..lähteen 15 yhteisen vuoden, 10 avioliitto vuoden, kahden lapsen ja paljon muun jälkeen sanomatta mitään??
Sitä luulee tuntevansa ihmisen jonka kanssa on elänyt, mutta mitä mitä vielä. En tainnut tuntea yhtään.
Sitä luulee tuntevansa ihmisen jonka kanssa on elänyt, mutta mitä mitä vielä. En tainnut tuntea yhtään.
Vastaukset 40
Vanhimmat
Niin sanoppa se..itsellä erosta 1v 4kk ja mun eks-mies lähti sanomatta mitään.Oli ottanut asunnon ja niin vaan vanhemman lapsen kysyessä et miks,vastas et niin on varmaan parempi kaikille.
Viime kevät oli ihan hirvee.Hän otti saman tien yh-äidin jolla nuoremmat lapset kuin meillä.Olen käynyt sellaset itsetutkiskelut tämän vuoden aikana läpi et en ois ikinä uskonut.Kaiken jälkeen olen tullut siihen tulokseen,etten tosiaankaan tuntenut tuota ihmistä jonka kanssa 15v olin.Toisaalta on niin väärin että tuollaisen ihmisen kanssa lapset tein..Väärin ketä kohtaan,lapsia tietenkin.Minulla ja eks-miehelläni oli erilaiset arvot,en vain nähnyt sitä.Mutta päivä kerrallaan..näin se menee.
Miten oli mielestäsi lapsia kohtaan väärin?
Lapset varmaankin ovat ihan mielellään olemassa kuitenkin. Meinasitko sanoa heille, että ei olisi pitänyt tehdä teitä ollenkaan, kun isä lähti pois?
jaa, varmaan näissä molemmissa tapauksissa miestä on joko loukattu, todella verisesti, tai asiat ovat luisuneet tilaan, jossa mies tuntee itsensä tarpeettomaksi.
Itselläni kolmas liitto menossa, kaikki ok, mutta ihmiset saattavat, systä tai toisesta myös erota!
Sellainen, joka tuntee, että sanomiset on sanottu. Tuntee tulleensa väärin kohdelluksi, tai ei vain jaksa vastarintaa. Ei uskalla puhua, koska tietää tulevansa syytetyksi, ja erosta tulee vieläkin vaikeampi.
Aivan silloin ,jos ihminen lähtee sanomatta mitään,hän tarvitsee terapiaa. Toivottavasti ei tee enää lapsia lisää . Jos lähtijä on tasapainossa hän kyllä kertoo lapsille. Lohdutan: edestä löytää !
" Ei uskalla puhua, koska tietää tulevansa syytetyksi, ja erosta tulee vieläkin vaikeampi. "
Tämä on erinomaisen merkillinen kommentti aikuisista ihmisistä puhuttaessa. Mitä toisen syyttely haittaa jos itse tietää olevansa syytön? Tai jos on syyllinen, niin eikö oikeasti aikuiseksi kasvaneen pitäisi ottaa siitä vastuu, oivaltaa itse, pyytää anteeksi ja kantaa se, mikä siitä seuraa.
Kokemuksesta voin sanoa, että homma menee jo niin paljon henkiselle puolelle, että siinä kohtaa ei asioita enää pysty järjellä ajattelemaan. Ja vaikka kuinka yrittää ajatella, että "Tämä ei ole oikein, koen vääryyttä, vastustan tätä, avaan suuni" niin silti ei uskalla. Ääni pään sisällä hiljentää. Henkistä väkivaltaa katsos.
Jooo, sori, järki puuttui kommentistasi. Aikuiseksi ei tule pelkästään siksi, että ikä karttuu vaan aikuisuus tarkoittaa aivan muunlaisia asioita. Silloin henkinen kantti on jo sitä luokkaa, että järki riittää aina. Yhtä tyhmää kuin itsensä narraaminen on käyttää väkivaltaa, tehdä pahaa - itselleen.
