Ongelmani on jokseenkin ristiriitainen suhde toiseen vanhemmistani.
Välitän tästä vanhemmastani, mutten haluaisi juurikaan hänen osallistuvan elämääni. Suhtautuisin mieluiten häneen "ammatillisesti", eli en niinkään läheisesti tai lapsi-vanhempi ajatuksella. Tämän takia tunnen itseni kauheaksi ihmiseksi.
Mutta: kyseinen vanhempi on aina hokenut minulle, että asiat, joita teen, ovat turhia. Voi olla, mutta tykkään tehdä niitä. Olen "freelancer-maalari" eli en maalaa tauluja työkseni mutta silloin tällöin teen niitä pyynnöstä tutuille ja tutun-tutuille, ja muut vapaa-ajat maalaan sitten itselleni, koska tykkään siitä. Siinä vaiheessa, kun taulut alkoivat saada enemmän huomiota (eli niitä tehtiin niille tutuille), se vanhempani alkoi moittia minua ajanhaaskauksesta ja nauraa tekemiselleni, sillä "ne ostavat noita vain säälistä" ja "ei tuo ole oikeaa työtä". No, ei olekaan mitään oikeaa työtäni, mutta se on vapaa-ajanviettoani, josta pidän. Välillä vanhempani vaatii, että lakkaisin maalaamasta ja käyttäisin vapaa-aikani HÄNEN hommiinsa, esim. puiden pilkkomiseen hänen kotonaan. En halua tehdä niin ja tunnen syyllisyyttä, koska en tee niin.
Kun taas kyseessä on maksullinen ryhmäharrastukseni, jossa käyn pari kertaa viikossa ja josta myös pidän erittäin paljon, tämä vanhempani alkaa narisemaan, ettei sekään ole "tärkeää" vaan että pitäisi taas juosta hänen asioitaan hoitamassa. Hän ei esimerkiksi voi itse hakea kaupasta hammastahnaansa, vaan käskee minun mennä sinne. Jos sanon, etten juuri nyt voi, koska täytyy ehtiä siihen harrastukseeni, mutta että voin mennä esim. seuraavana päivänä, hän alkaa huutaa, etten välitä hänestä ja että antaa sitten hampaiden mädäntyä suuhun, kun olen kerran niin itsekäs, että jokin "tyhmä pikku harrastus on tärkeämpää". Vaikka siis tämä vanhempani käy töissä päivittäin ja ajaa päivittäin kaupan ohi - kahdesti. Hänellä on myös mahdollisuus lähteä töistään kesken päivän käymään siellä kaupassa tai muilla asioilla. Kun olen ensin kieltäytynyt, minkä jälkeen hän on huutanut ja haukkunut minut itsekkääksi tyranniksi, tunnen syyllisyyttä kieltäytymiseni vuoksi ja yleensä sitten menen sinne hänen asioitaan hoitamaan, vaikka se taas aiheuttaa minulle stressiä, koska en ehdi tekemään omia asioitani (harrastukseni vetäjä on joskus ollut vähän näreissään, kun olen tullut myöhässä ja viivästyttänyt KAIKKIEN aloittamista sillä... Ymmärrän hänen pointtinsa kyllä).
Minua vain ärsyttää se (ja tunnen syyllisyyttä siitä, että ärsyynnyn), kun tämä vanhempani sanoo kaikkea minulle tärkeää "toisarvoiseksi" hänen asioihinsa verrattuna. En väitä, että omat juttuni olisivat tärkeämpiä kuin hänen, mutta ne ovat tärkeitä MINULLE.
Kun sairastuin masennukseen, vanhempi sanoi aina, etten ole oikeasti masentunut ja ettei sillä ole mitään merkitystä muutenkaan. Mutta jos HÄN on vähän alavireinen, minun (ja muiden) pitäisi heti passata häntä, koska häntä "masentaa tosi paljon". Jos ei palvele, hän sanoo, ettemme välitä.
Lisäksi on seurustelusuhteeni. Kun aloin tapailla nykyistä puolisoani, alkoi vanhempani syyllistää minua siitä, että "tyrannisoin" puolisoni elämää ja "tuhlaan hänen aikaansa" ja kyselemään "mitä sekin on näkevinään sinussa?" Vanhemapni kutsuu minua "koti-Hitleriksi" ja väittää, vaikkei tiedä suhteestamme mitään, kaikille kavereilleen ja tutuille ja puolisoni kavereille, että minä KIELLÄN ja RAJOITAN puolisoni elämää eikä hän "saa" tehdä enää mitään KIVAA, koska minä MÄÄRÄÄN häntä olemaan vain minun kanssani. Tunnen syyllisyyttä tästäkin ja kierin omantunnontuskissa joka kerta, kun puolisoni viettää aikaansa kanssani muussakin kuin aamu- tai iltapalan merkeissä ja yöllä nukkuessa.
Jos varaan meille matkan jonnekin, puolisoni kyllä sanoo olevansa iloinen, mutta se vanhempani kun saa kuulla asiasta, hän alkaa välittömästi sättimään minua siitä, että olen "taas pakottamassa Puolisoa jonnekin, vaikka hänellä olisi parempaakin tekemistä". Kun vein hänet kerran teatteriin, ja vanhempani sai kuulla siitä häneltä, vanhempani sanoi minulle: "Veit sen sitten johonkin paskaan kulttuuritapahtumaan. Ei sitä sellaiset kiinnosta, mutta se ei vain uskalla sanoa sinulle vastaan, kun olet tuollainen koti-Hitleri." Ja taas tunsin syyllisyyttä, vaikka olin ensin luullut, että meillä oli kivaa teatterissa.
Välillä minusta tuntuu, että VIHAAN tuota ko. vanhempaani. Kuolen syyllisyyteen siitä, että "vihaan" häntä, ja myös siitä, että vaadin yhteistä aikaa puolisoltani, vaikka senkin ajan hän voisi "harrastaa" vanhempani kanssa.
