Jumala riisuu ihmistä sairauden edetessä...

Terveen ihmisen on vaikea asettautua parantumattomasti sairaan ihmisen asemaan.
Tieto siitä, ettei koskaan voi parantua ja tieto siitä, että sairaus heikentää terveyttä, johtaen lopulta kuolemaan on tosi raskas, ikävä, tuskallinen ja epätoivoinen tunne läheisille ja vielä kovempi kokemus potilaalle.
Ihminen, jolla on parantumaton sairaus, Jumala alkaa riisumaan ihmistä vähitellen.

Ennen tietoa sairaudesta ihmisellä on unelmia, toiveita ja haaveita, kuten oli isälläni.
Isäkin sijoitti vielä rahaa pankkiin muutama vuosi sitten saadakseen rahalle tuottoa, kuten kuka muukin tahansa.
Isä haaveili uudemman auton hankinnasta, kun aina on ollut sellainen vanha auto.
Samoin tälle kesälle oli suunnitteilla käydä onkimassa ja kalastamassa.
Vierailla tuttavien luona kun kesä koittaa.
Suunnitelmat ja haaveet kariutuivat, kun vakava sairaus alkoi hiipiä elämään.
Vähitellen sairauden edetessä alkoivat suunnitelmatkin jäädä, kun voimat alkoivat vähetä.
Maallisten asioiden merkitys alkoi vähetä ja läheisten ihmisten merkitys kasvoi.
Jumala teki työtä ja riisui isää, maalliset asiat, kuten raha, menetti merkityksensä.
Isä luopui kaikesta maallisesta huomatessaan, ettei hän enää parane ja uusia oireita ilmaantuu lähes päivittäin ja oireet olivat sellaisia, että ne heikensivät isän vointia.
Vielä muutamana aurinkoisena päivänä, kun isä oli vähän paremmassa kunnossa, niin hän toivoi vaatimattoman toiveen: Näkisipä vielä kesän.
Mutta maanpäällistä kesää isä ei enää ehtinyt näkemään.

Sairauden viimeset päivät isä nukkui lähes jatkuvasti, Jumala oli saattanut loppuun isän riisumisen ja isällä ei ollut enää mitään maallisia haaveita, joita olisi enää halunut toteuttaa.
Sen jälkeen isä nukkui pois.
Isä varmaankin toivoo, että me jotka tänne jäämme, niin toteutamme niitä haaveita, jotka isältä jäivät toteuttamatta ja samalla muistamme isää....