Onko lapsella "velvollisuus" olla ystävällinen vanhempiaan kohtaan?
Itse olen jo yli 4-kymppinen, ainoa lapsi, leski-isäni on yli 8-kymppinen.
Hän on varakas, joten en tunne huolta hänen pärjäämisestään taloudellisessa mielessä. Olisin sen varmaan hänelle velkaa, koska itsekin sain lapsena paikan asua, ruokaa ja vaatteet.
Mutta hän odottaa viikottaisia puhelinsoittoja, joissa suunnilleen puhutaan samat asiat säästä, uutisista ja että ollaan terveitä. Sekä että vierailisin hänen luonaan n. kerran kuukaudessa.
Itse en ollut onnellinen lapsena. Yrittäjäperheessä minut pakotettiin töihin, piti käyttäytyä kiltisti piiskan uhalla, jne. Isä oli viikonloput väsynyt töistä ja kännissä (rauhallinen kaappijuoppo tosin)
Puhuin hänelle asioista jossain vaiheessa, hän ei katunut tai pyydellyt anteeksi.
Vältteli aihetta ja selitti aikojen muuttuneen. Oletin hänen kuitenkin laittaneen jotain korvansa taakse keskustelusta.
Mutta hänen vaativa, painostava sävynsä lapsen velvollisuuksia kohtaan ei kuitenkaan ole muuttunut.
Muuten hän on reilu ja ystävällinen, mutta en koskaan ole kokenut hetkeäkään, että hän ymmärtäisi ihmisillä(minulla tai muilla) olevan tunteita tai että hän välittäisi niistä.
Itse olen jo yli 4-kymppinen, ainoa lapsi, leski-isäni on yli 8-kymppinen.
Hän on varakas, joten en tunne huolta hänen pärjäämisestään taloudellisessa mielessä. Olisin sen varmaan hänelle velkaa, koska itsekin sain lapsena paikan asua, ruokaa ja vaatteet.
Mutta hän odottaa viikottaisia puhelinsoittoja, joissa suunnilleen puhutaan samat asiat säästä, uutisista ja että ollaan terveitä. Sekä että vierailisin hänen luonaan n. kerran kuukaudessa.
Itse en ollut onnellinen lapsena. Yrittäjäperheessä minut pakotettiin töihin, piti käyttäytyä kiltisti piiskan uhalla, jne. Isä oli viikonloput väsynyt töistä ja kännissä (rauhallinen kaappijuoppo tosin)
Puhuin hänelle asioista jossain vaiheessa, hän ei katunut tai pyydellyt anteeksi.
Vältteli aihetta ja selitti aikojen muuttuneen. Oletin hänen kuitenkin laittaneen jotain korvansa taakse keskustelusta.
Mutta hänen vaativa, painostava sävynsä lapsen velvollisuuksia kohtaan ei kuitenkaan ole muuttunut.
Muuten hän on reilu ja ystävällinen, mutta en koskaan ole kokenut hetkeäkään, että hän ymmärtäisi ihmisillä(minulla tai muilla) olevan tunteita tai että hän välittäisi niistä.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Kenelläkään ei ole täydellisiä vanhempia. Meidän vanhempamme on oman menneisyytensä summa. Heistä on tullut sellaisia mitä he ovat saaneet omasta lapsuudestaan. Monilla meillä 35-45 ikävuoden välillä olevilla ihmisillä on isät, jotka ovat kasvattaneet sodassa traumatisoituneet isät. He eivät ole osanneet ja kyenneet lapsiaan kohtaamaan, joten vanhempamme eivät ole saaneet sisältä kasvaa aikuisiksi. He ovat lapsen tilaan jääneitä aikuisia, jotka yhä etsivät toisista ihmisistä sitä mitä lapsena jäivät paitsi.
Sinun tilanteesi on siinä mielessä hankala, että isäsi on leski. Lapsena koet luonnollisesti syyllisyyttä, jos et pidä hänestä huolta ja tapaa häntä kuten hän toivoisi.