Terapiaa käyneenä (omassa suhteessamme ei onneksi sillä tavalla asiat menneet) voisin sanoa, että sellaisessa suhteessa, jossa toinen kokee että sanomisellaan ei ole mitään merkitystä tai ei pysty kommunikoimaan. Tuntee ehkä häpeää ja huonoa omaatuntoa suhteen päättymisestä, mutta ei asiaa osaa toisella tavalla ilmaista. Asioissa on aina kaksi puolta ja asiat ovat voineet olla jo pitkään solmussa.
Puhekyvytön, kommunikointitaidoton, mielikuvitukseton, yksinkertainen, raukkamainen arkaparka jänishousu ...
Sinä taidat olla yksinkertainen jätetty sinä riittääkö
Asioille on aina syynsä.
Meillä ei tilanne tuollainen, mutta pystyn pienissä aivoissani kuvittelemaan tilanteita, joissa toinen toimii tai on jopa pakotettu toimimaan noin.
Kyllä sille jätetyllekin tekee hyvää miettiä mikä meni vikaan. Jos toisen hyväuskoisuutta, hyväntahtoisuutta ja kiltteyttä käyttää liian pitkään hyväkseen niin seuraukset voi nähdä. Itse voisin toimia paljon julmemmin, mutta me pystymme sentään keskenämme keskustelemaan tässä liittomme raunioilla. ne taitaa olla ne jotkut muut läheiset, joita asia paljon enemmän kaihertaa. Mitä jospa keskittyisitte ihan omiin asioihin!!
jeps,esim 20v avioliitto takana, viimeiset 5-10v olet ollut lähinnä kynnysmattona, eikä asioista ole voitu puhua, yrityksistäsi huolimatta. Silloin voi käydä juuri noin, ja käykin!
Kenelle vastaat? Ymmärrystä kannattaa todella miettiä, jos ei hiffaa edes kommentointikohtaa. Syyt ovat niin sysissä kuin sepissäkin mutta syyttelyllä mikään asia ei muutu miksikään - ikinä.
Tuota, tuota. Jos toisen kanssa ei pysty kunnolla kommentoimaan niin syy ei välttämättä ole kumpaisessakin. No toki, syytä on aina jonkinverran kummassakin, syyhän voi olla yksinkertaisesti toisilleen sopimattomat kumppanit.
Asioille on sina syynsä, tietysti. Koen, että olisin oikeutettu kuulemaan tuon tai nuo syyt. Eihän meillä kovasti parisuhteesta puhuttu, mutta miehen mukaan kaikki oli aina hyvin ja hän oli tyytyväinen elämäänsä. Minä koin oikeastikin näin ja luotin miehen sanaan.
Nyt sitten terapiassa puin itsekseni mennyttä ja korjaan sisintäni.
Salaisuus2005
Jos toinen lähtee yllättäen, niin siihen on mitä todennäköisemmin, tai lähes aina syynä vuosia kestänyt vuorovaikutusongelma.
"Eihän meillä kovasti parisuhteesta puhuttu"
Teillä siis vaiettiin parisuhde kuoliaaksi.
Vaikka kaikki olisi päällisin puolin hyvin, niin voi olla silti, ettei toinen ole onnellinen. Ja se, ettei ole suhteessa onnellinen, on kaikkein tärkeintä. Onnelliseen parisuhteeseen ei pääse mikään väliin, mutta ulkoisesti hyvältä vaikuttavassa suhteessa voi olla paljon pahoinvointia ja puhumattomuutta. Molemmat toki omalta osaltaan vastuussa tilanteesta. Joskus siitä, että alun perin on menty väärin perustein naimisiin.
Oletko minun kanssani onnellinen on se tärkeä kysymys eikä se onko kaikki hyvin.
Kuultua : en voinut kuin lähteä koska puhetta ei haluttu ymmärtää, muutin puhelinnumeronkin koska inttäminen jatkui, silti ex meni liian pitkälle.
Meillä koettiin juuri sama.
Syystä tai toisesta puoliso on kokenut mahdottomaksi jatkaa yhteistä elämää. Ja syystä tai toisesta hän on myös kokenut liian vaikeaksi puhua asiasta etukäteen. Joko hän on saamaton pelkuriraukka, tai sitten aloittaja on ihminen, jonka kanssa ei voi asiallisesti keskustella, tai - kaikkein todennäköisimmin - jotakin siltä väliltä.