Kuinka pääsen balanssiin tuon hankalan vanhempani kanssa ja eroon jatkuvasta itsekkyydestäni? En halua olla "ilkeä koti-hitler" enkä kuulla koko ajan tekeväni väärin. Kuinka saan vanhempani olemaan tyytyväinen minuun, uhraamatta liiaksi niitä asioita, joista itse kuitenkin pidän (esim. maalaaminen)?
Olen siis 30-vuotias ja asun luonnollisesti puolisoni kanssa, mutta paljon tekemisissä vanhempien kanssa kuitenkin, koska ovathan he vanhempani, myös se, joka ei ole minuun tyytyväinen.
Välitän tästä vanhemmastani, mutten haluaisi juurikaan hänen osallistuvan elämääni. Suhtautuisin mieluiten häneen "ammatillisesti", eli en niinkään läheisesti tai lapsi-vanhempi ajatuksella. Tämän takia tunnen itseni kauheaksi ihmiseksi.
Mutta: kyseinen vanhempi on aina hokenut minulle, että asiat, joita teen, ovat turhia. Voi olla, mutta tykkään tehdä niitä. Olen "freelancer-maalari" eli en maalaa tauluja työkseni mutta silloin tällöin teen niitä pyynnöstä tutuille ja tutun-tutuille, ja muut vapaa-ajat maalaan sitten itselleni, koska tykkään siitä. Siinä vaiheessa, kun taulut alkoivat saada enemmän huomiota (eli niitä tehtiin niille tutuille), se vanhempani alkoi moittia minua ajanhaaskauksesta ja nauraa tekemiselleni, sillä "ne ostavat noita vain säälistä" ja "ei tuo ole oikeaa työtä". No, ei olekaan mitään oikeaa työtäni, mutta se on vapaa-ajanviettoani, josta pidän. Välillä vanhempani vaatii, että lakkaisin maalaamasta ja käyttäisin vapaa-aikani HÄNEN hommiinsa, esim. puiden pilkkomiseen hänen kotonaan. En halua tehdä niin ja tunnen syyllisyyttä, koska en tee niin.
Kun taas kyseessä on maksullinen ryhmäharrastukseni, jossa käyn pari kertaa viikossa ja josta myös pidän erittäin paljon, tämä vanhempani alkaa narisemaan, ettei sekään ole "tärkeää" vaan että pitäisi taas juosta hänen asioitaan hoitamassa. Hän ei esimerkiksi voi itse hakea kaupasta hammastahnaansa, vaan käskee minun mennä sinne. Jos sanon, etten juuri nyt voi, koska täytyy ehtiä siihen harrastukseeni, mutta että voin mennä esim. seuraavana päivänä, hän alkaa huutaa, etten välitä hänestä ja että antaa sitten hampaiden mädäntyä suuhun, kun olen kerran niin itsekäs, että jokin "tyhmä pikku harrastus on tärkeämpää". Vaikka siis tämä vanhempani käy töissä päivittäin ja ajaa päivittäin kaupan ohi - kahdesti. Hänellä on myös mahdollisuus lähteä töistään kesken päivän käymään siellä kaupassa tai muilla asioilla. Kun olen ensin kieltäytynyt, minkä jälkeen hän on huutanut ja haukkunut minut itsekkääksi tyranniksi, tunnen syyllisyyttä kieltäytymiseni vuoksi ja yleensä sitten menen sinne hänen asioitaan hoitamaan, vaikka se taas aiheuttaa minulle stressiä, koska en ehdi tekemään omia asioitani (harrastukseni vetäjä on joskus ollut vähän näreissään, kun olen tullut myöhässä ja viivästyttänyt KAIKKIEN aloittamista sillä... Ymmärrän hänen pointtinsa kyllä).
Minua vain ärsyttää se (ja tunnen syyllisyyttä siitä, että ärsyynnyn), kun tämä vanhempani sanoo kaikkea minulle tärkeää "toisarvoiseksi" hänen asioihinsa verrattuna. En väitä, että omat juttuni olisivat tärkeämpiä kuin hänen, mutta ne ovat tärkeitä MINULLE.
Kun sairastuin masennukseen, vanhempi sanoi aina, etten ole oikeasti masentunut ja ettei sillä ole mitään merkitystä muutenkaan. Mutta jos HÄN on vähän alavireinen, minun (ja muiden) pitäisi heti passata häntä, koska häntä "masentaa tosi paljon". Jos ei palvele, hän sanoo, ettemme välitä.
Lisäksi on seurustelusuhteeni. Kun aloin tapailla nykyistä puolisoani, alkoi vanhempani syyllistää minua siitä, että "tyrannisoin" puolisoni elämää ja "tuhlaan hänen aikaansa" ja kyselemään "mitä sekin on näkevinään sinussa?" Vanhemapni kutsuu minua "koti-Hitleriksi" ja väittää, vaikkei tiedä suhteestamme mitään, kaikille kavereilleen ja tutuille ja puolisoni kavereille, että minä KIELLÄN ja RAJOITAN puolisoni elämää eikä hän "saa" tehdä enää mitään KIVAA, koska minä MÄÄRÄÄN häntä olemaan vain minun kanssani. Tunnen syyllisyyttä tästäkin ja kierin omantunnontuskissa joka kerta, kun puolisoni viettää aikaansa kanssani muussakin kuin aamu- tai iltapalan merkeissä ja yöllä nukkuessa.
Jos varaan meille matkan jonnekin, puolisoni kyllä sanoo olevansa iloinen, mutta se vanhempani kun saa kuulla asiasta, hän alkaa välittömästi sättimään minua siitä, että olen "taas pakottamassa Puolisoa jonnekin, vaikka hänellä olisi parempaakin tekemistä". Kun vein hänet kerran teatteriin, ja vanhempani sai kuulla siitä häneltä, vanhempani sanoi minulle: "Veit sen sitten johonkin paskaan kulttuuritapahtumaan. Ei sitä sellaiset kiinnosta, mutta se ei vain uskalla sanoa sinulle vastaan, kun olet tuollainen koti-Hitleri." Ja taas tunsin syyllisyyttä, vaikka olin ensin luullut, että meillä oli kivaa teatterissa.
