

>> "Tämä on uskomattoman mullistavaa, etkä pysty pienillä aivoillasi sitä välttämättä käsittämään, raukka".

Käytän tilaisuutta hyväkseni ja reklamoin, että tuosta löytyy filosofinenkin pointti.

Kuinka sinä saisit sanottua ymmärtämättömälle, ettei tämä välttämättä ymmärrä vaikka mahdollisesti niin kuvitteleekin.

Voitko jotenkin todistaa jollekulle, jolta ymmärtämisen edellytykset puuttuvat, ettei tämä ymmärrä asiaa, jonka uskoo ymmärtäneensä?

Itsekunkin ymmärryksen rajat nimittäin loppuvat siinä missä loppuvat, ja kaikki ymmärtäminen jää näiden rajojen sisälle. Ihminen ymmärtää esim. toista ihmistä vain niillä resursseilla, joita hänelle itselleen on siunautunut.

Ymmärtämättömyyden kohdalla törmäämme ns. merkityssokeuden ongelmaan. Joku voi uskoa ymmärtävänsä, mutta hänen lähimmäisensä näkee, että "ymmärtäminen" tapahtuu erilaisten merkitysten varassa.

Klassinen esimerkki on värisokeus. Värisokea käyttää sanoja "punainen" ja "vihreä", mutta kuinka voit todistaa hänelle, että ne ovat todellisuudessa eri asioita?

Filosofointi tapahtuu sanoilla. Merkityssokeuden ongelmat ovat ymmärtämisen ja tiedon ongelmia. Onneksi meidän ei musiikkia kuunnellessamme tarvitse sanoa: tästä sinä et ymmärrä mitään, vaikka nautitkin.

Spielbergin "Kolmannen asteen yhteyden" lopussa on kohtaus, jossa UFO jakaa ihmiskunnalle tietoa ravisuttavan musiikki-infernon avulla. Merkillinen idea.

Lue lisää

yhteenvetona voidaan todeta, että mitä suurempi ymmärrys, niin sitä parempi?

Termi ontologia on syytä käsittää sananmukaisesti. Tehdään tiettyjä sitoumuksia tiettyihin ajattelun lähtökohtiin. Näin muodostuu jokin ajattelun sisäinen eheys.

Markku Siivolan lähtökohtana on käsite 'havainto', ja ongelmaksi asetetaan havainnon tekijän määritteleminen. Esitetty havaitsemistapahtuman malli on yksisuuntainen: ulkomaailma virtaa aistimien kautta sisään aivoihin. Kysymys kuuluu, voidaanko prosessin loppupäässä eristää 'minä', siis havainnontekijä, eli se jokin, joka jäisi objektiivisen ulkomaailman rajan taakse jonkinlaisen autonomisen tarkkailijan asemaan.

Jotain tiettyä ontologiaa ei pidä lähteä todistelemaan oikeaksi tai vääräksi jonkin toisen ontologian lähtökohdista. En näe Siivolan ontologisessa mallissa mitään sisäisesti ristiriitaista, eikä sitä mielestäni voi myöskään mitätöidä pragmaattisesta asennoitumisesta käsin. Jos malliin lisättäisiin kantilainen havaitsemisen apriorisia ehtoja esittävä oppi, tai jos mukaan tuotaisiin havaintopsykologiassa tarjottu malli ns. havaitsemisen kehästä, Siivolan kysymyksenasettelu vain syvenisi. Samalla korostuisi hänen päätelmänsä 'minän' mystisyydestä.

En oikein ymmärrä, miten päädyt arvioimaan tiedonfilosofista ikuisuuskysymystä "menestyksellisen elämän ja toiminnan" mittapuissa. Tätä ontologiaasi et esitä. Miten johdut tiedonfilosofisista kysymyksistä toteamukseen, että niitä mielestäsi esittää ihminen, jota motivoi halu hämmentää, hämärtää tai mitätöidä arvo "menestymiseltä"?

Useissa viimeaikaisissa kirjoituksissasi olet esittänyt loppupontena epämääräisiä kaikuja nietzscheläisestä ressentimentistä. On jäänyt vaikutelma, että loppuponsi on sama puhutaanpa mistä aiheesta tahansa. Motiivi vaikuttaa vahvalta, mutta mistä se oikein johtuu, jää epäselväksi.

minuus kirjoitti:

Termi ontologia on syytä käsittää sananmukaisesti. Tehdään tiettyjä sitoumuksia tiettyihin ajattelun lähtökohtiin. Näin muodostuu jokin ajattelun sisäinen eheys.