Tälläinen lähti 19v ja 4 lapsen jälkeen. Täydellisen kyllästyneenä miehen narsistiseen elintapaan, alkoholismiin, kiroilemiseen haukkumiseen ja syyttelemiseen. Täysin avuttomaan ja haluttomaan tapaan ottaa minkäälaista roolia isänä ja perheenjäsenenä. Ei mitään hinkua tehdä mitään sen eteen, että arki rullaisi ja asiat luistaisivat sujuvasti. Täysin kyllästyneenä siihen, että mies piti itsellään oikeuden osallistua kotiasioihin vain silloin kun häntä sattui se huvittamaan. Kyllästyin myös kuuntelemaan sitä, mitä tuhlaan kaikki hänen rahat, pilaan kodin ilmapiirin, sairastutan lapset ja miten en anna hellyyttä hänelle tarpeeksi.
Yksi kaunis, elämäni kaunein päivä asiat oli sillä mallilla et pääsin lähtemään. Muutin pois lasten kanssa. Mutta mitä tapahtuikaan, mies aneli takaisin, lupasi muuttua, tehdä mitä tahansa, jos menisin takaisin. Kysyin miksi et tehnyt niitä asioita viimeisten 19 vuoden aikana, vaikka niistä usein puhuttiin ja lupasit. Vastaus oli koska hän ei ikinä olisi uskonut, että jättäisin hänet. Ei hän voinut tietää, koska en ollut koskaan aiemmin lähtenyt. Niinpä. Mutta takaisin ei minua saa ja sama meno jatkuu, tosin ei minun tarvitse kuunnella (vaihdoin numeroni salaiseksi)eikä katsella enää sitä menoa, mutta lapset kuulevat sitäkin useammin. Heillä on kuulemma oikeus tietää, millainen äiti heillä on. Tämä tiedottaminen on johtanut siihen, että lapset ei halua isänsä luona käydä. Mutta se johtuu siitä, että äiti on manipuloinut lapset. Niinpä!
Tässä lyhyesti kerrottu joitain asioita, mitkä saattaa johtaa siihen, että pitkäkin liitto päättyy.
Parempi ettet palaakaan. Itse jojoilua katsoneena voin sanoa, että en voi tulkita toisen käytöstä muutakuin niin ettei tosissaan usko, että lähtisin. Minä ihmettelen tätä, miksi ruvetaan pitämään toista itsestäänselvyytenä. Se kosahtaa aika usein ja sitten itketään. Miksi, onko mietitty miltä toisesta on tuntunut vuosikaudet? ja asioista on voitu jopa puhua.
MInä myös lähdin salaa...
19v ja 4 lasta kirjoittaa kuin minun elämästäni!
hain asunnon ja vasta kun tiesin että pääsen tarvittaessa turvaan kerroin miehelle.
Olen toiminut miehen "terapeuttina" hän on syyllistänyt minua kaikesta ja haluaa perheen takaisin kokoon...
ja varmaan hänellekin suurin järkytys oli se että kiltti "pikkuvaimo" teki jotain noin radikaalia
...ap.n tapauksessa toisn taitaa kysymys olla uudesta suhteesta ja pelkuruudesta?? ei uskalla puhua...
mutta kukapa ulkopuolinen sitä on arvostelemaan toisen parisuhdetta!!
Tätä samaa miettii varmasti Lola Odusogan tuleva ex--mieskin..Missä kunnioitus lasten isää ja aviopuolisoa kohtaan kun erosta saa tietää populistilehdistön ilmoituksesta?Ei kovin sivistynyttä..
22 yhteistä vuotta ja vastaus, että ei mahda tunteilleen mitään. Sen parempaa vastausta en saanut. Ei riitoja, kaikki hyvin. Loppu kuin seinään. Varoittamatta. Millainen ihminen...on ollut elämänkumppanini, ystäväni jota en tuntenutkaan?
Minkäs sille voi kun rakastui toiseen.
Niinpä, samoin kävi, mutta lähes 40 vuoden jälkeen. Syytä en tiedä.
meillä on käymässä näin olen jo selkeästi perheen alinta kastia mies... pari lasta, hauva... eipä se taida muuta keinoa olla kun poistua vain kuvasta... tarpeettomana...