Välillä minusta tuntuu, että VIHAAN tuota ko. vanhempaani. Kuolen syyllisyyteen siitä, että "vihaan" häntä, ja myös siitä, että vaadin yhteistä aikaa puolisoltani, vaikka senkin ajan hän voisi "harrastaa" vanhempani kanssa.
Kuinka pääsen balanssiin tuon hankalan vanhempani kanssa ja eroon jatkuvasta itsekkyydestäni? En halua olla "ilkeä koti-hitler" enkä kuulla koko ajan tekeväni väärin. Kuinka saan vanhempani olemaan tyytyväinen minuun, uhraamatta liiaksi niitä asioita, joista itse kuitenkin pidän (esim. maalaaminen)?
Olen siis 30-vuotias ja asun luonnollisesti puolisoni kanssa, mutta paljon tekemisissä vanhempien kanssa kuitenkin, koska ovathan he vanhempani, myös se, joka ei ole minuun tyytyväinen.
Vastaukset 26
Vanhimmat
Ja lisätään nyt vielä (edellisestä loppui tila), että tuo puolisoni ei koskaan hauku minua itsekkääksi tai ilkeäksi tai mitään vastaavaa, meillä menee mielestäni oikein hyvin ja viihdymme toistemme seurassa, enkä todellakaan yritä "määräillä" tai "rajoittaa" hänen tekemisiään. Tietenkin hänellä on oikeus tehdä mitä huvittaa. Mutta koska oma vanhempani jatkuvasti sanoo minulle, että olen ilkeä puolisolleni ja "pakotan häntä paskoihin kulttuuritapahtumiin", minua kalvaa ajatus, ettei puolisoni oikeasti vain "kehtaa" sanoa minulle vastaan. Kyselen häneltä kyllä usein satoja kertoja, sopiiko jokin juttu nyt varmasti ja onko ihan oikeasti se-ja-se nyt ok hänelle, ja välillä oikein ajan häntä omiin touhuihinsa/kaveri-iltoihinsa, jotta hänen ei tarvitsisi viettää niin paljoa aikaansa kanssani.
Vaikka pidänkin yhteisestä ajastamme, mutten vain halua vaatia sitä häneltä.
Enkä todellakaan halua vihata vanhempaanikaan, joten miten pystyisin suhtautumaan hänen huomautuksiinsa niin, että oppisin niistä paremmaksi ihmiseksi..
Tuo vanhempi on todella paha ja ilkeä ihminen. Hän on tietoisesti sitä. Hänellä on kaikki maailman valta olla ystävällinen ja kohdella muita inhimillisesti. Hän harkiten VALITSEE käytöksensä.
Olisi kaikkein parasta jos välttäisit tuota pahuutta kuin ruttoa. Vain pysy hänestä erossa. Olkoonkin että hän on juuri sinun vanhempasi, se ei oikeuta hänen valitsemaansa käytökseen sinua, lastansa, ennenkaikkea sinua! kohtaan! Sinulla on hienot harrastukset, menestystä niihin!
Sinulla on oikeus sivisyneeseen kanssakäyntiin kaikkien ihmisten kansa. Vanhempasi ei edusta sitä linjaa. Joten, vain jätä hänet omiin oloihinsa ja keskittäydy ihmisiin jotka osaavat kunnioittaa toista.
Samaa mieltä. Olkoonkin, että ihmisellä on oikeus olla pitämättä toisten teoista ja/tai toisista ihmisistä, niin näitä toisia ihmisiä ei silti tarvitse kohdella huonosti. Vanhemman ei tarvite pitää lapsensa tekemisistä tai valinnoista, mutta kun kyseessä on kuitenkin aikuinen ihminen (ap esim. 30v.) niin kyllä aikuisella ihmisellä on oikeus omaan elämään ja omiin valintoihin. Näistä valinnoista ei vanhemman tarvitse tykätä, mutta ne ovatkin lapsen omia valintoja, eli vanhemman pitäisi kunnioittaa niitä.
Tosin minusta tuntuu, ettei tässä ole kyse mistään "entykkäävalinnoistasi" tilanteesta, vaan siitä, että vanhempi haluaa määräillä ja rajoittaa aikuisen lapsensa elämää. Hän pitää omia asioitaan ykköstärkeinä eikä voi hyväksyä sitä, etteivät kaikki ihmiset palvo häntä ja odota valmiustilassa, mitä hän seuraavaksi keskii vaatia. Koska hänen pikku vaatimuksensa sivuutetaan, hän loukkaantuu ja kostaa sen sitten syyllistämällä ihan normaaleista asioita, kuten parisuhteesta.
Jotkut perustelevat tuollaista käytöstä sillä, että vanhemmat eivtä halua päästää irti lapsistaan. Minä perustelen tuollaista käytöstä itsekeskeisyydellä ja junttimaisuudella. Onneksi omat vanhempani olivat hyvin kannustavia harrastuksieni ja seurusteluni suhteen.