Markku Siivolan lähtökohtana on käsite 'havainto', ja ongelmaksi asetetaan havainnon tekijän määritteleminen. Esitetty havaitsemistapahtuman malli on yksisuuntainen: ulkomaailma virtaa aistimien kautta sisään aivoihin. Kysymys kuuluu, voidaanko prosessin loppupäässä eristää 'minä', siis havainnontekijä, eli se jokin, joka jäisi objektiivisen ulkomaailman rajan taakse jonkinlaisen autonomisen tarkkailijan asemaan.

Jotain tiettyä ontologiaa ei pidä lähteä todistelemaan oikeaksi tai vääräksi jonkin toisen ontologian lähtökohdista. En näe Siivolan ontologisessa mallissa mitään sisäisesti ristiriitaista, eikä sitä mielestäni voi myöskään mitätöidä pragmaattisesta asennoitumisesta käsin. Jos malliin lisättäisiin kantilainen havaitsemisen apriorisia ehtoja esittävä oppi, tai jos mukaan tuotaisiin havaintopsykologiassa tarjottu malli ns. havaitsemisen kehästä, Siivolan kysymyksenasettelu vain syvenisi. Samalla korostuisi hänen päätelmänsä 'minän' mystisyydestä.

En oikein ymmärrä, miten päädyt arvioimaan tiedonfilosofista ikuisuuskysymystä "menestyksellisen elämän ja toiminnan" mittapuissa. Tätä ontologiaasi et esitä. Miten johdut tiedonfilosofisista kysymyksistä toteamukseen, että niitä mielestäsi esittää ihminen, jota motivoi halu hämmentää, hämärtää tai mitätöidä arvo "menestymiseltä"?

Useissa viimeaikaisissa kirjoituksissasi olet esittänyt loppupontena epämääräisiä kaikuja nietzscheläisestä ressentimentistä. On jäänyt vaikutelma, että loppuponsi on sama puhutaanpa mistä aiheesta tahansa. Motiivi vaikuttaa vahvalta, mutta mistä se oikein johtuu, jää epäselväksi.

Lue lisää

Ymmärrän ihmetyksesi miksi tekstini aina päättyvät samaan. Tietysti toisto ja saman ikuinen toistaminen voi indikoida vain siitä, että yhtään mitään kehitystä ei ole tapahtunut. Toisaalta muuttumaton kivipaalun katsominen ei ole kovinkaan mielekästä, jos siltä odottaa jotain muutoksia. Se, joka tähtää itsensä jatkuvaan kehittämiseen, tarvitsee aina uutta materiaalia itsensä kehittämiseen. Sellaisen löytäminen voi sitten olla vaikeaa, koska joskus maailma tuottaa karvaita pettymyksiä, se ei nimittäin aina lunasta lupauksiansa. Itse olen havainnut, että tämä ajattelun syventyminen on usein vain saman toistoa eri tavoilla, nimittäin isompaa ajatusta puretaan pienempiin osiinsa. Missä tässä purkamisessa sitten on se luovuus? Tai sitten johonkin uuteen sisältöön projisoidaan vanhoja muotoja. Tämän takia en suinkaan pelkää olla taantumuksellinen konservatiivi, jonka ajatukset eivät juuri etene mihinkään suuntaan. Koska kysymyshän kuuluu, mihin oikein edes voimme edetä?

