Miten te kaupunkilaisnaiset olette pärjänneet ja jaksaneet kun olette muuttaneet miehen vuoksi maalle?
Voisin kertoa oman tarinani.
Rakastan miestäni syvältä sydämestäni, rakastan asumista maalla, en halua kummastakaa koskaan luopua. Olemme seitsemättä vuotta avioliitossa, yhteisiä lapsia ei ole eikä hänellä niitä ole aikaisemmista suhteistakaan. Minulla on aikuiset lapset ja lapsenlapsia jotka asuvat muualla. Hän ei ole ollut aikaisemmin aviossa. Vain pari lyhyempää suhdetta ja sukupolvenvaihdoksen jälkeen 90-luvun alusta asunut yksin.
Olemme viisikymppinen pari.
Tiettyjä ongelmia tässä vuosien varrella on ollut.
Hän elää tavallaan omaa maajussin (poikamies) elämäänsä edelleen. Häntä ei kiinnosta sisustaminen, siisteys, minkään uuden ostaminen, pihan ja kasvimaan laittaminen, kenenkään kyläilyt jne. Rahankäyttö hänelle on kauhistus. Kauppareissun jälkeen kotiin tulee vain makkarapaketti ja mäyräkoira. Tai jokin traktorin varaosa.
Minä ostan kaikki ruuat ja kotiin tarvittavat värkit, pesuaineet ja vaatteet ym.
Olen joutunut "tappelemaan" kaikesta muusta mitä olen tänne halunnut. Omista rahoistani (isän perinnöstä) olen ostanut uudet kalusteet ja verhot ja matot ym. Televisiot ja stereot. Hän ei ole ostanut mitään. Pitkän vääntämisen jälkeen osti puoliksi uuden sängyn ja patjat ja yhden sohvapöydän.
Isolla pihalla ei ole edelleenkään minkäänlaisia valoja, vaikka olen lamputkin vuosia sitten hommannut. Pitäisi varmaan sähkömies kutsua... -sanoo hän, eikä kutsu.
Joudun pimeän ajan kulkemaan taskulampun kanssa pihan poikki autolle ja pois. Katuvaloja ei ole ja karhut ja sudet hiipii nurkissa...
Laitan jouluvaloja ulos, hän pistää ne kiinni = sähköä kuluu.
Tarvitsisin keväisin apua kasvimaan tekoon, ei tahdo olla aikaa kun pitää olla pellolla. Ei jouda nyt vaihtaa traktoriin kauhaa tai auraa ym. Lapiopelillä en yksin sitä ala tekemään. Hänellä on useita traktoreita ja kaikenmaailman lisälaitteita joilla homma hoituisi suit sait.
Pihamaalle ei voi tehdä helppoja kohopenkkejä, on kuulemma ruohonleikkurin edessä. Jos laitan monivuotisia perennoja ja pensaita jonnekkin, hän ajaa ne 'vahingossa' leikkurilla tai trimmerillä tasaiseksi. Mitään vanhoja tavaroita ei saa ottaa uusiokäyttöön, ne pitää säästää perinnöksi sisaruksille. Hänellä on jopa henkivakuutus sisaruksille.. Ladot on täynnä lautaa ja kaiken maailman käyttökelpoista värkkiä. Ei voi käyttää jos niitä vaikka joskus johonkin tarvitsee.
Jättää aina kaikki likaiset vaatteet kalsareita myöten keskelle eteisen lattiaa. Tulee usein sänkyyn pesemättömänä että lakanat ei lähde pesussa puhtaaksi. Uudet sohvatuolit on likaantuneet pienessä ajassa kun hän istuu niihin likaisilla vaatteilla. Ei vie koskaan lukemiaan lehtiä pois lattioilta, eikä käyttämiään astioita. Jättää keittiön tasoille tyhjät ruokapakkaukset ja kahvinkeittimen käytetyt suodattimet. Jne. jne. jne........
Pyytäminen ei auta, sanoo että kyllä hän sitten vie ja laittaa, mutta ei sitä kuitenkaan tee. Kerran viikossa teen suursiivouksen ja kerään kaikki pois että saan siivottua. Joka päivä ei kerta kaikkiaan jaksa eikä enää huvitakkaan. Olen omien lapsien jälkiä ihan tarpeeksi saanut siivota.