Hei, olen hiukan eri mieltä...en suosittelisi kokonaan vanhemman sulkemista pois elämästäsi. Minusta kysymyksessä on laajenmpi ongelma kysyjän vanhemmalla. Saattaa jopa olla persoonallisuus häiriö... eli hän on sairas? Vaikeaksi sinulle tekee aikuisena lapsena nähdä vääryydet ja sekaantuminen elämääsi, koska että sinullahan on oma suhde kunnossa. - Mitäs jos, teet itsellesi selväksi pikku hiljaa, että toinen vanhempi ei ole psyykkisesti kunnossa (oli sitten lapsuudesta tai jostain traumasta lähtöisin, ja sinä et voi niitä alkaa muuttamaan, vain hän itse terapeutin kanssa) ja sovit itsesi kanssa, että suhtaudut hänen neuvoihin tai määräilyihin niin neutraalisti, kun voit. Se vaati harjoittelua ja alussa samojena asioiden painottamista.. esim. "En halua puhua siitä asiasta sinun kanssasi nyt" tai "Sovitaanko, että puhun tästä vain mieheni kanssa".. tms. toista niitä ja PYSYT KANNASSASI. Ko. vanhempasi ei "näe" omaa osuuttaan yksityiselämäsi ohjaajana ja mielesi pahoittajana, jota hän tuskin itse hyväksyisi omassa elämässään. Pyri antamaan lyhyitä vastauksia siitä mitä olet valmis kuuntelemaan häneltä, koska sinulla on oikeus omiin päätöksiin ja valintoihin. Ko. vanhempasi on jollain tavalla läheisriippuvuudessa sinuun kuvitellen, että hänen kuuluu ohjata elämääsi tai hän voi arvostella tekemisiäsi. Eli neuvoni olisi, että anna hänen puhua, mutta tee selväksi, että ET PIDÄ hänen ohjeistaan ja olet aikuinen ja jos ne ei vähene sinä et voi muuta kuin väistyä ja olet harvemmin yhteydessä häneen.
Miksi jäädä turhaan kärsimään?! Oma isäni on narsisti, jonka sanomisista ja sanomatta jättämisistä koko perheemme kärsi. Vanhempieni erotessa, hän alkoi puhumaan paskaa minulle sisaruksistani ja äidistäni (olessani siis 10v). Hammasta purren kävin pari kertaa vuodessa hänen luonaan, vain kuuntelemassa haukut kaikesta mitä kaikki, minä ja sisarukseni teemme elämässämme väärin, ja miten täydellinen hän itse on. Ensin toinen sisaruksistani pisti välit poikki häneen, no siitähän isäni jaksoi valittaa ja kertoa miten laiska ja saamaton ihminen sisarukseni oli. (Millainen vanhempi antaa potkut omalle lapselleen, juuri kun hänellä on vaikeaa, ja kun hän tarvitsisi tukea? Vaikka hän ei itse edes joutunut palkkaa hänelle maksamaan...) Lopulta ollessani 17-vuotias, ja menin ystävieni kanssa käymään isäni luona, jouduimme kaikki kuuntelemaan taas samat saarnat miten saamattomia sisarukseni ja minä olimme. Häpesin niin paljon kun ystävänikin joutuivat kuuntelmaan sitä paskaa, joten pakenin ovet paukkuen, enkä enää ikinä palannut. Nyt on mennyt neljä vuotta, välillä se koittaa laittaa joulun toivotuksia tai synttärionnitteluja, välillä unohtaa. Vastausta hän ei kuitenkaan enää ikinä tule saamaan. Kyllästyin olemaan saamaton, ''isäni'' ansiosta minusta tuli paniikkihäiriöinen, sosiaalisten tilanteiden pelosta kärsivä perfektionisti.
Sama täällä. "Isä" on narsisti ja kuulostaa juuri tuollaiselta kuin APn kertoma vanhempi sekä unohdase:n "isä". Eipä ainakaan minulle ole isä koskaan ollut ISÄ, ei siis ole ollut läsnä eikä fyysisesti paikalla ollessaan ole kuunnellut minua tai ketään muutakaan, vaan näkee vain itsensä. Hyppyyttää ihan turhilla pikkuasioilla ja nyrjähtää heti, kun joku kehtaa esittää eriävän mielipiteen mistä tahansa asiasta. Ja paitsi että teemme näitä hänen pyytämiään asioita hänen vuokseen, hän yhä jaksaa valittaa meille, ettemme "oikeasti välitä" hänestä ja ettemme koskaan "jousta hänen takiaan" emmekä suostu muutenkaan tekemään mitään, mitä hän toivoisi meidän tekevän. Whatta fuck?
Ja vaikka teemme kuten hän haluaa, silti hän kitisee meille alvariinsa, kuinka olemme "hankalia" ja "ilkeitä" hänelle ja ajattelemme vain itseämme. Meitä hän haukkuu ristiin aina (tyyliin minua äidille ja äitiä minulle ja kavereitaan minulle ja minua kavereilleen jne.), vaatii ihan kohtuuttomia asioita (suuttui mm. kun joku kaveri piti lapsiaan tärkeämpinä kuin häntä) ja haukkuu, syyttelee ja syyllistää heti, kun joku uhkaa tehdä "vastoin hänen ajatuksiaan".
Narsistit nimittäin hallitsevat uhkailulla, pelottelulla, mielistelyllä ja syyttelyllä. Millä vain, millä saavat alamaisensa toimimaan tahtonsa mukaan. Olisi parasta, AP, että jätät vanhempasi syytökset omaan arvoonsa ja vaikka se tietysti häntä suututtaakin, olet vain välinpitämätön hänen asioilleen. Älä yritä miellyttää, sillä se ei tule onnistumaan ikinä.
Kalama vanhempi.. :I
Ite sanoisin tommoselle äidille tai isälle, että haista paska...
Vaikuttaa vähän joltain persoonallisuushäiriöltä, tai sitten on muuten vaan jotain itseoikeutettua sukupolvea. Jätä omaan arvoonsa, älä ota sanomisia sisään asti vaikka helppoa se ei varmasti ole.
Mulle tuli ekana mieleen narsistinen- tai jokin huomiohakuinen persoonallisuus(häiriö)... Siis tuosta APn vanhemmasta. Samaa mieltä, ihan toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos tuon vanhemman kommentit, koska jos se on narsisti tai joku vastaava, se elää siitä, että saa latistaa ja pompottaa muita. Ei varmaan ole helppoa, koska kyseessä on oma äiti tai isä, mutta joskus vaan radikaalit keinot auttaa! Tuommoisille ihmisille täytyy vaan opettaa, että sana "ei" sisältyy kaikkien elämään ja myös tarkoittaa silloin että ei käy.