Ja tietysti ihan ajatuksellisesti tämä ressentimentti on aina kaiken dialektiikan syy, koska sehän voidaan jäljittää kaiken kriittisen ajattelun alkusyyksi (tai siis ainakin Nietzsche teki jotain sellaista tulkintani mukaan). Tällä tavalla ajateltuna kaiken ajattelullisen muutoksen syy on siinä olemuksessa tai luonnossa, jota ihminen edustaa. Jotkut ovat susia, toiset ovat lampaita, tai vaikka kameleita. Tietynlaiset luonteet hakeutuvat tietynlaisten ajatuksien pariin. Silloin argumenteille ei tietenkään jää mitään merkittävää sijaa, itse asiassa ne ovat täysin yhdentekeviä, koska ne ilmaisevat vain jotain jo olemassa olevaa. Tietysti Nietzsche on innoissansa tällaisesta johtopäätöksestä, joka ikään kuin hävittää kaikelta argumentaatiolta pohjan, sillä mitä järkeä on argumentoida tulisesti, jos se on vain oman luontonsa ilmituomista? Ainakaan silloin ei voi kuvitella, että siellä taustalla on jokin vapaa tahto. Silloinhan maailmasta tulee julmempi paikka, koska Nietzschen kaltaiset luonteet ovat todistaneet, että mitään kompromisseja ei ole olemassa. Siispä julmuus on oikeutettua! Tällöin Nietzsche, joka on luonnostaan julma ihminen, on omalla argumentaatiollansa tuonut ilmi oman luontonsa! Tavallaan kehäpäätelmä, mutta kaikkein hullunkurisinta on, että ei silläkään ole mitään merkitystä tuon ajattelutavan mukaan, sillä kaikkihan on vain saman toistoa, niin mikä argumentti ei muka olisi kehäpäätelmä?

Tällainen mystisyys, mikä sitten on sen tarkoitus, jos sitä ei voida niputtaa ressentimenttiin? On vaikea kuvitella mitä hyötyä terveelle elämälle on hakeutua epävarmuuden tilaan, ellei sitten ole tarkoituskin pelätä jotain? Käsittääkseni järkeilyä on käytetty vain välineenä vaistojen toteuttamisessa, mutta kun järkeä aletaan käyttää oman luonnon muuttamiseksi toisenlaiseksi, niin silloinhan tarvitaan juuri tällaista mystiikkaa, jolla voidaan hämärtää ennen niin selkeitä rajoja. Miksi sitten jotain rajoja pitäisi hämärtää? On vaikea ymmärtää miksi jokin, joka on ollut selkeää, pitäisi muuttaa epäselväksi. Miten varmuuden muuttaminen epävarmuudeksi voi olla hyvää jollekin ihmiselle? Enpä siis kiellä, ettei minä voisikin olla mystinen, mutta sen ei kuitenkaan ole pakko olla mystinen. Tietysti myönnän, että en tässä nyt ole esittänyt kovinkaan rakentavaa kritiikkiä, siis en ole syventynyt tuohon ajatteluun tarpeeksi, jotta voisin kritikoida sitä sisällöllisesti.

Aleksi kirjoitti:

Ymmärrän ihmetyksesi miksi tekstini aina päättyvät samaan. Tietysti toisto ja saman ikuinen toistaminen voi indikoida vain siitä, että yhtään mitään kehitystä ei ole tapahtunut. Toisaalta muuttumaton kivipaalun katsominen ei ole kovinkaan mielekästä, jos siltä odottaa jotain muutoksia. Se, joka tähtää itsensä jatkuvaan kehittämiseen, tarvitsee aina uutta materiaalia itsensä kehittämiseen. Sellaisen löytäminen voi sitten olla vaikeaa, koska joskus maailma tuottaa karvaita pettymyksiä, se ei nimittäin aina lunasta lupauksiansa. Itse olen havainnut, että tämä ajattelun syventyminen on usein vain saman toistoa eri tavoilla, nimittäin isompaa ajatusta puretaan pienempiin osiinsa. Missä tässä purkamisessa sitten on se luovuus? Tai sitten johonkin uuteen sisältöön projisoidaan vanhoja muotoja. Tämän takia en suinkaan pelkää olla taantumuksellinen konservatiivi, jonka ajatukset eivät juuri etene mihinkään suuntaan. Koska kysymyshän kuuluu, mihin oikein edes voimme edetä?