Asian toinen puoli on se, että et pääse vapaaksi lapsuudesta, jos suostut nykyiseen tilanteeseen. Sinun sisälläsi on paljon kipeitä asioita lapsuudestasi ja tarvitset paljon tilaa ja etäisyyttä isästäsi, että pääset purkamaan ne pois. Nuo tunteet ovat painolasteja, jotka tekevät elämästäsi raskasta ja ne estävät sinun tuntemasta sinun aitoa itseäsi, joka on hautautunut noiden tunteiden alle.
Jos isäsi on terve ja sinulla on muita sisaruksia, niin tee se mikä sinusta tuntuu oikealta! Jos tarvitset etäisyyttä vapautua isästäsi, niin ota tuo etäisyys.
Minulla itselläni on ollut hyvin vaikea äiti suhde, josta lähdin voimakkaasti irtautumaan vuosi sitten. Otin hänestä puolen vuoden irtioton ja olen jatkanut etäisyyttä edelleenkin.. kävin hänen luonaan jouluna, hänen syntymäpäivänä ja äitienpäivänä. Nämä tapaamiset kertoivat, että missä vaiheessa olen nyt prosessia.
Omista vanhemmista irtautuminen on haastava prosessi. Kun suhteet ovat vääristyneet koko elämän ajan, niin vaatii paljon henkistä tietoisuutta irtautua vanhemmasta. Ihmisen syvälle rakentunut alitajuinen vääristymä on niin tuttu ja turvallinen, että ihmisen sisällä oleva lapsi pitää tiukasti siitä kiinni ja uskoo sen olevan rakkautta.
Itse olen prosessissani jo pitkällä. Olen päässyt kiinni siihen syvään suruun, joka tulee siitä kun tiedostaa, ettei tule koskaan saamaan sellaista rakkautta, jota olisi tarvinnut. Tämä vanhempien rakkaus on niin järkyttävän syvällä meissä, että harva sitä oikeasti ymmärtää.
Minä olen 39 vuotias. Minä terapoin äitiäni 20 vuotta ja suostuin erittäin vääristyneeseen suhteeseen. Alitajuinen toiveeni oli parantaa äiti, jotta saisin sen mistä olin jäänyt paitsi. Voin kertoa, etten onnistunut parantamaan äitiä ja nyt tajuan, että äitini ei tule koskaan muuttumaan. Hänen oma lapsuutensa oli niin rakkaudeton, että hän jäi niin sanotusti lapsen tasolle ja sitä hän etsii nyt lapsiltaan.
Totuus on se, että me emme voi muuttaa vanhempiamme!! Mutta me voimme käydä läpi lapsuutemme ja parantua siitä ja sen jälkeen voimme rakastaa vanhempiemme sellaisina kuin he ovat ilman, että se satuttaa ja loukkaa meitä.
Hienosti kirjoitettu. Nykyään puhutaan tunnetaidoista, joita sodan kokeneilla ei todellakaan ole, heillä on perinne panna asiat vain syrjään. Tunteiden nimeäminen ja käsitteleminen vaatii harjaannusta ja mieli kehittelee monenlaisia puolustusmekanismeja suojakseen. Aloittajan isä välttelee tunteista puhumista, jos aloittaja välttelee isää, ettei hankalia tunteita olisi, niin voidaan sanoa, että perinne jatkuu. Nämä asiat jatkuvat sukupolvesta toiseen, elleivät ihmiset saa apua.
Olen samaa mieltä siitä, että ihminen voi olla tunteiden käsittelyssään kuin lapsen tasolla. Lapsen keinoija ovat suuttuminen, välttely, mustavalkoinen ajattelu, muiden syyttely. Aikuisen keinoja ovat tunteiden nimeäminen, niiden syntymisen ymmärtäminen ja toisten ihmisten näkökulmaan asettuminen omaa näkökulmaa hylkäämättä.
Hyvä kirjoitus sinulle. Voinen samaistua sinuun. Molemmat vanhempani syntyivät 1947. Molempien vanhempien isät sotavuosien sairastuttamia ja traumoittamia. Kumpikin kuoli jättäen vaimonsa leskiksi alta viisikymmpisinä. Toiselle kahdeksan lasta ja toisella viisi ja yksi kuollut sodan jälkeen puolen vuoden iässä, (kuusi siis syntynyttä.)