Melko paljon kommentteja, kaikkien mielestä vika on vanhemmassani... Hänen puheistaan ja omista tuntemuksistani päätellen kuitenkin vika on minussa, siis itsekkyydessäni. Tottakai haluan tehdä omia juttujani ja elää omaa elämääni, joten on syytäkin olettaa, että olen itsekäs. Mutten voi sille mitään, että oma elämä kiinnostaa enemmän kuin vanhempani passaaminen. :(
Tylsää vain tuntea syyllisyyttä kaiken aikaa, kun tekee jotain, mistä nauttii.
Persoonallisuushäiriö, huh? Aika karua tekstiä... Ei hänellä ainakaan mitään todettuna ole, ei ole käynyt psykiatrilla, koska ei koe tarvetta mennä lääkäriin, eihän häntä mikään vaivaa (niin ainakin sanoo). Narsismista otin selvää (netistä, tosi luotettavaa), ja noh, olihan siinä samoja piirteitä, mutta eivätkö ne ole hyvin vakavia diagnooseja. Tuskin jokainen vähän epämiellyttävä tyyppi narsisti kuitenkaan on...
No narsismin peruspiirre on tuo toisen syyllistäminen. Sillä saadaan juuri se lieka lapsen kaulan ympärille. Sinuahan on todennäköisesti syyllistetty koko elämäsi ajan. Se on korvaamaton ja hyväksi havaittu konsti, millä sinut saadaan *ruotuun takaisin.
Kun olet aikeissa tehdä jotain *omaa*. Silloin alkaa syyllistäminen. Ei välttämättä sanoin. Mutta narsisti saattaa sairastua hetkellisesti tosi vakavasti. Saa vaikka *sydänkohtauksen*. Ja ihme kyllä, seuraavana aamuna on kuitenkin jo terveyden perikuva. Kun olet toiminut hänen haluamallaan tavalla.
Tai sitten sanallisesti. Narsisti arvostelee ja mitätöi tekemisesi tarpeen tyhjänpäiväisenä *hömppänä*. Ajan hukkana. Sllä mitätöinnillä hän saa sinut toimimaan haluamallaan tavalla. Unohtamaan omat tarpeesi. Koska sinulla ei saa olla mitään omaa, jonka kanssa hän joutuu jakamaan sinut.
(puoliso, taide yms.)
Narsisti on myös hyvin *musta/valkoinen* -tyyppi, joko olet hänen puolellaan, tai häntä vastaan. Kompromissejä ei tunneta. Hänen vuorovaikutustaidot ovat myös hyvin olemattomat. Hän *ohjaa* ja jakaa mielellään määräyksiä. Joita itse ei tarvitse noudattaa. Narsisti on myös hyväksikäyttäjä. Jolla on oikeus varastaa vaikka uhrinsa elämä ja minuus.
Persoonallisuushäiriöitä on erilaisia. Voimakkaampia ja miedompia tapauksia. Mutta pääpiirteet tuntuu löytyvän aina. Liisa Kelttikangas-Järvinen on kirjoittanut asiasta hyvin ihmisläheisesti. Luepa vaikka hänen kirjansa. >Sosiaaliset taidot ja sosiaalisuus<
Tämä.
Narsisti (tai joku hyvin vastaavanlainen persoonallisuuden häiriö / semi-häiriö) ei siedä sitä, että asetat jotain muuta - mitä tahansa - elämässäsi hänen edellensä. Vaikkei hän siis tietenkään tee mitään _sinun hyväksesi_ eikä todellakaan välitä sinusta ihmisenä, niin sinun pitäisi silti pitää häntä elämäsi ykköstärkeimpänä ihmisenä ja asiana. Jos sinulla on jotain tärkeämpää kuin hän (eli yleensä jotain _omaa_, saati parisuhde, joka nyt ainakin on uhka narskulle, koska siihen kulutat enemmän energiaa kuin hänen mielistelyynsä), on helvetti irti.
Narskuthan eivät ole mitään tyhmiä, kyllä he tietävät, että suoranaisella kiellolla "Et saa seurustella, jätä parisuhteesi" tms. he eivät pääse tavoitteeseensa. Siksi he näennäisesti hyväksyvät suhteen ja harrastukset, mutta samaan aikaan he nakertavat maata jalkojesi alta päästäkseen eroon näistä häiriötekijöistä. Narskut saattavat mm. yrittää kääntää puolisosi sinua vastaan (tai vaihtoehtoisesti sinut puolisoasi vastaan), jotta pääsisi puolisosta eroon. He saattavat tehdä harrastamisen likimain mahdottomaksi ja ainakin mitätöivät sitä niin paljon, että lopulta annat periksi ja lopetat harrastuksen, kun et jaksa enää kuunnella sitä vittuilua, jota narsku aiheesta vääntää - tai kun hän on saanut sinut myöhästymään harrastuksesta niin monta kertaa, että harrastusvetäjä erottaa sinut sieltä. Narsku olisi _riemuissaan_ tästä "takaiskusta".
Narsisti kontrolloi syyllistämällä ja vuoronperään "kehumalla" tyhjillä sanoilla, joille ei löydy näyttöä käytännöstä. Minunkin narsku-vanhempani saattaa sanoa, että "Olet tärkeä minulle" muttei koskaan ilmennä tätä käytännössä mitenkään. Tai siis joo, ilmentää periaatteessa; olen _tärkeä_ hänelle _hyödykkeenä_, siis palvelijana ja likaämpärinä, mutten tosiaan siinä perinteisessä mielessä, jossa vanhemmat yleensä sanovat lapsiaan tärkeiksi.
Lisäksi, varaudu kohtaamaan hämmennystä, jos joskus kerrot jollekulle (tutulle?) vanhempasi narsistisuudesta tai käytöksestä ylipäätään. Hän todennäköisesti osaa olla kuin itse ihanuus muiden seurassa, joten muiden on vaikea kuvitella häntä alistavana, syyllistävänä, mitätöivänä paskiaisena.
