Ujous masentaa syvästi

Oletko ajatellut mennä psykologille puhumaan ongelmastasi. Itse olen lähes kokoelämäni eristäytynyt muiden ihmisten seurasta. Eristäytyminen meni lopulta siihen että minulle tuli vakava mielenterveyshäiriö. Lapsuuden perheeni on melko syrjäänvetäytyvä ja eristäytynyt. Äitini on ollut lähinnä ainoa, joka edes puhuu avoimesti muille kuin sukulaisille. Oli minulla kyllä alle kouluikäisenä kavereina poikia. Päiväkodissa paras kaverini oli vammainen ja puolustin häntä pilkkaajia vastaan. Päiväkodissa ja koulussa minua kiusattiin välillä. Koulussa 1-2 luokilla oli kavereita. Kun jäin luokalle ei uudelta luokalta kunnon kaveria löytynyt. Niinpä eristäytymiseni alkoi. Aloin olla hiljaa, koska luulin etten saanut puhua ja muut vihasivat minua. Eristäydyin lähes koko peruskoulun ajaksi. Oikeasti tahdoin puhua muille, mutta uskoin valheeni. Elin omassa rikkaassa mielikuvitusmaailmassani. Siellä minulla oli kavereita ja jopa poikaystävä. Yritin salaa seurata mitä ympärilläni tapahtui, mutta yritin olla reagoimatta mihinkään.
Minua tosin käytettiin hyväksi rahallisesti ja seksuaalisesti. He jotka näyttivät minua jollain tapaa hyväksi, väittivät minun olevan huora, lesbo, pedofiili tai sukulaisten kanssa pelehtijä. Onneksi osasin sulkea mielestäni nuo hirveät juorut. Olen pikkuhiljaa alkanut pohtimaan menneisyyttäni ja ymmärtänyt nuo kamaluudet jälkikäteen. Noihin aikoihin silloin muista eristyksissä mielikuvitusmaailmassani. Viimein lukiossa sain pitkästä aikaa kunnollisen kaverin. Hän ei kiusannut minua tai käyttänyt jollakin tapaa hyväksi. Kun muutin toiseen kaupunkiin opiskelujen perässä, ensin sain kavereita. Niin mahdottomalta kuin se kuulostaakin olin peräti suosittu. Mutta pian vajosin taas kuoreeni, lopetin koulussa käynnin. Kaverit ihmettelivät minne minä katosin. Olin pelkojeni vanki omassa huoneessani en uskaltanut puhua kenellekään ja pelkäsin kohdata kämppikseni. Elämäni oli kauheaa. Tuona aikana tapasin ensimmäisen poikaystäväni. Tulin raskaaksi ja erosin poikaystävästä. Nykyään elän yh-äitinä lapseni kanssa. Ei minulla ole ikäisiäni ystäviä. Noin vuosi sitten kärsin mielenterveyshäiriöstä. Nyt olen oppinut pikkuhiljaa kiitos lääkityksen ja terapian että minä saan puhua muille. Olen huomannut että en olekaan todellisuudessa niin ujo. Olen ehkä introvertti, joka uskaltaa jutella vieraille ja tutuille. Pelkään vai uppoavani takaisin suloisen houkuttavaan mielikuvitusmaailmaan, joka on myös meinannut nielaista minut kokonaan.

Voi ei :( Kiitos että kerroit oman tarinasi. Kuulostaa kamalalta mitä olet kokenut ja se on myös samankaltaista kuin juuri minun elämäni. Osaan samaistua sinuun. Minullakaan ei ole ollut oikeastaan kavereita. Joskus alakoulussa minulla oli bestis ja olin niihin aikoihin hyvin puhelias. En ollut arka tai ujo. Uskalsin olla oma itseni ja olinkin sellainen pirtsakka. En tiedä mitä tapahtui, mutta yläkoulussa aloin olla enemmän yksikseni ja vetäydyin muista. Tämä alakouluaikainen bestis sanoi sen totuuden minulle suoraan kasvokkain, hän kertoi ettei pidä minusta koska olen hiljaa. Olen kuulemma tylsä, koska olen vain hiljaa. Siitä lähtien en ole omistanut kavereita, en pystynyt kommunikoimaan oikeastaan kenenkään kanssa. Olin vain yksin. Sitten kun yläkoulu loppui ja menin ammattikouluun. Siellä olin sitten taas yksikseni. Kun joku tuli minulta kysymään esimerkiksi neuvoa, uskalsin kyllä vastata ja vastailin aina kun siihen tuli tilaisuus. Mutta kavereita en saanut koskaan. Otin ammattikouluun mennessä yhteyttä erääseen henkilöön joka oli yläkoulussa minun luokallani, henkilöön jota kiusattiin. Meistä tuli kavereita ja olemme nyt yhteydessä. Ja se mitä aloitusviestissäni kerroin, on sitten hän.

Olen yrittänyt puhua psykologille, mutta koska jotenkin jännitän niin todella paljon tapaamisia niin en uskaltanut fyysisesti paikanpäälle vain kirjoittelin nettipsykologin kanssa. En oikein saanut mitään apua, eikä asia mennyt suuntaan tai toiseen.

Huomasin erään seikan mikä johtuu myös tästä ujoudesta. Häpeän itseäni. Vähän aikaa sitten en pitänyt ulkonäöstäni ollenkaan, mutta nyt olen oppinut olemaan sen asian kanssa sujut eikä asia häiritse minua ollenkaan. Mutta minun puheääni ja puhetapa. Se on asia, josta tuskin pääsen yli. Minulla on matala, poikamainen ääni. En kehtaa puhua ihmisille, koska häpeä on niin valtava. Jos omaisin kauniin äänen niin elämä olisi helpompaa. En oikein tiedä miten voisin päästä yli tästä. Kun ei psykologitkaan ole osanneet minua auttaa tarpeeksi.

Jotenkin tuntuu että yksikseen, erakkona oleminen olisi helpompaa. Ehkä menen aina mistä aita on matalin. Mutta on niin vaikea yrittää olla ystävä, jos ei pysty olemaan todella se. Kaikki kavereiden kanssa olemiset tuntuu suorittamiselta, kuin se olisi pakko tehdä. Se ei tule halusta, se ei tuo nautintoa.

En oikein tiedä, millainen psykologilla käyminen on. Saitko millaisia vinkkejä? Ilmeisesti terapia on kuitenkin auttanut sinua paljon. Ja hyvä niin. Pitäisi minunkin ehkä jotenkin uskaltautua mennä käymään ihan fyysisesti paikan päällä.

Tuollainen ,mitä sinäkin olet kokenut että joutuu kiusatuksi niin se saattaa antaa jotain traumoja ja se heijastaa jotenkin sitten koko elämän.

Yritä pitää kiinni asioista jotka tuottavat iloa äläkä murehdi turhia. Sinä olet saanut kuitenkin apua, joka on ilmeisesti auttanut, niin ei se mahdottomuus ole. Se pitää jotenkin minunkin osata löytää. Ehkä tämä on jotenkin voitettavissa, toivotaan.. :(