Traumoja jäi... ja kasvatuskyvyt isillä omiin lapsiinsa nähden olivat varmasti olosuhteidenkin puolesta haastavammat sodan jälkeen.
Oma isäni alkoholisoitui, isänsä sodan jälkeen myös käytti paljon alkoholia, mutta oli myös ahkera työmies- Sairastuessaan vakavaan keuhkosairauteen jossa päivittäisen hapen saaminen oli työlästä, loppui voimansa ja meni narun jatkoksi joka osaltaan ratkaisuna omaan ongelmaansa taakoitti koko jälkeen jääneen perheen lapset ja lesken.
Äitini isä kuoli pian sodan jälkeen vatsasyöpään? Mutta mikä lie oli sen ajan lääkäreiden mukaan.. Leskelle pieni torppa ja kahdeksan lasta.
Näistä oma äitini oli se joka oli saanut suuren osan henkistä väkivaltaa isältään sodan jälkeen.- Äitini ehkäpä jo heikompi kestämään murtumatta ( mutta kuten sanottu jokaisella ihmisellä on oma murutumisen rajansa, ja kun se tulee, murtuminen on tosiasia) Toinen kestää enemmän ja toinen vähemmän- ja joku ei murru, vaan kestää. Meillä on siis kirous siksi sitä nimitän seurannut sukupolvesta toiseen. Yksi lapsista perheissä joutuu torjutuksi, hylätyksi, rangaistuksi, vähempi arvoiseksi, ja rakkautta vaille.
Oman äitinsä hylkimänä- etäiseksi koko suvullekin jostain syystä.
Oman isäni kohtalo oli myös varsin kova- alkoholi 34- vuotiaana vei hengen- oman äitini osa oli siis sama kuin oman ja anopin. Leskeys alta 50 wee.. Äiti oli 34 w. Äitini ei kestänyt ja murtui- murtui kun olin 13 vuotias- ja oma osani paheni-.
Olen joutunut kestämään ja näkemään kaikenlaista, sekä myös ottamaan vastuuta.
Omaan äitiini suhde ei ole korjaantunut kunnolla koskaan.
Kerran keskustelimme asiasta, kysyinj häneltä että miksi hän kohtelee minua eritavoin, eriarvoisesti eikä rakasta minua. Vastaus oli rakastan kaikkia lapsiani yhtälailla. Eli hän ei koskaan ollut kohdannut tekojaan- ei kohdannut sitä että tekee vääryyttä- eikä siten koskaan taipunut anteeksipyyntöön. Minun lapseni eivät ole paljolti mummonsa kanssa aikaa viettäneet- omat pelkoni olivat syynä- ja se että asumme kaukana. Mutta koska äitini sairaus oli myöhemmin hekistä laatua siten että kohtasin vakavaa väkivaltaa hänen taholtaan en ikinä olisi uskaltanut jättää lapsiani hoitoon hänelle.
Totta- kasvatusalusta vaikuttaa ihmiseen, mutta myös persoonallisuus- mutta myös valinta, ja kyky asettua toisen asemaan- kyky nähdä oikea ja väärä, kyky katkaista kahleet kiroukselta. Jos sinun vanhempasi ovat käyttäneet väkivaltaa tai olleet pelottavia- omille lapsille voi tehdä toisin. Jos et ole uskaltanut puhua vanhemmille- opeta omille lapsille että kaikesta voi ja pitää puhua. Jne,
Puolustusmekanismit ovat hyviä ja tarpeellisia-- ja nyt olen myöntänyt ja ymmärtänyt sen että kaikkia asioita ei voi ikinä selvittää- on vaan niin, että on annattava olla ja luovuttava. ;Kunhan selvittää itselleen asiat ja voi jatkaa matkaa niiden kanssa. Vaikka miten asian nyt kääntäisin en saa enää osakseni lapsuuden turvallista elämää-en hyväksyntää- en rakkautta- en hellyyttä, ja paljon muuta. Elämä on tehnyt minusta omanlaiseni. Mutta olen kiitollinen siitä että olen saanut paljon hyviä ominaisuuksia, oikeudenmukaisuus, ja kykyä ajatella.