Voi tuota, ihan on tuttua se, että vie vuosia, ennen kun uskaltaa/ilkeää kertoa elämänsä *perhehelvetistä* kenellekkään. Vaikka *syytön* onkin vanhempien käytökseen. Mutta se syyllisyyden siemen, on itänyt niin otolliseen maaperään aikoinaan. Että sen pois *kitkeminen* on miltei mahdottomuus.
Ja narsisti todella pitää huolen siitä, että *mitättömyys ja mielenvikaisuus* ei vain pääse unohtumaan. Joskus tuntuu jopa siltä, että se on tärkein hänen elämän tehtävistään. Ja siksi se on niin järkyttävää, kun kohteena on oma lapsi.
Ei sellainen ihminen ole narsisti, Hän on psykopaatti.
Ap kirjoittaja, kirjoituksesi perusteella tämä toinen vanhempasi yrittää kovasti syyllistämällä, tuomitsemalla ja määräilemällä kontrolloida sun elämää. Annatko sä todella hänen tehdä näin? ei ole tervettä joutua koko ajan potemaan syyllisyyttä siitä että yrittää elää omaa elämäänsä. Millainen sun toinen vanhempasi on? hän ilmeisesti antaa sun tehdä omat päätöksesi ja elää rauhassa.
(En ole ap mutta kun tää on aika tuttua miullekin...)
Meillä oli toinen vanhempi sellainen syyllistävä kontrollifriikki, että kaikkeenhan sen piti päästä sotkeutumaan. Puolison ja lasten elämiin, määräämään kaikki ja olemaan perillä jokaisen asioista. Ja tätä jatkui ja jatkuu edelleen, vaikka lapset kaikki jo aikuisia. Puolisoaan kontrolloi edelleen, joten tää meidän toinen, fiksu ja normaali vanhempi tekee asioita "salaa" ja väittää sitten, ettei ole mitään tehnyt, sohvalla vaan maannut koko päivän. Ei tosin elä missään "ahdistavassa pelon ilmapiirissä", ku on ite sanonnut, että pystyy kyllä oleen ihan levollisin mielin, vaikka joutuu vähän valehteleen. Aiheuttaa vähemmän stressiä itelleen tai puolisolle, kun ei kerro jokaisesta kauppareissusta tai ostoksesta. Meiän mukuloitten antoi aina tehä ite kaikkee ja peitteli sitten hieman meiänki jälkiä, kun mentii tyyliin kavereille "ilman lupaa" tms.
Onneks ollaan aikuisii jo, ei tartte raportoida kaikkee!
Kauheaa kontrollointia se onkin. Mutta kun pelkään, että jos nyt "katkaisen välit" tai olen edes "ilkeä" hänelle, tulen katumaan sitä sitten, kun häntä ei enää ole - oletan vanhempieni kuolevan ennen minua, vaikkei elämästä koskaan tiedäkään.
Ja tämän vanhempani kohdalla se, että "ei anna hänen tehdä jotain" tarkoittaa hyvin radikaaleja toimenpiteitä eli itsepäistä, vihaista (=huutamalla sanottua) kieltäytymistä - moneen kertaan - ja "totuuksien kertomista" hänelle (eli että kertoo usein ja suoraan, ettei häntä pidetä niin mahtavana tyyppinä, mitä kuvittelee olevansa). Jos niin tekisin, tulisi huono omatunto siitä, että olin ilkeä hänelle. Mutta millään vähemmän ilkeällä se viesti ei mene perille. Seuraavaksi hän juoksisi kertomaan puolisolleen eli toiselle vanhemmalleni, että "toivon hänen kuolevan" mikä ei siis tietenkään ole totta.
Olen yrittänyt joskus puhua hänelle järkevästi kuten aikuiset ihmiset, mutta hän ei ota kuulevin korviinsa, kääntää senkin minua vastaan tuoden keskusteluun "kyllä minä ymmärrän, mutta MINULLA on tässä nyt ollut sitä-ja-tätä-ja-tuota rankkaa elämässä" -aspektin. Hänelle "en halua/ehdi juuri nyt tehdä asiaa, jonka voit tehdä itsekin" tarkoittaa samaa kuin "en välitä sinusta, olet paskapää." Itse hän ei ole vamis auttamaan, saati tekemään muiden pikkuasioita.
Toinen vanhempani on normaali ja mukava. Hänenkään toiveillaan, sanomisillaan tai oikeudellaan omaan elämäänsä ei kuitenkaan ole merkitystä tälle toiselle vanhemmalleni.
Päätä itse mitä teet. Jos maalaat, tee se. Älä anna vanhempien vaikuttaa oman elämän valintoihin. Puolison sinä olet myös valinnut itsellesi, et vanhemmille.
Vanhemmilla on ikävä tapa puuttua lasten tekemiin päätöksiin/valintoihin. He eivät arvosta, eivätkä kunnioita näitä lainkaan. Sinä elät omaa elämääsi ja vanhemmat omaansa. Toden näköisesti sinä et ole *ohjaillut* ja arvostellut heidän tekemisiään.
Omalla kohdalla aikoinaan kävi samoin. Taideopinnot jäi tekemättä. Kun 17 -vuotiaaana pääsin opiskelemaan kuvataidetta. Vanhemmat kielsivät sen tuolloin, todella huonona valintana (juopposutija). Ja kun olin alaikäinen. Asia oli heidän päätettävissä vielä silloin.
Onneksi olen voinut korjata tuon vanhempien tekemän *virheen* myöhemmin. Ja saanut nauttia kädentaidoista, jota ei ole kaikille suotu.