Ja tietysti ihan ajatuksellisesti tämä ressentimentti on aina kaiken dialektiikan syy, koska sehän voidaan jäljittää kaiken kriittisen ajattelun alkusyyksi (tai siis ainakin Nietzsche teki jotain sellaista tulkintani mukaan). Tällä tavalla ajateltuna kaiken ajattelullisen muutoksen syy on siinä olemuksessa tai luonnossa, jota ihminen edustaa. Jotkut ovat susia, toiset ovat lampaita, tai vaikka kameleita. Tietynlaiset luonteet hakeutuvat tietynlaisten ajatuksien pariin. Silloin argumenteille ei tietenkään jää mitään merkittävää sijaa, itse asiassa ne ovat täysin yhdentekeviä, koska ne ilmaisevat vain jotain jo olemassa olevaa. Tietysti Nietzsche on innoissansa tällaisesta johtopäätöksestä, joka ikään kuin hävittää kaikelta argumentaatiolta pohjan, sillä mitä järkeä on argumentoida tulisesti, jos se on vain oman luontonsa ilmituomista? Ainakaan silloin ei voi kuvitella, että siellä taustalla on jokin vapaa tahto. Silloinhan maailmasta tulee julmempi paikka, koska Nietzschen kaltaiset luonteet ovat todistaneet, että mitään kompromisseja ei ole olemassa. Siispä julmuus on oikeutettua! Tällöin Nietzsche, joka on luonnostaan julma ihminen, on omalla argumentaatiollansa tuonut ilmi oman luontonsa! Tavallaan kehäpäätelmä, mutta kaikkein hullunkurisinta on, että ei silläkään ole mitään merkitystä tuon ajattelutavan mukaan, sillä kaikkihan on vain saman toistoa, niin mikä argumentti ei muka olisi kehäpäätelmä?

Tällainen mystisyys, mikä sitten on sen tarkoitus, jos sitä ei voida niputtaa ressentimenttiin? On vaikea kuvitella mitä hyötyä terveelle elämälle on hakeutua epävarmuuden tilaan, ellei sitten ole tarkoituskin pelätä jotain? Käsittääkseni järkeilyä on käytetty vain välineenä vaistojen toteuttamisessa, mutta kun järkeä aletaan käyttää oman luonnon muuttamiseksi toisenlaiseksi, niin silloinhan tarvitaan juuri tällaista mystiikkaa, jolla voidaan hämärtää ennen niin selkeitä rajoja. Miksi sitten jotain rajoja pitäisi hämärtää? On vaikea ymmärtää miksi jokin, joka on ollut selkeää, pitäisi muuttaa epäselväksi. Miten varmuuden muuttaminen epävarmuudeksi voi olla hyvää jollekin ihmiselle? Enpä siis kiellä, ettei minä voisikin olla mystinen, mutta sen ei kuitenkaan ole pakko olla mystinen. Tietysti myönnän, että en tässä nyt ole esittänyt kovinkaan rakentavaa kritiikkiä, siis en ole syventynyt tuohon ajatteluun tarpeeksi, jotta voisin kritikoida sitä sisällöllisesti.

Lue lisää

Kun en pysty suureen filosofiseen ajatteluun, niin tyydyn kyselemään tyhmiä. Kirjoittakoot viisaammat pääteksitin.

"Ensinnäkin tuo kriitikko on törmännyt jo loppuun kuluneisiin filosofisiin ennakkoluuloihin."
/
Sen perusteella mitä noita tekstejä lueskelin, niin tulin itse siihen johtopäätökseen että Siivola on harvinaisen vapaa ennakkoluuloista.



"Sittenpä tämä aluksi esitelty ontologinen malli johdetaan klassiseen kehäpäätelmään. Tästä ulkomaailmasta emme kuulemma tiedä mitään, vaikka me tiedämme tämä ontologisen mallin! Siis miten voidaan tietää ontologinen malli, jos emme tiedä ulkomaailmaa, joka on yhtä kuin ontologinen malli?"
/
Riippuu kai siitä että kiistääkö hän tuon tietämisen niin totaalisesti kuin tekstin perusteella vaikuttaa. Mehän voimme tietää varmasti että pallon muoto eroaa kuution muodosta yms, mutta emme voi tietää onko jokin absoluuttisesti isoa tai pientä, nopeaa vai hidasta, tai onko jokin kohde kaukana vai lähellä. Esim. kokoa voidaan arvioida vain suhteessa johonkin. Onko Siivolan johtopäätös ja siihen johtava ajattelu (jos sitä voidaan ajatteluksi sanoa) niin suhteellinen asia että sillä ei voi tavoittaa subjektin ja objektin ongelmaa siinä määrin että sen voisi ratkaista kuvatulla tavalla? Eikö ajattelu ole vähemmän suhteellinen asia kuin sen kohteet ja aistihavainnot?