Suomessa on suvuissa niin paljon ongelmaa- perheissä myös. On kätkettyjä ja vaiettuja asioita. On salaisuuksia ja supinaa.
Voi voi, tätä maailmaa. Kyllä se vaan niin surullista kuin onkin joskus on parempi luopua omaisistaan ja elää omaa elämäänsä koska läheiset vaan satuttavat ja kieltäytyvät sitä näkemästä - puhumasta. Isäsi iän huomioon ottaen kohtelias kunnioittava vaikkakin etäinen suhde varmaan on ihan okoo- ei hän varmaan käsitä ikinä mitään tehneensä erityisen pieleen. Äidin suhde- alkuperäinen kirjoittaja- jostain syystä näin vaan käy. Miksi en tiedä- on väärin että terapoimme itseämme koska ne jotka sitä oikeasti tarvitsevat eivät kohtaa koskaan ongelmaansa. Tottakai terapia on itseäsi kohtaan oikeaa. Itse en tunne syyllisyyttä siitä että tapaan äitäni hyvin harvoin. Olen armahtanut itseni tähän etäiseen asemaan muutaman muunkin ihmisen suhteen ja tajunnut kuinka eheyttävää se onkaan.
Olen 44v ja olen asunut koko elämän samassa taloudessa vanhempieni kanssa.
Äitini kuoli syöpään, kun olin 17v ja nyt isäni kuoli syöpään maaliskuussa.
Jos en olisi suostunut omaishoitajaksi isälleni, niin isä olisi joutunut olemaan hoidettavana terveyskeskuksessa kuolemaansa saakka.
Isäni vointi alkoi heikentymään kesällä, syksyllä syöpä diagnoosi ja isä eli noin puoli vuotta syöpädiagnoosin jälkeen.
Terveyskeskusen vuodeosastolle jouduttuaan, isä toivoi kovasti, että hommaisin hänet kotiin ja tietenkin halusin tehdä isäni tahdon mukaan ja isä sai viettää elämänsä loppuhetket kotoa ja sai kuolla kotiin, kuten isä halusi.
Vietin myös paljon aikaa sairaalassa isän luona, kun isä kovasti kaipasi läheisen seuraa yksin sairaalassa ollessa ja kun en ole töissä, niin minulla oli aikaa siihen.
Isän kuolema oli minulle tosi rankka ja raskas asia, vaikka olinkin siihen valmistautunut jo pidemmän aikaa, mutta koska olen ollut joka päivä isän kanssa tekemisissä, niin vuosien mittaan on kasvanut kiinni isään ja luopuminen on paljon raskaampi ja pitkäaikaisempi prosessi, kuin, että jos olisin asunut erillään isästä ja nähnyt isää harvemmin.
Toisaalta koin tärkeäksi sen, että sain hoitaa isän hänen elämänsä loppuun saakka, koska isä on kuitenkin kohdellut meitä parhaansa mukaan.
Vaikka välillä onkin ollut erimielisyyksiä, mutta aina on ollut ruokaa, vaatteet ja koskaan ei ole ajettu pois kotoa, vaikka en mikään esimerkillinen lapsi olekaan.
Voin kyllä todeta, että isäni oli maailman paras isä.
Isäsi ei osaa käsitellä noita asioita, joista kerroit hänelle. Hän ei myöskään osaa puhua tunteista eikä pysty muuttumaan toisenlaiseksi niin kuin sinä itsekään et voi muuttua noin vain, vaan muuttuminen vaatii psyykkistä työskentelyä. Nopeiten tuo muutos tapahtuu psykoterapiassa, joten suosittelen sinulle sellaista. Menneisyyden taakka ei hälvene niin, että välttelet isääsi eikä myöskään niin, että työnnät hankalat tunteesi syrjään. Terapiassa voisit pohtia yhdessä terapeutin kanssa, miten menetellä suhteessa isääsi.
