Tässä on nyt käynyt niin, että olen aivan itselleni yllätyksenä jäämässä lasten kanssa yksin.
Tiesin kyllä ettei meillä mene hyvin, kun ei olla koko syksynä tehty juuri mitään yhdessä ja yhteistä aikaa on ollut todella vähän.
Ongelmia ollaan käyty puimassa useaan kertaan avioliittoneuvonnassa. Luulin, että se tosiaan olisi auttanut ja saanut kummankin miettimään sitä miten suhdetta voisi parantaa. Mieskin niin myötäili ja oli samaa mieltä aina keskustellessa.
Sitten kun päätettiin yhdessä, että asiat on jo melko hyvin eikä uutta aikaa enää varata, niin ei mennyt kuin kuukausi ja mies onkin kaikessa hiljaisuudessa päättänyt erota.
Häntä ei kuulemma kiinnosta. Mitään sen parempaa syytä en saa hänestä irti. Olen todella ihmeissäni ja olo on aika sekava. Ja päivää ennen tätä eroilmoitusta käytiin vielä hänen mummonsa luona esittämässä pyhää perhettä, seksiäkin oli.
Mies ei ole oikein missään vaiheessa mielestäni täysin sopeutunut perhe-elämään, vaan on pitänyt tietyn välimatkan, pysynyt omana itsenään. Hän on pitänyt kavereilleen yllä sinkkuimagoa, eikä osaa ehkä arvostaa perhettään.
Haluaisin vielä yrittää, koska tiedän että minussakin on virheitä, mutta hän ei halua antaa mahdollisuutta.
Onkohan tässä mitään enää tehtävissä vai alanko sydäntäni hautaamaan?
Tiesin kyllä ettei meillä mene hyvin, kun ei olla koko syksynä tehty juuri mitään yhdessä ja yhteistä aikaa on ollut todella vähän.
Ongelmia ollaan käyty puimassa useaan kertaan avioliittoneuvonnassa. Luulin, että se tosiaan olisi auttanut ja saanut kummankin miettimään sitä miten suhdetta voisi parantaa. Mieskin niin myötäili ja oli samaa mieltä aina keskustellessa.
Sitten kun päätettiin yhdessä, että asiat on jo melko hyvin eikä uutta aikaa enää varata, niin ei mennyt kuin kuukausi ja mies onkin kaikessa hiljaisuudessa päättänyt erota.
Häntä ei kuulemma kiinnosta. Mitään sen parempaa syytä en saa hänestä irti. Olen todella ihmeissäni ja olo on aika sekava. Ja päivää ennen tätä eroilmoitusta käytiin vielä hänen mummonsa luona esittämässä pyhää perhettä, seksiäkin oli.
Mies ei ole oikein missään vaiheessa mielestäni täysin sopeutunut perhe-elämään, vaan on pitänyt tietyn välimatkan, pysynyt omana itsenään. Hän on pitänyt kavereilleen yllä sinkkuimagoa, eikä osaa ehkä arvostaa perhettään.
Haluaisin vielä yrittää, koska tiedän että minussakin on virheitä, mutta hän ei halua antaa mahdollisuutta.
Onkohan tässä mitään enää tehtävissä vai alanko sydäntäni hautaamaan?
Vastaukset 9
Vanhimmat
Anna miehen mennä, jos on mennäkseen. Et pysty häntä sitomaan itseesi mitenkään ja hän on jo päätöksensä tehnyt. Kerran lähtenyt on jalka aina oven raossa ja taatusti löydät paremman miehen entisen tilalle! Sinulle itsellesikin tekee hyvää oppia "seisomaan" nyt omilla jaloillasi ja pitämään perheestäsi ja kodistasikin vielä huolta. Siinä sitä on työsarkaa yhdelle naiselle, sydänsurujen lisäksi! Toivon voimia sinulle tulevaan ja kokemuksesta tiedän sinun olevan suurten ratkaisujen äärellä. Alussa kaikki tuntuu vyöryvän päälle yhtenä kaaoksena, mutta pysy lujana päätöksissäsi. Lähtevä mies ei ole sinun kyyneliesi arvoinen, muista tämä kun tuntuu houkuttelevalta kutsua miestäsi vielä yhteisen pöydän ääreen. Ikuiset poikamiehet eivät ikinä opi ymmärtämään kestävän parisuhteen hyviä puolia, perheestä puhumattakaan!
