Mietin vaan kun minun mies on mukava ja rento ja sellaisena hänet opinkin tuntemaan ennen yhteen muuttamista. Sellainen hän on myös ystävilleen. Sellainen leppoisa kaveri. Kotona kuitenkin välillä räjähtelee pienestäkin jos vaan sattuu olemaan sillä tuulella. Nyt hänellä on toinen vanhemmista tekemässä kuolemaa. Se luonnollisesti aiheuttaa minulle huutamista ja raivoamista. Minä en nyt ole mitään. En ole ollut enkä koskaan tule olemaan. Olen kaikin tavoin väärin juuri nyt. Mikään mitä teen tai olen ei ole oikein. Minä luonnollisesti puolisona joudun ottamaan kaiken vastaan koska kenelle hän näin kiukuttelisi. Ei kellekään. Ei kukaan tuollaista katso. Tämä on nyt yksi esimerkki, mutta pitäisikö tämä ottaa nyt jonain rakkauden osoituksena?
kiukuttelu parisuhteessa. Hyvä vai huono juttu?
äkkipikainenmies
13126
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 13
Vanhimmat
No ei kai se nyt minun vikani ole jos minulla on paineita. Kyllä ne nyt johonkin pitää purkaa. Olen pahoillani aiheuttamastani pahasta mielestä, koitan käyttäytyä jatkossa paremmin.
Kykenisipä minun mies kirjoittamaan noin loogisia ja luettavia lauseita. Eikä hän koskaan pyydä mitään anteeksi, että jossain on onnekas nainen.
Ei sinun tarvitse ottaa räjähtelyä vastaan. Ei miehelläsi ole mitään räjähtelyoikeutta kotona. Ihan rauhallisesti seisot kuin muuri ja sanot, että nyt tuo saa riittää. Ei tarvitse omassa kodissa kuunnella yhtään tuollaista. Jos on pakko purkaa, niin menee vaikka lenkille tai jotain muuta.
Et voi olla tosissasi!
Eli jos sun vanhemmat kuolee, niin tällä logiikalla et saa purkaa surua kumppaniisi, vaan menet lenkille. ??!!
Voi tunneÄLY HOI!!
Kiukuttelu on eri asia kuin surun purkaminen. Surua voisi käsitellä esimerkiksi keskustelemalla. Kiukuttelu ei paranna mitään, se vaan hajottaa parisuhdetta..
Aloittaja kirjoittaa viestissään: "Kotona kuitenkin välillä räjähtelee pienestäkin jos vaan sattuu olemaan sillä tuulella. Nyt hänellä on toinen vanhemmista tekemässä kuolemaa. Se luonnollisesti aiheuttaa minulle huutamista ja raivoamista." Tuon perusteella turhaa kiukuttelua on ollut aiemminkin, eikä siis johdu surusta. Kiukuttelija selvästi mitätöi kumppaniaan, on aiemminkin tehnyt sitä. Suru ei anna lupaa käyttäytyä huonosti. Toisaalta tietenkin toisen osapuolen pitää ymmärtää surevaa sillä että antaa tukea, keskusteluapua ja tilaa, mutta likaviemäriksi ei tarvitse alkaa.
Oliivipurkki, voisitko katsoa myös toiselta kannalta. Miksi surun takia saa jatkuvasti huutaa ja raivota, varsinkaan jos AP yrittää kaikin tavoin olla itse lisäämättä taakkaa? Ei se ole mitään rakkautta. On parempiakin keinoja purkaa surua kuten Jenniina kirjotti.
Jokainen saa purkaa suruaan tavallaan mutta kenenkään ei ole pakko ottaa vastaan kaikkea pask...aa. Oikeasti parempi mennä lenkille ja potkia vaikka kiviä kun kiukuttaa.
Hänen toinen vanhempansa tekee kuolemaa!!
Et ole tainnut itse kokea vastaavaa.
Hänen isä tai äiti on kuolemassa ja sinä itket täällä sitä, että sinulle kiukutellaan. Valitettavasti niin se vain menee, yleensä kumppani on se jolle uskalletaan purkaa paha mieli.
Taidat olla varsin itsekeskeinen omaan napaan tuijottelija, jos oletat, että kumppanisi pitäisi olla kanssasi surun ja hädän keskellä tyynesti (ehkä pari kyyneltä sallitaan) ja huomioida sinua ja varoa sinun tunteita jne...
Kasva aikuiseksi!!
Oliivipurkin oliivit taitaa olla kitkeriä ja katkeria, kommenteista päätellen. Älä välitä ap. Jokainen suree tavallaan, mutta kiukuttelua ei tarvitse kenenkään kuunnella. Ei edes sen puolison. Etenkään kun kiukuttelua on ollut ennenkin.
