Harmittaa todella kun suhde kariutui toisen puhumattomuuteen ja siihen, että oli luonteeneroavaisuuksia nimenomaan kommunikoinnin saralla. Itse kun olen puhuvaa sorttia ja tykkään keskustella ihan kaikesta maan ja taivaan väliltä.
Kun saa keskustella toisen kanssa mistä vaan sitä kokee itsensä tärkeäksi ja tulee tunne, että toinen hyväksyy mut sellaisenaan.
Luulin, että kun miehelle opettaa puhumista nimenomaan tunteista niin se olisi verrattavissa esim. siihen, että lapsi opettelee kävelemään tai puhumaan. Koin sen kuitenkin toisin kun asiaa tarkemmin pohdin ja ystäväni kanssa keskusteltuani, että se olisi vain toisen luonteen muuttamista. Jos ei puhuminen tule avoimesti itsestään vaan joudut onkimaan tietoa tai sitä tivaamaan - ikäänkuin ahdistamalla toisen puhumaan ja tämähän tapahtuu itselläni alitajuisesti.
Mies kertoi, kyllä minulle arkaluontoisiakin asioita elämästään ja sanoikin, että hän haluaa oppia puhumaan tunteistaan mulle. Kuitenkin on oltava rehellinen ja tunnustettava se, että tällainen eroavaisuus pidemmän päälle olisi vaan rasittanut suhdetta sillä, että toinen puhuu ja toinen "yrittää opetella siihen". Miehen eleistä ja puheista ymmärsin, että ahdistuu vain ja välttelee keskustelua pintaa syvemmistä asioista.
Ikäeroa meillä oli 12 vuotta. Minä nuorempi ja mies vanhempi. Harmittaa päästää hyvä mies menemään mutta koen, että tehtiin oikea ratkaisu, että päästetään toisemme etsimään uutta kumppania, joka toiselle paremmin tulevaisuudessa soveltuu.
Olenko ollut liian kärsimätön vaiko olenko ollut rehellinen itselleni, että tarvitsenkin miehen joka pystyy avoimesti kanssani keskustelemaan ilman, että koen aina jääväni jostain paitsi tai että hermo menee kun toinen ei ole samankaltainen ajattelija niinkuin minä? Vaikeinta onkin miettiä millainen sen miehen sitten pitäisi olla? Samanlainenko vai aivan jostain muusta maasta? Liika erilaisuus voi erottaa mutta samanlaisuus ahdistaa.
Mikä neuvoksi ja mitä mieltä olette tästä kaikesta?
Kun saa keskustella toisen kanssa mistä vaan sitä kokee itsensä tärkeäksi ja tulee tunne, että toinen hyväksyy mut sellaisenaan.
Luulin, että kun miehelle opettaa puhumista nimenomaan tunteista niin se olisi verrattavissa esim. siihen, että lapsi opettelee kävelemään tai puhumaan. Koin sen kuitenkin toisin kun asiaa tarkemmin pohdin ja ystäväni kanssa keskusteltuani, että se olisi vain toisen luonteen muuttamista. Jos ei puhuminen tule avoimesti itsestään vaan joudut onkimaan tietoa tai sitä tivaamaan - ikäänkuin ahdistamalla toisen puhumaan ja tämähän tapahtuu itselläni alitajuisesti.
Mies kertoi, kyllä minulle arkaluontoisiakin asioita elämästään ja sanoikin, että hän haluaa oppia puhumaan tunteistaan mulle. Kuitenkin on oltava rehellinen ja tunnustettava se, että tällainen eroavaisuus pidemmän päälle olisi vaan rasittanut suhdetta sillä, että toinen puhuu ja toinen "yrittää opetella siihen". Miehen eleistä ja puheista ymmärsin, että ahdistuu vain ja välttelee keskustelua pintaa syvemmistä asioista.
Ikäeroa meillä oli 12 vuotta. Minä nuorempi ja mies vanhempi. Harmittaa päästää hyvä mies menemään mutta koen, että tehtiin oikea ratkaisu, että päästetään toisemme etsimään uutta kumppania, joka toiselle paremmin tulevaisuudessa soveltuu.
Olenko ollut liian kärsimätön vaiko olenko ollut rehellinen itselleni, että tarvitsenkin miehen joka pystyy avoimesti kanssani keskustelemaan ilman, että koen aina jääväni jostain paitsi tai että hermo menee kun toinen ei ole samankaltainen ajattelija niinkuin minä? Vaikeinta onkin miettiä millainen sen miehen sitten pitäisi olla? Samanlainenko vai aivan jostain muusta maasta? Liika erilaisuus voi erottaa mutta samanlaisuus ahdistaa.
Mikä neuvoksi ja mitä mieltä olette tästä kaikesta?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Minä ainakin pidän miehestä joka osaa puhua, myös tunteista.
Kiitos kommentista ja itseäni tässä nyt kuunnellen olen päätynyt siihen, että ratkaisu oli oikea mutta vaikea. Suhteen alkumetreillä pitää tuntua hyvältä ja hyvältä tuntuu kun toinen keskustelee avoimesti kaikesta ja se lähtee itsestään.