Olet saanut hienoja vastauksia. Ne osoittavat myös, miten vaikea aihepiiri on. Kukaan ei voi puolestasi sanoa, onko sinulla velvollisuutta vai ei, jokaisen on vain ratkaistava nämä asiat itse omasta arvomaailmastaan käsin. Omasta mielestäni ketään ei saa jättää ihan yksin vanhemaan ja sairastamaan, oli tämä vanhempi tai ei eli sellainen velvollisuus kuuluu mielestäni ihmisyyteen. Asiat voi hoitaa tarkasti rajaten niin, ettei oma hyvinvointi kärsi. Kirjoituksestasi välittyi tunne, että kärsit häiritsevistä tunteista, kun kohtaat isäsi. Lisäksi toivoisit hänen pyytävän anteeksi tai puhuvan asioista. Luulen, että sinua helpottaisi enemmän se, että voisit puhua noista tunteistasi jollekin muulle. Sen jälkeen suhde isääsi helpottuu, kun sinulla ei ole asian suhteen niin suurta tunnemöykkyä taakkanasi. Tästä on itsellänikin pitkän psykoterapian jälkeen kokemusta.
Ihan sama kuka se on..jos se on kylmä..se on mies..Minä en ole pitäny yhteyttä juuri ollenkaan äitiini vuoteen..En juuri tuntenu isääni..ei sitä kiinnostanu edes kuolinvuoteella..äiti on aina ollu kylmä ja etäinen..Ja jotkut hehkuttaa perhettä..?? Mikä se on?? En juurikaan tiedä..??
Kiitos hienoista vastauksista !
Tuo, että en saanut läheisyyttä vanhemmiltani lapsena on heijastunut koko
elämääni. Äitisuhteenikin jäi etäiseksi, koska sen lujittamiseksi olisi
joskus pitänyt ehkä näyttää negatiivisiakin tunteita, mitä taas isäni ei sallinut.
Kun itsetuntoni oli heikko, olin koulukiusaajien unelmakohde.
Kun sitten 2-kymppisenä aloin ottamaan vastuuta itsestäni, niin
esim. erilaiset näyttämisen- ja ylimielisyydentunteet määrittelivät
elämäni tarkoitusta. Tavallinen elämä ei tuntunut miltään, ylisuuret unelmat
taas olivat liian korkealla toteutuakseen.
Vasta se kun uskalsin ensimmäistä kertaa rakastua (oikeammin ihastua)
vastakkaiseen sukupuoleen ja näytin tunteeni (ilman vastakaikua) sai
sieluni aukeamaan. Aloin tuntemaan.
Olen lukenut paljon kirjoja ja artikkeleita, ymmärränkin aika hyvin
isäni maailmankatsomusta. Olen ottanut etäisyyttä vuosien
aikana moneenkin otteeseen esim. ulkomailla asumalla.
Nyt sitten olen yrittänyt lähestyä häntä uudelleen "puhtaalta pöydältä",
vähän samalla tavalla kuin ystävyyttä kehitetään vieraaseen ihmiseen.
Hän toimii kuitenkin niin automaattisesti, että tapaamisemme
kulkevat aina samaa rataa.
Jos menen esim. vierailemaan lomani aikana hänen luokseen
muutamaksi päiväksi, niin kaava on aina sama;
-ensimmäisenä päivänä hän on vieraanvarainen, kunnioittava ja kohtelias
-toisena päivänä alkaa ilmaantua "väsymisen" merkkejä
-jos vierailuni jatkuu pidempään, niin menneisyyteen paluu onkin jo
varmaa. Hän alkaa sanomaan mielipiteitä elämäni valinnoista.
Toteaa, että olisi paljon esim. ulkotöitä tai rakennusten kunnostamista joita
minun pitäisi tehdä kun siellä kerran olen. Minulle tulee siinä vaiheessa
ahdistava olo. Mutta tunnen epäkohteliaaksi kieltäytyä tai lähteä pois. Mutta samaan aikaan tuntuu väärältä kun hän painostaa minua tuolla tavalla.
(kummaa, että miksi hän sysää kaikkea minun niskoilleni kun asiansa ovat hyvin
ja rahaa olisi palkata vaikka kokopäiväinen työmies. Nuukuutta vai vallankäyttöä? )
Sitten hän mainostaa naapureilleen ja tuttavilleen, että kävin siellä ja että mitä
tein siellä ollessani.