Sä et ilmeisesti tiedä, miten raskasta on elää ihmisen kanssa, jonka mielentila vaihtuu sekunnissa lempeydestä vihaan ja kiukutteluun. Ja vika on aina jossain muussa kuin omassa itsessä. Ulospäin esitetään mitä ihaninta ihmistä ja kotona ollaan petoja. Ja puolison pitää se kestää, tukea ja ymmärtää.
Ap: miehesi tarvitsee viimeistään nyt ulkopuolista apua. Sunkin jaksamisella on rajat ja se raja on tainnut tulla nyt vastaan kun tänne kirjoitat. Taitaa kuitenkin olla niin, että ehdotus ulkopuolisesta avusta saa miehen räjähtämään. Onko näin?
Oliviipurkin oliivit ovat vain nähneet purkin ulkopuolellekin, joten perspektiiviä löytyy aika moneen asiaan, toisin kuin sinulla kommentistasi päätellen.
Allaoleva "kirkon" kommentti kuvastaa juuri sitä ajatusmallia mikä minulla on. Ihminen voi muuttua aivan toisenlaiseksi kriisin kohdatessa. Normaalisti tilanne tasaantuu ajanmittaan (tällaisessa ehkä noin puolivuotta). Jos ei, niin silloin asiaan kannattaa hakea sitä apua...
Hei.
Kerrot miehesi räjähtelyherkkyydestä joka on lisääntynyt ennestään lähestyvän kuolemantapauksen tiimoilta. On inhimillistä, että yksittäisessä kriisitilanteessa lähes jokainen taantuu ja saattaa puhua toisille ärtyisästi tai loukkaavasti. Tämä kuitenkin on 'hyväksyttävää' vain väliaikaisessa poikkeustilassa. Silloinkaan se tuskin auttaa ärisijää.
Sen sijaan sen voi muuttaa aidoksi keskusteluksi jotenkin tähän tapaan: "Huomaan, että olet poissa tolaltasi ja ärtyinen, mikä varmaan johtuu äidistäsi(Isästäsi). Se herättää varmaan kaikenlaisia tunteita. Haluatko kertoa, miltä äitisi lähestyvä kuolema sinusta muuten tuntuu?" Tällä kuulija toisaalta ilmaisee halunsa kuunnella toisen osapuolen aitoja tunteita, mutta samalla ohjaa ärtyisyydestä pois esim. ilmaisemaan pelkoa tai surua.
Vain aito keskustelu auttaa. Ärjyminen ja rähinä ei poista tuskaa. Silti ihminen tiuskii ja raivoaa kun hermot pettävät. Siitä voi silti syntyä aito, hyvä keskustelu. Mutta raivoamista jatkuvasti ei pidä sallia eikä sietää. Hyvänä hetkenä voit sanoa, että vaikka ymmärrät kuoleman järkyttävän miestäsi, et silti aio sietää huutamista ja raivoamista etkä halua enää kuulla noin loukkaavia asioita itsestäsi sanotun. Yhdessä voitte miettiä, mitä keinoja miehellä on ilmaista tunteitaan niin, etteivät ne loukkaa sinua. Voisiko esim. "Nyt mulla on kamala olo, halaa mua tosi lujaa ja ollaan hiljaa" - tyyppinen lause ollakin se, mitä sen raivoamisen takana miehesi oikeasti haluaisi sinulle sanoa?
Voimia ja viisautta toivottelee
Merja, diakoni
Kaikki empaattiset kommentit mies tulkitsee ylemmyydentuntoiseksi neuvomiseksi. Hän ei myöskään halua keskustella ns. tunteista. Jos hänellä niitä olisikin ne ei kuulu minulle, koska minä en kuulu hänen luottamiinsa ihmisiin. Välillä tuntuu, että hän kostaa vieläkin minun pettämistäni. Mitä ei ole koskaan tapahtunut mutta hän on itse keksinyt tarinan johon uskoo. Mikään dokumentti, lausunto tai todiste ei riitä todistukseksi että mitään ei ole tapahtunut koska hän on päättänyt että olen syyllinen. Olen siksi voimaton kun minulle ei jää kuin hiljaisuus. Minulla olisi korvat kuunnella, kädet koskettaa ja syli itkeä. Mitään en voi antaa. Olen vain paha ja epäluotettava.
Narsistit on juuri tuollaisia! Hirveitä raivokohtauksia yhtäkkiä ja ilman mitään järkeenkäypää syytä! Ei tuollaista kannata jäädä katsomaan...