Olen sisarussarjan nuorimmainen, lellivauva. En saanut itse valita paikkaani enkä sitä että olin heiveröinen ja jouduin monenlaisiin tutkimuksiin pienenä. Rankkaa vanhemmilleni, enkä koskaan heidän taholtaan kokenutkaan olevani liikaa. Sain ylisuojelevan lapsuuden ja minua säästettiin varmaankin monilta asioilta.
Meitä oli viisi ja vain vanhin oli sitten ainoa oikea sisko, ei ollut pahansuopainen kuten kova kolmikko, minusta seuraavat siskot. Se kolmikko laittoi omat luonteenpiirteensä minun kannettavaksi, he muokkasivat minusta ihmisen joka en ollut. Siinä oli valtavasti kateutta, jopa narsistisia piirteitä toiseksi vanhimmassa. Eivät koskaan tajunneet tekojensa seurauksia. Olivat muka hyväntekijöitä. Kaukana siitä. Tämä kolmikko oli itsekkäitä, ilkeitä, tunteettomia, vailla omaatuntoa. Veivät ihmisarvon äidiltämme ja minä en heille koskaan ollut olemassa, en pikkusisko, lellivauva oli vain kiusaamiseen käytetty sana. Ja saman kohtalon saa nyt tyttäreni, ei kuulu siihen suureen sukuun jota kiersin. Emme ole olemassa. Vanhin siskoni kuoli 2000 ja äitimme 2003. Minut haudattiin elävänä äitini mukana. Minut mitätöitiin, minähän olin hullu, kauppakoulun käynyt käärme, kuten sain kuulla kun myin osuuteni kotitalosta. Siitäkin kolmikolla oli omat mielipiteet. Tein sen kuulemma ahneuttani, rahan takia. No tämä kolmikko oli itse rahan perään. Kuinka monesti minä romahdin ja kaiken jälkeen kun ainokaiseni olisi minua eniten tarvinnut olin itse niin rikki. Hän joutui minulle vakuuttelemaan että kelpaan, lapsi jonka olisi pitänyt itse tuntea olevansa hyväksytty sellaisena kun on.
Nyt olen 62 ja elämme vailla minun sukuani. Tyttären rippijuhliin ei edes kummit tulleet ja nyt vuosien jälkeen olisi ylioppilasjuhlat. Sama itku kuin joskus parikymppisenä, enhän minä voi mennä naimisiin, ei mun häihin ketään tule. Se on vaikuttanut mun ihmissuhteisiin.
Minä olisin pärjännyt ilman sukuani, mutta tyttärelleni olisin halunnut toisenlaisen elämän.
Olen oppinut että en ole vastuussa aikuisten valinnoista. Olen aina toivonut että joku ymmärtäisi, näkisi että minä olen kuin kuka tahansa. Minulla oli työpaikka, rakensin monta kotia kun hain paikkaani, hajosin pala palalta.
Ei ole helppoa olla elävänä haudattu. Opin jo pienenä vetäytymään, nurkkaan olemaan hiljaa.
Meitä oli viisi ja vain vanhin oli sitten ainoa oikea sisko, ei ollut pahansuopainen kuten kova kolmikko, minusta seuraavat siskot. Se kolmikko laittoi omat luonteenpiirteensä minun kannettavaksi, he muokkasivat minusta ihmisen joka en ollut. Siinä oli valtavasti kateutta, jopa narsistisia piirteitä toiseksi vanhimmassa. Eivät koskaan tajunneet tekojensa seurauksia. Olivat muka hyväntekijöitä. Kaukana siitä. Tämä kolmikko oli itsekkäitä, ilkeitä, tunteettomia, vailla omaatuntoa. Veivät ihmisarvon äidiltämme ja minä en heille koskaan ollut olemassa, en pikkusisko, lellivauva oli vain kiusaamiseen käytetty sana. Ja saman kohtalon saa nyt tyttäreni, ei kuulu siihen suureen sukuun jota kiersin. Emme ole olemassa. Vanhin siskoni kuoli 2000 ja äitimme 2003. Minut haudattiin elävänä äitini mukana. Minut mitätöitiin, minähän olin hullu, kauppakoulun käynyt käärme, kuten sain kuulla kun myin osuuteni kotitalosta. Siitäkin kolmikolla oli omat mielipiteet. Tein sen kuulemma ahneuttani, rahan takia. No tämä kolmikko oli itse rahan perään. Kuinka monesti minä romahdin ja kaiken jälkeen kun ainokaiseni olisi minua eniten tarvinnut olin itse niin rikki. Hän joutui minulle vakuuttelemaan että kelpaan, lapsi jonka olisi pitänyt itse tuntea olevansa hyväksytty sellaisena kun on.
Nyt olen 62 ja elämme vailla minun sukuani. Tyttären rippijuhliin ei edes kummit tulleet ja nyt vuosien jälkeen olisi ylioppilasjuhlat. Sama itku kuin joskus parikymppisenä, enhän minä voi mennä naimisiin, ei mun häihin ketään tule. Se on vaikuttanut mun ihmissuhteisiin.
Minä olisin pärjännyt ilman sukuani, mutta tyttärelleni olisin halunnut toisenlaisen elämän.
Olen oppinut että en ole vastuussa aikuisten valinnoista. Olen aina toivonut että joku ymmärtäisi, näkisi että minä olen kuin kuka tahansa. Minulla oli työpaikka, rakensin monta kotia kun hain paikkaani, hajosin pala palalta.
Ei ole helppoa olla elävänä haudattu. Opin jo pienenä vetäytymään, nurkkaan olemaan hiljaa.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.