Ei toista voi väkisin kiinni pitää jos tämä tahtoo mennä. Itse ajattelin lopulta niin, että jos on mennäkseen niin menee ja ottaa myös vastuun siitä. Aluksi se tuntui pahalta, vaikka olin itse alunperin alkanut puhua ettei avioliittomme toimi ja että pitäisikö erota. Yhdessäasuminen kävi kuitenkin aika raskaaksi, ei ollut enää vaihtoehtoa. Eniten pelkäsin miten lapset kestävät mutta ovat nähneet isäänsä paljon kun hän muutti lähelle, että periaatteessa eroa entiseen elämään ei heille niin hurjasti ole kun isä oli aina paljon töissä. Luulen että asiat sujuvat lopulta parhain päin, saattaa olla karikkoista välillä, mutta juuri nyt en ainakaan kadu hetkeäkään, en olisi valmis palaamaan entiseen vaikka mies sitä ehdottaisikin, enkä todella usko että edes ehdottaa. Meillä oli hienoa se että erosimme sovussa, lasten kannalta varmaan paras tapa. Vinkkinä jos muutatte erilleen, tehkää heti paperit valmiiksi, elatusmaksuista sun muista. Ota yhteyttä oikeusaputoimistoon ja kysy neuvoja, puhu eron kokeneiden kanssa. Onhan siinä harkinta-aika mutta silti pitää varautua... On joillakin käynyt niinkin että kun mies on lähtenyt rinta rottingilla, on tullut muutaman kuukauden päästä takaisin, huomannut ettei se olekaan niin ihanaa, mutta ehkä se vaatii ihmiseltä kypsyyttä. Kyllä näitä ikuisia poikamiehiäkin on, jotka eivät ikinä tahdokaan kasvaa aikuiseksi ja se on hyväksyttävä.
Tsemppiä, kirjoittele tänne mitä kuuluu. Sitten on www.eroperhe.net, yksin- ja yhteishuoltajien liiton keskustelupalsta, sieltä saa myös tietoa ja tukea.
Myy
Ihanaa kun joku jaksaa kannustaa. On oikeasti niin tyhjä olo, jotenkin vaan roikkuu arjessa kiinni, lasten takiahan kun ei voi noin vaan heittäytyä murheeseen.
En tosiaan tiedä kuinka tässä nyt käy. Laitoin miehelle mailia, jossa yritin vielä kertoa asioita joita olen miettinyt, mutta ei niillä varmaan ole hänelle merkitystä.
Kaikesta huolimatta rakastan häntä paljon ja haluaisin, että yhdessä yritettäisiin päästä vaikeiden juttujen yli. En uskokaan, että kenelläkään se olisi aina niin helppoa ja mukavaa. Eihän sitä tiedä, jos meitäkin odottaisi monta hyvää yhteistä vuotta.
Tässä kuitenkin vielä haetaan omia paikkojamme suhteessa, sen verran vähän yhteistä matkaa takana, vasta 2 vuotta.
Johonkin pakko tilittää :) Miestä kun ei näy, että voisin puhua hänelle.
Se on niin kamalan vaikeaa ja hankalaa päästää irti. Mutta kuulostaa niin tutulta, että sen vuoksi uskallan antaa pari neuvoa. Anna miehesi mennä, älä ruikuta tai ripustaudu häneen. Hän on ilmeisesti päätöksensä tehnyt. Suhde on molempien "kauppa"; jos vain toinen osapuoli on suhteessa täysillä niin onko se silloin kummallekkaan oikein?
Elämä on niin kummallista...toivon sinulle voimia jaksaa. Kyllä elämä vielä joskus hymyilee...
Olen samaa mieltä edellisten kanssa, anna hänen mennä, vaikka se kuulostaa ja tuntuu todella raskaalta.