Ehkä hän kokee saavansa rakkautta ja hyväksyntää kun toteutan hänen "määräyksiään" ?
Nuo hänen kohtaamisensa ovat voimia kysyviä ja palautumista vaativia.
Jos menisin omana itsenäni ja ilmaisisin tunteeni aidosti, niin riita alkaisi
varmaan ensimmäisen tunnin aikana ja johtaisi hänen "mykkäkouluunsa".
Josta voisi taas jäädä huono omatunto minulle.
Niinpä olen yrittänyt hammasta purren ja tunteeni pidättäen pitää
jonkinlaisia välejä yllä.
Se onkin onnistunut jotenkin yksin vieraillessani, mutta seurustelukumppanin
kanssa olen tuntenut melkoisia ongelmia. Koska hänen paikalla ollessaan
en osaa muuttua "poissaolevaksi"
Tilanteesi muistuttaa melko paljon tilannetta, jossa vielä 10 vuotta sitten olin. Moni asia on psykoterapian myötä muuttunut. Ei kokonaan, mutta paljon kuitenkin. Ennen kaikkea en koe häntä enää niin ahdistavana, vaan vain vanhana miehenä, joka yrittää säilyttää patriarkan elkeensä, koska muuta tapaa hän ei ole koskaan osannut (olla ihmisten kanssa toisella tavalla).
Monen päivän vierailut olen jättänyt, kaksi yötä (aamukahvilta pois) on ehdoton maksimi. Pystyn suhtautumaan hänen neuvoihinsa ja määräyksiinsä humoristisesti, jos niitä tulee (on huomattavasti vähentynyt). MIelestäni määräily on jonkinlainen huolenpidon osoitus (haluaa, että onnistun elämässäni hänen järjettömien neuvojensa avulla :D) ja samalla hän kokee velvollisuudekseen neuvoa. Samaa perua on vähättelykin. Hän yrittää saada minut ymmärtämään, että elämänvalintani ovat vääriä, mutta tähän on tullut muutosta, kun olen lyönyt asioita välillä leikiksi ja välillä olen sanonut napakasti, etten jaksa enää kuunnella samoja vanhoja virsiä. Olen pariin kertaan perustellut hänelle asioita, joita hän ei esimerkiksi nykyajan työelämästä ymmärrä ja sen jälkeen sanonut, että nyt riittää, en jaksa kuunnella. Pari kertaa olen lopettanut puhelun lyhyeen, kun sieltä on ryhdytty määräilemään, saarnaamaan jne. Tämä onkin tuottanut tulosta eli hän kunnioittaa minua nykyään enemmän, vaikka hänen perusluonteensa ja ajattelunsa ei olekaan muuttunut.
Ehkä kyse on siitä, että olen hänen silmissään nyt aikuinen ihminen. Ennen terapiaa suhtauduin häneen pelokkaasti ja ahdistuneesti kuin lapsi.
Hyvää kevättä sinulle!
Ps. Kuten jo aiemmin sanoin, niin mielestäni ajatuksesi siitä, että puhuisit hänen kanssaan tunteista, kuulostaa aika utopistiselta. Hänen maailmaassaan se olisi liian outoa ja siitä tulisi vain ihan turhaa riitaa. Suhdetta voi kohentaa muullakin tavalla sitten, kun olet saanut ahdistavat tunteet ja ajatukset käsiteltyä jonkin ammatti-ihmisen kanssa.
Juuu, ei sun tartte olla ystävällinen eikä yhtään mitään. Mutta ilmoottele isällesi sitten myös, että et tarvitse perinnöksi mitään siitä, mitä häneltä jälkeen jää. Sen verran voit vaatia oikeaa aikuisuutta itseltäsi, jotta et ihan kaikissa asioissa ole noin lapsen ja / tai teinin tasolla.
Noh, minullakin on isä, joka ryyppäsi koko lapsuuteni ja "uhkaili" ja huusi kuin hullu aina kun halusin hänen leikkivän kanssani tai auttavan tekstittämään piirustuksiani (en osannut vielä kirjaimia silloin). Hän suuttui ja kiljui pää punaisena, ettei hänellä ole aikaa pelleilyyn, koska hänen tärkeät asiat sitä sun tätä, sitten tartuttiin jälleen viinapulloon.