"...se ei tarkoita, ettei näiden ?epävarmojen? totuuksien varassa voisi elää ja toimia menestyksellisesti."
/
Niiden varassahan voi elää varsin menestyksellisesti. Ei kai tässä menestyksestä ollut kysymyskään. Siivola ajanee takaa jonkinlaista oivallusta, eikä ota kantaa siihen, muuttuuko oivaltaja epäkäytännölliseksi oivalluksensa jälkeen. Onko yleensä perusteltua olettaa että muuttuisi?



"Ongelmia on lähinnä kriitikolla, kenties epäonnea, joka pyritään kääntämään onneksi, kun saadaan sekoitettua jotain, joka on toisille tuonut onnea? Ehkäpä vahingonilosta nousevaa elämäniloa?"
/
Onhan tuo mahdollista. Itsellänikin on kriittikoita kohtaan jonkilaisia ennakkoluuloja. Motiivien arvailu on kuitenkin vaikeaa, koska niiden arvoinnissa omat motiivit vaikuttavat helposti johtopäätöksiin. Toisten mielipiteet toimivat tavallaan mustetahratestinä, jota tulkitaan (ainakin osittain) omien motiivien värittämänä.

Lyhyen artikkelin heikkous on siinä, että pienellä sanamäärällä on vaikea tyhjentävästi selittää mitä tarkoittaa, varsinkinkun on kyse tämän aihepiirin käsittelystä, jota on muutenkin vaikea pukea sanoiksi. FAQ-tyyppinen jälkipuinti toisi varmasti Siivolankin idean järjellisyyden tai järjettömyyden paremmin esille.



"Miksi sitten jotain rajoja pitäisi hämärtää? On vaikea ymmärtää miksi jokin, joka on ollut selkeää, pitäisi muuttaa epäselväksi. Miten varmuuden muuttaminen epävarmuudeksi voi olla hyvää jollekin ihmiselle?"
/
Kysyykö totuutta hakeva hyötyä, mielekkyyttä tai mukavuutta? Totuushan voi olla jollekin itseisarvo.

Aleksi kirjoitti:

Ymmärrän ihmetyksesi miksi tekstini aina päättyvät samaan. Tietysti toisto ja saman ikuinen toistaminen voi indikoida vain siitä, että yhtään mitään kehitystä ei ole tapahtunut. Toisaalta muuttumaton kivipaalun katsominen ei ole kovinkaan mielekästä, jos siltä odottaa jotain muutoksia. Se, joka tähtää itsensä jatkuvaan kehittämiseen, tarvitsee aina uutta materiaalia itsensä kehittämiseen. Sellaisen löytäminen voi sitten olla vaikeaa, koska joskus maailma tuottaa karvaita pettymyksiä, se ei nimittäin aina lunasta lupauksiansa. Itse olen havainnut, että tämä ajattelun syventyminen on usein vain saman toistoa eri tavoilla, nimittäin isompaa ajatusta puretaan pienempiin osiinsa. Missä tässä purkamisessa sitten on se luovuus? Tai sitten johonkin uuteen sisältöön projisoidaan vanhoja muotoja. Tämän takia en suinkaan pelkää olla taantumuksellinen konservatiivi, jonka ajatukset eivät juuri etene mihinkään suuntaan. Koska kysymyshän kuuluu, mihin oikein edes voimme edetä?

Ja tietysti ihan ajatuksellisesti tämä ressentimentti on aina kaiken dialektiikan syy, koska sehän voidaan jäljittää kaiken kriittisen ajattelun alkusyyksi (tai siis ainakin Nietzsche teki jotain sellaista tulkintani mukaan). Tällä tavalla ajateltuna kaiken ajattelullisen muutoksen syy on siinä olemuksessa tai luonnossa, jota ihminen edustaa. Jotkut ovat susia, toiset ovat lampaita, tai vaikka kameleita. Tietynlaiset luonteet hakeutuvat tietynlaisten ajatuksien pariin. Silloin argumenteille ei tietenkään jää mitään merkittävää sijaa, itse asiassa ne ovat täysin yhdentekeviä, koska ne ilmaisevat vain jotain jo olemassa olevaa. Tietysti Nietzsche on innoissansa tällaisesta johtopäätöksestä, joka ikään kuin hävittää kaikelta argumentaatiolta pohjan, sillä mitä järkeä on argumentoida tulisesti, jos se on vain oman luontonsa ilmituomista? Ainakaan silloin ei voi kuvitella, että siellä taustalla on jokin vapaa tahto. Silloinhan maailmasta tulee julmempi paikka, koska Nietzschen kaltaiset luonteet ovat todistaneet, että mitään kompromisseja ei ole olemassa. Siispä julmuus on oikeutettua! Tällöin Nietzsche, joka on luonnostaan julma ihminen, on omalla argumentaatiollansa tuonut ilmi oman luontonsa! Tavallaan kehäpäätelmä, mutta kaikkein hullunkurisinta on, että ei silläkään ole mitään merkitystä tuon ajattelutavan mukaan, sillä kaikkihan on vain saman toistoa, niin mikä argumentti ei muka olisi kehäpäätelmä?