Hän saattaa tehdä jotain sitten joskus harvoin kun olen pyytänyt ja pyytänyt päivätolkulla. Tai sitten ei.
Meillä käy vain omat lapseni (harvoin), ei ketään muita.
Olen tosi yksin vaikka hän ei käy muualla töissä ja hommailee tässä pihapiirissä.
Tykkään elokuvista ja musiikista. Hän ei koskaan katso kanssani elokuvia eikä välitä muusta musiikista kuin siitä mikä järviradiosta tulee saunan aikana. Itse en voi niitä valitusvirsiä sietää.
Hän ei lue kirjoja. Ei harrasta ylipäätänsäkään mitään. Ristikoita tekee kun minä niitä kaupasta kannan.
Itse järjestän pienet lomareissut (lue: päiväseltään käynti lähikaupungissa tai korkeintaan yksi yö -joka on hänelle hyvin epämiellyttävää). Hääpäiväksi koitan keksiä jotain extraa tai romanttista, mutta saan kaikki kustantaa itse tarjoiluineen. Ja näen ettei hän nauti ja takaisin kotiin on kiire.
Hän ei lähde enään käymään lapsillani. Ei kuulemma ole mitään tekemistä. En jaksa enää edes kysyä.
7 vuoden aikana hän on tasan yhden kerran sanonut että rakastaa minua. Saattaa joskus sanoa takaisin sen jälkeen kun itse sanon hänelle. Ja sanon usein.
Ei välitä halailusta. Ei suutele.
Seksi on kaavamaista mutta ihan hyvää. On iso ja raskasrakenteinen mies ettei kaikkiin asentoihin taivu eikä jaksa kannatella itseänsä kovin pitkään. Eli ratsastusta tulee harrastettua useimmiten...
Television on tärkeä (minusta sieltä ei tule mitään katsottavaa), makkaraa pitää olla jääkaapissa ja olutta.
Kysyt varmaan mielessäsi miksi sitten olen täällä ja naimisissa tuollaisen möllin kanssa. Siksi että rakastan ihan oikeasti. Hän on kiltti eikä sano pahasti. Ei ole väkivaltainen. On komea. Lapseni ja heidän kumppaninsa sekä lapsenlapset pitää paljon hänestä.
Hän on vaan ihan ehta juntti.
Kerro sinä entinen kaupunkilaisnainen oma tarinasi, tai vastaavasti maajussina oma näkemyksesi.
Voisin kertoa oman tarinani.
Rakastan miestäni syvältä sydämestäni, rakastan asumista maalla, en halua kummastakaa koskaan luopua. Olemme seitsemättä vuotta avioliitossa, yhteisiä lapsia ei ole eikä hänellä niitä ole aikaisemmista suhteistakaan. Minulla on aikuiset lapset ja lapsenlapsia jotka asuvat muualla. Hän ei ole ollut aikaisemmin aviossa. Vain pari lyhyempää suhdetta ja sukupolvenvaihdoksen jälkeen 90-luvun alusta asunut yksin.
Olemme viisikymppinen pari.
Tiettyjä ongelmia tässä vuosien varrella on ollut.
Hän elää tavallaan omaa maajussin (poikamies) elämäänsä edelleen. Häntä ei kiinnosta sisustaminen, siisteys, minkään uuden ostaminen, pihan ja kasvimaan laittaminen, kenenkään kyläilyt jne. Rahankäyttö hänelle on kauhistus. Kauppareissun jälkeen kotiin tulee vain makkarapaketti ja mäyräkoira. Tai jokin traktorin varaosa.
Minä ostan kaikki ruuat ja kotiin tarvittavat värkit, pesuaineet ja vaatteet ym.
Olen joutunut "tappelemaan" kaikesta muusta mitä olen tänne halunnut. Omista rahoistani (isän perinnöstä) olen ostanut uudet kalusteet ja verhot ja matot ym. Televisiot ja stereot. Hän ei ole ostanut mitään. Pitkän vääntämisen jälkeen osti puoliksi uuden sängyn ja patjat ja yhden sohvapöydän.