Aloittaja, kuten monet ovat sanoneet, vanhempasi on todennäköisesti narsisti tai muuten vain henkisesti vammautunut. Hän saattaa pystyä tuntemaan joitain alkeellisia tunteitakin, kuten tietynlaista kiintymystä muihin ihmisiin tms. muttei todennäköisesti ainakaan empatiaa tunne.
Ellei muuta, kontrollifriikiltä hän ainakin kuulostaa. On tietty olemassa vanhempia, jotka eivät osaa päästää irti lapsistaan, mutta kun ikää alkaa olla jo 25-40 vuotta, olisi aika antaa sen lapsen elää omaa elämäänsä ja olla ensinnäkin tyytyväinen siihen, että lapsella on asiat hyvin, vaikkeivat ne asiat olisikaan niitä, mitä itse on sille lapselle toivonut. Se, että yrittää syyllistää puolison kanssa vietetystä ajasta (puoliso ei mitä todennäköisimmin ole valittanut vanhemmillesi yhteisestä ajastanne mitenkään, joten miksi syyllistää siitä? Ja olisi kyllä tyhmä puoliso, ellei itse osaisi sanoa suoraan sinulle, ettei halua teatteriin tai muuallekaan), ei ole normaalia. Sekään ei ole normaalia, että mitätöi toisen, etenkään aikuisen ihmisen, harrastuksia, kun niistä ei selvästikään koidu harmia harrastajalle itselleen. Eikä ihan tervettä ole sekään, että juoksuttaa jotakuta omilla asioillaan, vaikka voisi hoitaa ne asiat itse (vertaa: pyytää jotakuta käymään niillä asioilla, kun ei itse liiku siellä päinkään, missä asiat ovat...)
Suora keskustelu vanhemman kanssa ei ilmeisesti auta. Oli vanhempi narsisti, kontrolloija tai muuten vain vähän tyhmä, kannattaa tehdä selkeästi ilmi, ettet yksinkertaisesti aio olla hänen juoksupiikanaan. Auttaminen on eri asia kuin turha juoksuttaminen.
Ei narsisti arvosta auttamistakaan. Ottaa vain tarvittavan hyödyn itselleen. Ja kun *ilmaistyöt* on tehty. Narsisti alkaa mitätöimään niitä. >Mitättömiä pikkuhommia, jotka ei tuo edes leipää pöytään<.
Minun vanhempi meni jopa niin pitkälle, että näytti paljasta takapuolta ja haukkkui minut mielenvikaiseksi, kun tuli kiitoksen aika, suuren siivousurakan päätteeksi.
Tämä asia oli sitten se, että päätin ilmaistyöt tuolloin tähän. Maksakoon ulkopuoleiselle siivoojalle, niin oppii pitämään suunsa kiini. Haukkumiset ja arvostelut ovat tulleet vielä tämänkin jälkeen, kuinka olen *pikkumainen*, kun niin hauskasta *leikistä* suutun. Ja mikä hulluinta, narsisti syyttää loppupeleissä *uhriaan*, kun suhde ei toimi. Odottaa jopa anteeksipyyntöä, kun häntä on loukattu.
Kannattaa avata suu, mutta ystävällisesti ota esille että välität hänestä vanhempana, mutta hänen vaateensa ja arvostelunsa ovat kohtuuttomia ja kuinka se vaikuttaa negatiivisesti sinuun ja sano että sinulla on oikeis omiin harrastuksiin, puolisoon ja elämään. Kun annat hänen ymmärtää ettei hänen käytös ole hyväksyttävää, et ole manipuloitavissa,
No niin, olen (taas) yrittänyt keskustella vanhempani kanssa. Ongelma on, kuten aina ennenkin, ettei "keskustelusta" tule mitään. Hän ei kerta kaikkiaan halua kuulla, mitä sanon, vaan kääntää puheen koko ajan itseensä ja alkaa voivotella omia ongelmiaan tai "ongelmiaan". Milloin on sairastellut ja milloin on ollut rankkaa töissä ja milloin ovat kaverit "kääntäneet selkänsä" hänelle. Tunnen niitä kavereitakin ja tiedän, että heillä on eri versio näistä "selän kääntämisistä": eivät vain ole voineet mennä auttamaan vanhempaani, koska ovat jo ennalta olleet sopineet muuta jonkun muun kanssa, eivätkä ole viitsineet perua sitä, koska se on ollut sovittuna jo aiemmin. Näistä vanhempani sitten mesoaa, kuinka kaveritkin ovat takinkääntäjiä, haukkuu kavereitaan minulle ja muille. Ei ole kivaa kuunnella sellaista ihmisten parjaamista..
Joka tapauksessa. Yritin selvittää vanhemmalleni, että hänen käytöksensä on jokseenkin kahlitsevaa ja ahdistavaa. Etten _pidä_ siitä, että hän jatkuvasti manipuloi tekemisiäni vetoamalla siihen, etten muka välitä hänestä, ellen tee sitä ja tätä mitä hän keksii pyytää. Vastaus tähän oli, ettei sillä ole mitään väliä, mistä pidän tai en pidä, koska _hänellä_ on kaikenlaisia vaikeuksia ja haasteita elämässä. Tämän jälkeen alkoi hirveä päivittely, mitä varten koko maailma on aina häntä vastaan ja miksi "omatkin iskee puukolla selkään" eli minäkin olen niin ilkeä hänelle.
Keskustelusta ei tullut yhtään mitään. Se meni vain hänen voivottelukseen ja minun haukkumisekseni.
Olen näistä kommenteista täällä alkanut ymmärtää, ettei vanhempani ole aivan "terve". En tietenkään pääse eroon hänestä, enkä varmaan täysin haluakaan (onhan sentään vanhempani..), mutta aion yrittää päästä tilanteeseen, jossa hän ei enää voi manipuloida minua. Hän osaa olla tarvittaessa todella mukavakin, jolloin tuntuu hieman ikävältä olla auttamatta häntä, mutta luulenpa, että hänen "avuntarpeensa" on useimmiten vain "en viitsi tehdä tätä asiaa itse" -asennetta..