Minusta se kertoo paljon parisuhteesta, että toinen on ollut kuin tuntematon. Silloin parisuhteessa ei olla oltu aitoina ja rehellisinä läsnä. Voi olla, ettei ole osattu olla rehellisiä ja aitoja, mutta voi myös olla, että parisuhteessa on ollut vuorovaikutusongelmia, joita toinen osapuoli ei ole huomannut.
Pienetkin asiat voivat johtaa siihen, ettei enää halua puhua puolisolle mitään tärkeää. Latistamiset, vähättelyt, tunne siitä, ettei toinen arvosta. Silloin ei tee mieli kertoa mitään. Ja silloin salamarakkauskin voi yllättää, kun löytyykin joku, joka arvostaa ja kuuntelee ilman ennakkokäsityksiä (tietämättä paremmin, mitä toinen on ja tuntee).
Totta kai tuntuu hirvittävän epäreilulta, jos toinen ei ole selvästi tuonut esille tyytymättömyyttään, vaan on hautonut hiljaisuudessa sitä, ettei suhde vastaa enää odotuksia ja toiveita eikä koe itseään onnelliseksi. Se aiheuttaa trauman, josta selviäminen ottaa aikaa. Mutta jos jotenkin voisi löytää tarinan siitä, miksi kävi niin kuin kävi (ottaa vastuuta omalta osaltaan), niin pääsee eteenpäin.
Jätetty haluaa "syyn" erolle, ymmärrettävää, mutta tuskin yhtä yksittäistä syytä eroon on koskaan, vaan se on monen asian summa. Voi olla, että syiden luetteleminen tuntuu lähtijästä turhalta loukkaamiselta, kun rakkaus on vähän samanlainen kuin luottamuskin, joko sitä on tai ei ole. Rakkaus tarkoittaa toisen hyväksymistä sellaisena kuin hän on. Syiden luetteleminen tarkoittaisi, että sanoisi toisen luonteesta ja ominaisuuksista sellaista, mikä väistämättä loukkaisi liian pahasti. Ja lähtijä tuntee syyllisyyttä lähdöstä eikä halua syyttää ja loukata toista täysin turhaan, onhan kaikki ohi.
Tämä oli viisas ja lämmin kommentti. Siltikin, vaikka hiljaisuus ei ole aina kultaa.
"Voi olla, että syiden luetteleminen tuntuu lähtijästä turhalta loukkaamiselta, kun rakkaus on vähän samanlainen kuin luottamuskin, joko sitä on tai ei ole. "
Erittäin hyvä pointti! Kannattaa myös muistaa, ettei syyt eroon ole samalla tavalla arvioitavissa kuin esim. pääsykokeen tulos. Eron syyt ovat aina subjektiivisia, sellaisia niiden pitääkin olla. Juuri niiden subjektiivisuus koetaankin loukkaavaksi.
En ymmärrä miksi jäädä roikkumaan suhteeseen jos tunteet on loppuneet. Lapsia hän varmaan näkee vielä eronkin jälkeen. Ajattele että miksi haluaisitkaan itsellesi kumppanin joka ei rakasta sinua. Nyt sinulla on mahdollisuus tavata ihminen jolle olet oikeasti se täerkein ihminen. Älä katkeroidu.
"Sinulla on Mahdollisuus" sanoi kakkonen petetylle vaimolle, kun varasti tämän elämän.
Oikea irvikuva lohdutukseen..
Höpönlöpön. Menepä nyt itseesi, kukaan ei voi varastaa kenenkään elämää. Sinulla on juuri se elämä mikä on, samoin minulla. Muutoksia tietysti mahtuu jokaisen elämään, mutta jokainen elää aina ihan omaa elämäänsä, ei kenenkään toisen.