Isolla pihalla ei ole edelleenkään minkäänlaisia valoja, vaikka olen lamputkin vuosia sitten hommannut. Pitäisi varmaan sähkömies kutsua... -sanoo hän, eikä kutsu.
Joudun pimeän ajan kulkemaan taskulampun kanssa pihan poikki autolle ja pois. Katuvaloja ei ole ja karhut ja sudet hiipii nurkissa...
Laitan jouluvaloja ulos, hän pistää ne kiinni = sähköä kuluu.
Tarvitsisin keväisin apua kasvimaan tekoon, ei tahdo olla aikaa kun pitää olla pellolla. Ei jouda nyt vaihtaa traktoriin kauhaa tai auraa ym. Lapiopelillä en yksin sitä ala tekemään. Hänellä on useita traktoreita ja kaikenmaailman lisälaitteita joilla homma hoituisi suit sait.
Pihamaalle ei voi tehdä helppoja kohopenkkejä, on kuulemma ruohonleikkurin edessä. Jos laitan monivuotisia perennoja ja pensaita jonnekkin, hän ajaa ne 'vahingossa' leikkurilla tai trimmerillä tasaiseksi. Mitään vanhoja tavaroita ei saa ottaa uusiokäyttöön, ne pitää säästää perinnöksi sisaruksille. Hänellä on jopa henkivakuutus sisaruksille.. Ladot on täynnä lautaa ja kaiken maailman käyttökelpoista värkkiä. Ei voi käyttää jos niitä vaikka joskus johonkin tarvitsee.
Jättää aina kaikki likaiset vaatteet kalsareita myöten keskelle eteisen lattiaa. Tulee usein sänkyyn pesemättömänä että lakanat ei lähde pesussa puhtaaksi. Uudet sohvatuolit on likaantuneet pienessä ajassa kun hän istuu niihin likaisilla vaatteilla. Ei vie koskaan lukemiaan lehtiä pois lattioilta, eikä käyttämiään astioita. Jättää keittiön tasoille tyhjät ruokapakkaukset ja kahvinkeittimen käytetyt suodattimet. Jne. jne. jne........
Pyytäminen ei auta, sanoo että kyllä hän sitten vie ja laittaa, mutta ei sitä kuitenkaan tee. Kerran viikossa teen suursiivouksen ja kerään kaikki pois että saan siivottua. Joka päivä ei kerta kaikkiaan jaksa eikä enää huvitakkaan. Olen omien lapsien jälkiä ihan tarpeeksi saanut siivota.
Hän saattaa tehdä jotain sitten joskus harvoin kun olen pyytänyt ja pyytänyt päivätolkulla. Tai sitten ei.
Meillä käy vain omat lapseni (harvoin), ei ketään muita.
Olen tosi yksin vaikka hän ei käy muualla töissä ja hommailee tässä pihapiirissä.
Tykkään elokuvista ja musiikista. Hän ei koskaan katso kanssani elokuvia eikä välitä muusta musiikista kuin siitä mikä järviradiosta tulee saunan aikana. Itse en voi niitä valitusvirsiä sietää.
Hän ei lue kirjoja. Ei harrasta ylipäätänsäkään mitään. Ristikoita tekee kun minä niitä kaupasta kannan.
Itse järjestän pienet lomareissut (lue: päiväseltään käynti lähikaupungissa tai korkeintaan yksi yö -joka on hänelle hyvin epämiellyttävää). Hääpäiväksi koitan keksiä jotain extraa tai romanttista, mutta saan kaikki kustantaa itse tarjoiluineen. Ja näen ettei hän nauti ja takaisin kotiin on kiire.
Hän ei lähde enään käymään lapsillani. Ei kuulemma ole mitään tekemistä. En jaksa enää edes kysyä.
7 vuoden aikana hän on tasan yhden kerran sanonut että rakastaa minua. Saattaa joskus sanoa takaisin sen jälkeen kun itse sanon hänelle. Ja sanon usein.
Ei välitä halailusta. Ei suutele.
Seksi on kaavamaista mutta ihan hyvää. On iso ja raskasrakenteinen mies ettei kaikkiin asentoihin taivu eikä jaksa kannatella itseänsä kovin pitkään. Eli ratsastusta tulee harrastettua useimmiten...