Hyvä, alat olla oikeilla jäljillä. Älä unohda lähikuukausina ja -vuosina asian oikeaa laitaa. Tulosta tämä ketju ja lueskele silloin tällöin. Äitisi seuraavaksi huomaa, että tytär alkaa kapinoida tai pullikoida, ja luvassa on jotakin vaihtelua suhteeseenne. Esim. hän on superkiva sinua kohtaan viikon-pari, jolloin alat katua sanomisiasi ja ajatuksiasi/huono omatunto kun olit epälojaali rakkaalle vanhemmalle. Nyt, kun äitisi huomaa "koukutuksen" onnistuneen, sitten vasta hän palaa varsinaisiin teemoihinsa eli lytistämiseesi ja manipulointiin.
Edelliseen kommenttina, että kaikkihan me olemme huomanneet narsistin kanssa "keskustelun" olevan toivotonta, turhauttavaa ajanhukkaa. Juuri kun olet tuntikausia pohtinut, miten parhaiten ilmaiset syvimmät tunteesi, jotta toinen viimein ymmärtää sinua ja näkökantaasi, kaikki sanasi valuvat hänestä kuin vesi hanhen selästä ja hän vaihtaa puheenaiheen esim. omiin psyyykkisiin tai fyysisiin tuskiinsa, kuinka hänellä on vaikeaa jne.
Sinulla itselläsi on oman minäkuvasi työstämisessä työmaata. Jos itsekin pidät itseäsi "itsekkäänä" ja "kahlitsevana" sekä huonona puolisona, voisi olla hyvä jutella ulkopuoliselle ihmissuhdeasiantuntijalle omasta psyykkisestä voinnistasi ja suhteistasi puolisoon ja tähän läheiseen. Äitisi nakutus on jo niin syvään uurtunut sieluusi että jos ei hän ole sinua sättimässä, kuulet hänen mielipiteensä päässäsi kuitenkin päivittäin. Tuosta olisi syytä pyrkiä eroon.
Kuusitoista, samaa mieltä siinä, että se huono omatunto / syyllisyyden tunne alkaa todella vainota siinä vaiheessa, kun vanhempi (tai joku muu läheinen, jolla on tämä narskuoireyhtymä tai jotain siihen viittaavaa edes) yhtäkkiä osaakin käyttäytyä nätisti ja miellyttävästi. Minulla ainakin isä on sellainen: ensin se latelee syytökset niskaan ja kun huomaa (lähiviikkoina), että niiden seurauksena hänen valtansa onkin murentumassa - ei siis saa otetta - niin yhtäkkiä hän käyttäytyy todella kohteliaasti ja on todella mukava. Saattaa jopa pyytää: "Tekisitkö, viitsisitkö, vai onko jotain muuta?" ja kiittääkin. Joskus kehuu. Mutta tähän ei kannata langeta. Ennen olin aina riemuissani, että "jes, viileä käytökseni opetti hänelle, ettei ihmisiä voi kohdella huonosti. Nyt kaikki on taas hyvin!" ja aloin olla jälleen "läheinen" hänen kanssaan. Kunnes tuli taas se konfliktitilanne, jossa kävi hyvin selväksi, ettei isä oikeasti niitä kehuja koskaan ollut tarkoittanut, eikä ollut muuttunut inhimillisemmäksi, eikä tehnyt mitään muutakaan _minun_ takiani, vaan pelkästään omien tarkoitusperiensä tähden.
Narskut ja niihin vivahtavat ihmiset ovat mestareita pelaamaan valtapeliä.
Sekin on totta, että kun ajattelee keskustelevansa normaalin ihmisen kanssa, niin normaalille kun kertoo tämän aiheuttavan tuskaa ja kärsimystä, tämä yleensä pysäyttää ajattelemaan. Mutta kun nämä samat asiat kertoo narskulle, se kimpoaa narskusta pois merkityksettömänä liibalaabana, sillä hänhän on maailmassa ainoa ihminen, joka saa kärsiä ja joka kärsii. Muiden "kärsimykset" ovat mitättömiä ja epätodellisia.
Sitä vain mietin, mistä kuvittelet, että kyseessä on äiti/tytär asetelma.. Tässä ei ole mainittu sukupuolia..
Ei narsisti muutu koskaan. Hän *mielistelee* hetkellisesti, kun tarvitsee jotain itselleen. Saavutettuaan hyödyn, hän voi taas palata entiseen käytökseen.
Valehtelee jatkuvasti, puhdistaakseen omaa minäkuvaansa ympäristölle. Ei välitä siitä, vaikka hänen valheensa paljastuisi heti seuraavana päivänä. Syyttää ainoastaan kertojaa valehtelijaksi ja juttujen keksijäksi.
Olen nyt katsellut narsistivanhempaa/vanhempia (toinen edesmennyt) yli 50 vuotta. Ja sanon, että panokset kovenee, kun *ampuja* vanhenee. Mutta, jotenkin narsisti on muuttunut ikään kuin *läpinäkyvämmäksi* vanhetessaan. Ei vaivaannu enää peittelemään likaisia jälkiään mitenkään. Tavallaan jopa rehvastelee ilkeydellään ja pahansuopaisuudellaan. Käytöstä ei saata kun ihmetellä.
Välttämättä kyse ei ole narsismista (narsistisesta persoonallisuushäiriöstä). Ammattilaisen luona kannattaa käydä juttelemassa!
Aloittaja sanoi, että kyseessä on toinen vanhemmista. Entäs toinen? Jos toinen vanhemmista on ollut se manipuloiva, on toinenkin hyvin todennäköisesti jollain lailla ollut mahdollistamassa tilanteen.
Linkissä on artikkeli Lontoon murteella, tätä sivuava aihe termistä "läheisriippuvuus", englanniksi co-dependency.
http://lanablackmoor.hubpages.com/hub/8-Signs-You-May-Have-a-Codependent-Parent