Itse olen ollut aivan samanlaisessa tilanteessa, mieheni ei koskaan kasvanut "isoksi", eikä ollut valmis perheellisen miehen elämään ja lähti sitten eräänä päivänä.
Yritimme pitkään paikkailla tilannetta ja asuimme erossa sillä mielellä, että palaamme vielä yhteen ja että mietitään ja katsellaan jonkin aikaa.
Aluksi minä ripustauduin häneen, rakastin häntä täydestä sydämestäni enkä voinut käsittää, että ero olisi edes mahdollinen.
Itkin silmät päästäni, olin aivan sekaisin ja rukoilin häntä tulemaan takaisin.
Hain apua itselleni, koska olin aivan rikki. Käyn vieläkin säännöllisesti terapiassa, mutta en enää eromme takia vaan jatkan itseni "opiskelua".
Sitten minussa tapahtuikin yllättäin se käänne ja tajusin, etten halua tällaista elämää ja kumppanuutta, että toinen haluaisi mennä ja luoda uraa, bailata ja muuta sellaista.
Aloin miettimään, mitä elämältä haluan ja tajusin, että onneni on vielä edessäpäin.
Se on raskasta, mutta viikkojen kuluessa tulin yhä iloisemmaksi ja onnellisemmaksi tilanteesta. Nyt nautin täysin sydämin elämästä lasten kanssa, välimme ex-mieheeni ovat hyvät, tapailemmekin kahvin merkeissä ja soittelemme usein, mutta en haluisi häntä enää takaisin. Näen hänet nyt sellaisena, mikä hän on, rakkaus on yhä tallella, mutta ei sellaisena kuin ennen. Ja tuskinpa rakkauteni häntä koskaan ikinä lakkaa, mutta olen päättänyt, että rakastan häntä syvällä sisimmässäni omalla tavallani aina, jos siltä tuntuu ehkä se siitä sitten hiipuu joskus pieneksi välittämiseksi.
Uutta suhdetta en vielä etsi vaikka miehiä olenkin tapaillut, mutta en kiirehdi enkä halua laastarisuhdetta.
Haluan nyt olla yksin lasten kanssa, oppia tuntemaan itseni sellaisena kuin olen, seistä omilla jaloillani ja hallita omaa elämääni ennenkuin aloitan uuden vakavan suhteen.
Odotan, että Hän tulee jonakin päivänä kohdalle ja sitten annan hänelle tämän kaiken lämmön ja rakkauden, joka minussa asustaa tänä päivänä.
Toivon Sinulle jaksamista!
Usko pois, tämä kaikki vahvistaa sinua ja jonkun ajan kuluttua voit ajatella asiaa jo eri mielellä, vaikket sitä juuri nyt uskokaan!
Haleja.
Tulee ihan kyyneleet silmiin, kun kuulee et muillakin on mennyt yhtä huonosti. Ei toivoisi kenellekään.
Sorruin eilen häntä suurinpiirtein anelemaan, että tulisi takaisin ja plaaplaa. Ei mieheen mitään vaikutusta. Luulenpa, että olette ihan oikeassa. Ei kannata roikkua vaan antaa mennä. Yritän parhaani mukaan sitä neuvoa noudattaa, mutta vaikeaa se tulee olemaan, koska hän on kaikesta huolimatta kovin rakas.
Kiitos tuesta, sen avulla tätä jotenkin kestää.
HE te naiset ja ja miehet.
Olen ollut tässä odotattavana puolena vuoden. Vaimon reissut yh kävelylenkin jälkeen kasvoivat 9 vr:n putken toisen miehen kanssa ilmoittamatta mitään minulle hän hävisi aina salaa.Kotiin palatessaa asiat olivat suh, mutta seksiä emme harrasta yhdessä. Mitä teemme ?
jos miehellä on jo toinen,välttämättä hän ei hae eroa.Voi elää vuosikausia ja pitää kakkosta,mutta se on niin kuluttavaa vaimolle että harvat sitä kestää.Kyllä on parempi että antaa mennä tai lähtee itse pois.Elämä ei saa olla toisissa roikkumista vaikka rakastaakin.
että miehen on saatava vapautensa ennen kuin kykenee päättämään, mitä haluaa.