Television on tärkeä (minusta sieltä ei tule mitään katsottavaa), makkaraa pitää olla jääkaapissa ja olutta.
Kysyt varmaan mielessäsi miksi sitten olen täällä ja naimisissa tuollaisen möllin kanssa. Siksi että rakastan ihan oikeasti. Hän on kiltti eikä sano pahasti. Ei ole väkivaltainen. On komea. Lapseni ja heidän kumppaninsa sekä lapsenlapset pitää paljon hänestä.
Hän on vaan ihan ehta juntti.
Kerro sinä entinen kaupunkilaisnainen oma tarinasi, tai vastaavasti maajussina oma näkemyksesi.
Vastaukset 51
Vanhimmat
Muutin miehen takia maalle minäkin. Kyllähän sitä tiesi, mihin ryhtyy, mutta kun on alunpitäen kaupungista kotoisin, niin "kulttuurieroja" toki on. En väitä, että kumpikaan olisi oikeampi tai tavoitteellisempi (maalaisuus vai kaupunkilaisuus), vaan että niitä eroja nyt vain on.
Esim. siinä, että mies elää täysin työlleen, eikä siis mitään reissuja voida oikein tehdä, koska työ. Hän ei halua lähteä pois kotoaan (yksikin yö muualla on hänestä ahdistava ajatus) ja kokee kaikenlaisten päiväseltään käyntiä pitempien reissujen haittaavan työtä. Toki ymmärrän tämän, sillä kertaahan se sitten sitä työn määrää, eli on "kirittävä" tekemättömät kiinni sitten jossain vaiheessa. Itse taas olen vähän sitä "käyn töissä saadakseni palkkaa elämiseen" -tyyppiä, enkä haluaisi olla työssä kiinni 24/7. Se, mikä hänen työssään on hyvää puolta, on juuri se, että hän on kotosalla tai ainakin lähellä, eli jos minulla on lomaa, nähdään päivän mittaan useammin, koska pyörii pihapiirissä.
Niitä muita kulttuurieroja on sitten suhteessa tieteisiin yms. On kauheaa sanoa näin, mutta maalla ikänsä eläneet ovat tosiaan vähän juntteja; mies tai sukulaiset kun eivät tunnusta saati tunnista esimerkiksi psykologisia poikkeavuuksia (joissakin) ihmisissä. Sen sijaan he puhuvat "kylähulluista".
Heille myös naapurirauha on melko vieras käsite. Kaikki on olevinaan yhteistä omaisuutta, toisten pihoissa ja taloissa voi käydä ihan milloin vain, myös niin, ettei isäntäväki ole paikalla. Tavaroita haetaan ja "lainataan" ihan mielivaltaisesti. Kylään ängetään vaikka keskellä yötä. Kaikkien oletetaan tykkäävän isoista porukoista ja jatkuvasta härdellistä.
Sitten on tämä, että tavaroita/työkoneita ei laiteta niiden omille paikoille, vaan roiskaistaan ne siihen, mihin sattuu huvittamaan jättää se. Löytyvät sitten milloin mistäkin, vaikka keskeltä pihaa.
Mutta eivät nämä ylitsepääsemättömiä asioita ole. Vain lieviä kulttuurieroja. Eniten ehkä haittaa tuo jatkuva työlle eläminen, mitään ei voi suunnitella, koska työ täytyy laittaa etusijalle ja työhän määräytyy sään mukaan.
Minusta miehesi kuulostaa pihiltä poikamieheltä, joka ei paljoakaan välitä sinun tunteistasi. Sellaisia on sekä maalla että kaupungissa, eivät ole tottuneet ajattelemaan asioita toisen kannalta ja kilttinä ihmisenä teet sen hänelle mahdolliseksi. Minusta se ettei ole väkivaltainen, on komea eikä sano pahasti ei ole vielä kovin komea meriittilista, anteeksi vain :) Mihin sitten olet tottunut?