Tällainen mystisyys, mikä sitten on sen tarkoitus, jos sitä ei voida niputtaa ressentimenttiin? On vaikea kuvitella mitä hyötyä terveelle elämälle on hakeutua epävarmuuden tilaan, ellei sitten ole tarkoituskin pelätä jotain? Käsittääkseni järkeilyä on käytetty vain välineenä vaistojen toteuttamisessa, mutta kun järkeä aletaan käyttää oman luonnon muuttamiseksi toisenlaiseksi, niin silloinhan tarvitaan juuri tällaista mystiikkaa, jolla voidaan hämärtää ennen niin selkeitä rajoja. Miksi sitten jotain rajoja pitäisi hämärtää? On vaikea ymmärtää miksi jokin, joka on ollut selkeää, pitäisi muuttaa epäselväksi. Miten varmuuden muuttaminen epävarmuudeksi voi olla hyvää jollekin ihmiselle? Enpä siis kiellä, ettei minä voisikin olla mystinen, mutta sen ei kuitenkaan ole pakko olla mystinen. Tietysti myönnän, että en tässä nyt ole esittänyt kovinkaan rakentavaa kritiikkiä, siis en ole syventynyt tuohon ajatteluun tarpeeksi, jotta voisin kritikoida sitä sisällöllisesti.

Lue lisää

Kiitos vastauksestasi.

Tahdon sijaintipaikkaa jäin miettimään. Eksistentialistifilosofit, jotka ottavat opillisten rakennelmiensa lähtökohdaksi paljaan määreettömän olemassaolonkokemuksen - siis kokemuksen olemassaolosta ilman mitään siihen liityviä laatuja - kuitenkin poikkeavat toisistaan tuon kokemuksen kuvailuissa. On kierkegaardilaista ahdistusta, jaspersilaista epäjärjestystä, sartrelaista inhoa. Sinäkin puhut "itsestä" jonakin joka se jotenkin alunperin "on" ja kammoat sitä mitä se ei alun perin ole ollut.

Minä taas en osaa kuvitella muuta mahdollisuutta kuin sen että itseen täytyy alunperin kuulua jokin elämänvoima, optimismi, tahto ja toivo, ja tämä alkuperäinen ominaisuus merkitsee sitä että itse on prosessi. Ja jos ja kun kehitys otetaan kuvaan mukaan, silloin muuttumattomuudelle jää vain jokin ei-alkuperäinen merkitys.

Eksistentialistinen olemassaolonkokemus on tältä kannalta katsoen toivottomuuden kokemus. Minä en näe miten tällainen kokemus voisi olla alkuperäinen ja terve.

Freud puhuu toistamispakosta, jolla laajasti ottaen tarkoitetaan sitä, että vaikka elämässä eletään ja koetaan uusia vaiheita, jokin minuuden rakenteellinen kuvio toistuu kaikessa. Freudilaisittain elämä on kertasuoritus, prosessi, jolla on juuret ja peruuttamattomat lähtökohdat, ja jota ei voi aloittaa kesken kaiken uudestaan alusta. Tällaisen oman elämän rajallisuuden tajuaminen voisi nostaa esiin myös sellaisen minäkapinan, jossa toivo asetettaisiin johonkin inhimillisen rajoittuneisuuden ylittävään. Alice Miller näkee Nietzschessä jotain hieman tällaista.

..mukaan vaan keskusteluun.