Kun olin isompi, isä teki hyvin selväksi, että kaikki, mitä teen, on turhanpäiväistä. Vain hänen asiansa ovat merkityksellisiä. Hän haukkuu äitiäni ja pitää äidin puolen isovanhempieni syntymäpäiväjuhlia turhina juttuina, joihin hänen ei tarvitse osallistua, koska hän ei pääse olemaan juhlien päähenkilö. Isä myös vittuilee, etten ole kyllin hyvä puolisolleni, ja yrittää muutenkin kertoa, mitä tunnen tai ajattelen, vaikka menee metsään täydellisesti; hän ei tiedä minusta mitään.
Jos olen epäystävällinen hänelle, hän heittäytyy marttyyriksi ja sanoo tehneensä kaiken parhaakseni, mutta silti vain olen ilkeä ja kiittämätön paskiainen häntä kohtaan. Hän tuhlailee rahojaan ja äitini rahoja, minkä jälkeen yrittää saada minun rahani (jotka on työllä hankittu, ei mitenkään perintönä häneltä saatu, joten hänellä ei ole mitään oikeutta niihin), koska olisi minun "velvollisuuteni" kustantaa hänen harrastuksiaan, koska "hänkin kustansi minun harrastuksiani". Paitsi että ei kustantanut, koskaan.
Joten, pitäisikö tällaiselle vanhemmalle muka olla VELVOLLISUUDESTA ystävällinen? Syyllistää kyllä osaa, mutta ei se silti minun mielestäni mikään lapsen velvollisuus ole uhrata elämäänsä vanhemmilleen. Varsinkaan, jos vanhemmatkaan eivät ole kovin uhrautuvaisia olleet. Kyllä ystävällisyys ihan kenen tahansa välillä vaatii vastavuoroisuutta. Ei voi olla ilkeä kusipää ja olettaa silti toiselta yltiöystävällisyyttä vastineeksi ihan vain siksi, että sattuu olemaan joku äiti tai isä.
Elämähän voi joskus olla osamaksu, jossa vanhempi pääsee "lapsen" päälle. Lapselta ei kysytä haluaako hän osamaksua, ei kysytä onko se lyhytaikasta, ikuista ja onko sillä lapsella oikeutta omaan elämään. Ja sit se huippu, jos lapsi siirtää omassa elämässään asioita paljon, niin tulos voi olla se, että se lapsi on todella yksin sen jälkeen kun mitään velvollisuutta ei enää ole.....
Tietenkin jos pesueessa on vielä joku kultalusikalla ruokittu, niin sehän painaa vielä enemmän, kun maksat huomaamatta toistenkin elämän perusasiat.
Omantunnonkysymyksiähän nämä ovat. Jos vanhempi on ollut reilu ja asiallinen ja rakastava, huolehtiva vanhempi ja välit ovat pysyneet hyvinä vielä lapsen aikuistuttuakin, niin hyvin luultavasti on itsestäänselvää, että sille vanhemmalle ollaan ystävällisiä, pidetään yhteyttä ja ehkä jopa avustetaan rahallisesti, jos vanhemman oma kassa ei riitä.
Mutta jos vanhempi on ollut (vaihtelevassa määrin) ilkeä, välinpitämätön ja itsekeskeinen tärkeilijä, juopporetku tai väkivaltainen yksilö, lasta tuskin huvittaa kauheasti olla tekemisissä tai kysellä kuulumisia, kun mielessä kummittelee taas kerran latistetuksi tuleminen. Aikuisenahan ei ole mikään pakko enää sietää vanhempiaan, jos tuntuu, ettei yksinkertaisesti pysty olemaan niiden kanssa tekemisissä. Se on sitten aivan eri juttu, antaako omatunto myöten lyödä välit poikki vanhempiinsa, tai "lievemmässä" mallissa olla ilkeähkö, epäkohtelias ja välinpitämätön heitä kohtaan. Kyseessä ovat kuitenkin ne ainokaiset vanhemmat, jotka elämässä voi saada, olivat ne hyvät tai huonot, mutta niitä ei voi korvata. Ne ovat kasvattaneet ja synnyttäneetkin sinut (puhun tässä yhteydessä vain biologisista lapsista, sillä adoptiovanhemmat harvemmin kohtelevat adoptoitua lastaan kovinkaan kehnosti, päinvastoin heillä näyttäisi olevan hyvin rakastava ote lapsiansa kohtaan).