Ihmissuhteet on vaikeita.. Mun suhde kesti n.10v. Puhuin miehelle viimeisen 3v aikana monet kerrat etten ole onnellinen ja syitäkin siihen. Aina tyhjät lupaukset, että alkaa tehdä kotitöitä ja vähentää alkoholinkäyttöä ym. Tästä tuli näytelmä, jota toistettiin, mutta mitää käytännössä ei muuttunut. Nyt asutaan erillään ja kas, mies imuroi kämppäänsä ja kokkaa.. Oliko liian helppoa hänen vaan olla tekemättä mitään... Mikä esti yhdessä asuessa osallistumasta... Vaiko onko hän vain sellainen, että ottaa vastaan tilanteet millaisina ne tulee? Jos joku tekee kotityöt, niin hyvä, jos ei, niin sitten hän tekee niitä itse.. En koskaan halunnut perinteistä vaimon (passaajan) roolia, mutta niin siihen menin.
Ihmissuhteet on kuin improvisaatiotanssi, kummankin jokainen liikahdus vaikuttaa lopputulokseen. ;) Harmittelen kaipuutani toisten ihmisten luo, kun musta tuntuu, etten osaa tätä "lajia" ollenkaan. Ehkä mun suhteessa me ei löydetty uutta tapaa, kun mies jäi työttömäksi.. Ja itse kypsyin, että maksan kaiken ja teen kaiken ja toinen ahdistuksessaan jumittaa koneella ja kittaa kaljaa.. Uudet roolit löytyi sitten vasta omissa kämpissä.
Avioeroa itse pohtinut jo pidemmän aikaa... tilanne aika sama kuin aiemmin kirjoittaneella, mies ei osallistu lasten kasvatukseen, on reissutöissä ei pidä yhteyttä arkipäivin ollenkaan kehenkään perheenjäseneen. Jos pitkä parisuhde takana, eikö molemmilla osapuolilla ole vastuunsa, että suhde toimisi? Yhteiset lasten kasvatusperiaatteet, rahankäytön säännöt,toisen ja omien tarpeiden huomioiminen...Voisiko joku mies vastata, onko tosiaan niin, ettei hellyyttä ja läheisyyttä ole syytä nostaa mihinkään erityisasemaan seksiin verrattuna? Minun mieheni mielestä ne on samalla viivalla. Joku niistä päivistä kun lapseni taas itkee, ettei iskä musta välitä kun ei koskaan kysele mitä mulle viikolla kuuluu, on se päivä kun mitta tulee täyteen. Ja juu, olen yrittänyt puhua, mutta meillä se on ollut yksinäistä hommaa jo pidemmän aikaa..
Jos läheisyys ja hellyyskin (mitä ikinä sillä nyt tarkoitetaankaan) on kunnossa, toimii seksi myös. Miksi ne pitäisi nostaa erityisasemaan seksin suhteen?
Kyllästynyt? Oletko ajatellut, että tuossa hiljaisuudessa lähtemisessä on myös siunaus? Ei ole raastavia riitoja, huutoja, loukkaamista?
Mutta toisaalta, onko liitto ollut oikeasti onnellinen edes sinun kannaltasi, jos läheisyyden taso on ollut tuo, ettei toinen ole voinut/halunnut puhua tuntemuksistaan? Oletko sinä tyytynyt itsekin liian vähään ainakin henkisesti?
Monihan meistä on jollakin tavalla vajavainen ja ihmissuhteet on vaikeita siitä johtuen. Onko toinen ollut etäinen ja mennyt menojaan ja koti on ollut huoltopiste? Mitkä teidän roolit on olleet? Onko sinulle riittänyt arki ja olet keskittynyt lapsiin? Mulla on takana epäsuhtaisia suhteita, osin onnettomiakin. Jos sitä joskus vaan läheisyydenkaipuutaan/yksinäisyyttää sattumalta ajautuu olemaan jonkun kanssa, jonkun, joka ei oikeastaan sovi itselle. Kiintyy ja kiinnittyy henkisesti, saati jos on lapsia, omaisuutta ja muuta yhteistä.
Mutta tällä kokemuksella sanoisin, että oikeasti onnellisesta liitosta, jossa on henkinen ja seksuaalinen yhteys ja sielunkumppanuus, ei lähdetä noin, vaan asiaa halutaan puida toisen kanssa välillä riidellenkin. Ettei ole noi helppo luopua kaikesta. Mutta kuten sanottu, moni elää ainakin joiltain osin epätyydyttävässä suhteessa.