Kannattaa miettiä, mitä ajatuksia ja tuntemuksia herää, jos pyörittelee päässään ajatusta oman isän tai äidin hautaamisesta, siitä hetkestä, kun saa tiedon vanhemman kuolemasta.
Mitään sananmukaista velvollisuutta ei silti kenelläkään ole vanhempiaan kohtaan tuntea mitään kiitollisuutta tai olla ystävällinen. Vanhemmat eivät voi vaatia lapseltaan kyläilyä, syväluotaavia keskusteluita tai rahaa. Jos on ollut huono ja ilkeä vanhempi, on tekopyhää syyllistää lastaan siitä, että tämä elää omaa elämäänsä mieluummin kuin hurskastelee vanhempansa kanssa. Jos taas on ollut hyvä vanhempi, on syytäkin pitää lastaan itsekkäänä, jos tätä ei kiinnosta vanha isä/äiti yhtään. Tosin ei hyväkään vanhemmuus mikään kiitollisuudenvelka ole.
nimim. "Pirunpölvästi" puhui perinnön odottamisesta.
Itsekin nuorempana pikkuisen ajattelin, että yrittäisin olla "hyvä lapsi" rimaa hipoen, jotta koko kakku ilman mitään testamentteja tulisi minulle.
Mutta sitä mukaa kun oma elämäntilanteeni on parantunut ja samalla jäljellä olevat vuodet ennen omaa eläkeikääni ovat vähentyneet, niin olen menettänyt kiinnostukseni mitään perintöä kohtaan. Välivaiheessa ajattelin, että ihan sama mitä hän tekee, niin lakiosan saan kuitenkin. Nyt olen jo siitäkin mielessäni luopunut, hän saa ihan vapaasti eläessään törsätä tai lahjoittaa omaisuutensa viimeistä senttiä myöten pois.
Omien mietintöjeni perusteella, joita myös nämä vastaukset ovat vahvistaneet, olen
päättänyt jatkaa tietynlaista kohteliasta yhteydenpitoa, menneet mielestä pois pitäen samaan aikaan hyvinkin varovaisesti.
Mutta täysin omilla ehdoillani.
Soitan silloin kun itselleni sopii. Vierailen silloin kun huvittaa. Vain nopeita visiittejä.
En "ehdi" tai ole kiinnostunut osallistumaan hänen "talkoisiinsa". En liikaa kerro
omasta elämästäni. Jos hän sanoo mielipiteitä asioistani, niin olen valmistautunut
olemaan välittämättä niistä. En pyydä häneltä koskaan mitään palvelusta tai apua.
Toimii! Teet itsellesi selväksi omat rajasi ja noudatat jämptisti niitä sortumatta selittelyihin ja vastaanväittämisiin. Ja elämästä ei tartte kertoa liikaa, jos se johtaa vain arvosteluun ja vähättelyyn.
Ihmettelin myös tuota perintökommenttia. Onko se sitten toive vai pelko, että kaikki mitataan rahalla? Yli viisikymppiset "lapset" ovat yleensä saaneet hyvän koulutuksen ja ovat itsekin lähellä eläkeikää, talot on maksettu ja lapset maailmalla eikä sitä rahaa niin hirveitä määriä tarvitse. Perinnön takia en ole ystävällinen vanhemmilleni, kyllä kyseessä ovat paljon isommat asiat. Omille lapsilleni toivon jotain jäävän, sillä he eivät todennäköisesti enää elä hyvinvointiyhteiskunnassa niin kuin me olemme saaneet elää. Jos vanhus haluaa käyttää rahansa itse, niin mitään velvollisuutta en näe sitä säästää minulle tai lapsenlapsille eikä sillä pysty myöskään kiristämään. Omat vanhempani eivät ole koskaan rahalla kiristäneetkään, siitä olen kiitollinen.