Olen maalaisnainen, maatalousyrittäjä ja allekirjoitan, että maalla ihmiset ovat yleensä todella kovia tekemään töitä. Suhde naapureihin voi olla läheisempi kuin kaupungissa, mutta niin maalla kuin kaupungissa on aivan erilaisia ihmisiä riippuen heidän koulutustasostaan ja harrastuksistaan. Itse tunnen akateemisia viljelijöitä, jotka ovat aktiivisia politiikassa, kulttuurissa ja harrastuksissa. Mutta niin kuin kaupungeista löytyy lähiöpubissa istuvia vanhojapoikia, löytyy maaltakin sellaisia, jotka eivät ole mistään erikoisemmin kiinnostuneita, heille riittää omaan kotiin tai lähiöön ja televisioruutuun rajoittuva maailma.
Olisi ehkä aika kurkistaa ylös omista ennakkoluuloista maalaisia kohtaan. Vai ovatko kaupunkilaisetkin mielestäsi kaikki samanlaisia? Minusta ongelmat parisuhteessanne eivät liity maalaisuuteen, vaan siihen, että teillä on erilaiset arvot ja kiinnostuksenkohteet. Miehesi on jääräpäinen ja sinä liian kiltti. Miten pitkälle rakkaus siinä kantaa, kun toista ei voi muuttaa? Aika pitkän listan esität puutteista, minulle maalaisnaisena puoletkin noista olisi liikaa. Puutarha, koti, ahkera työnteko ovat sellaisia asioita, joita moni maajussi harrastaa koko perheen voimin, koska yrittäjyys on sellaista. Myös kaupungissa yrittäjät ovat jämptiä ja työteliästä porukkaa. Kyse on mielestäni yhteiskuntaluokasta, ei siitä, missä asuu.
Olen eri mieltä tuosta "ennakkoluuloja maalaisia kohtaan", sillä johan hän on mennyt naimisiin maalle kuuluvan kanssa ja asuu siellä maalla. Jos hänellä olisi hirveästi ennakkoluuloja, tuskin hän olisi valinnut maalaistyyppiä enää sen jälkeen, kun sai tietää tämän olevan maalta ja aikovan myös pysyä maalla.
Se kyllä totta, että niitä itsekeskeisiä vain omiin asioihin keskittyneitä yksilöitä löytyy myös kaupungissa asuvista. Se, ettei maalla asuva perimaalainen ole kiinnostunut perunoista tai puutarhakasveista ylipäätään, kuulostaa vähän oudolle... Tuntemani maalaiset nimenomaan kiihkoilevat niistä perunoistaan ja kasveistaan ihan innoissaan ja kaupunkitutut taas ovat vähän että plääh pottuja... :D
Ymmärrän sen että kasvatus ja oman perheen tavat vaikuttavat vanhempanakin. Heillä on aina eletty näin.
Minäkin olen alunperin maalta, mutta en siitä juuri mitään muista kun olin niin pieni kun muutettiin kaupunkiin. En siis ole ennakkoluuloinen maalla asuvia ihmisiä kohtaan enkä halua yleistää.
Ja mielestäni maaseutu on ihmiselle paras paikka elää. Inhoan liian isoja kaupunkeja ja jos esim. Helsinkiin on jostain syystä pakko mennä (sairaala tms.), haluan sieltä mahdollisimman pian pois ja kotiin. Pikkukaupungit on mukavampia.
Rakastan tätä vapauden tunnetta ja tilaa. Maisemia ja avaruutta hengittää. Ihana seurata kevättä ja kesän tulemista yms.
Meillä kotona oltiin sosiaalisia ja vanhemmat teki yhdessä asioita. Käytiin paljon tutuilla kylässä ja meilläkin kävi porukkaa. Opetettiin tavoille ja siivoamaan omat jälkensä. Tietenkään ei mitään täydellistä onnelaa, mutta uskoisin että monella tavalla erilaista kun miehelläni.
Hän on koko elämänsä asunut kotimaatilallaan ja jokainen on joutunut tekemään kovasti töitä pienestä asti. Minä taas kuljeskellut ympäri suomea erilaisissa asuinpaikoissa. Ensin vanhempieni kanssa ja sitten omassa aikuiselämässä. Nähnyt mualimmaa...
En vaadikaan että hänen pitäisi muuttua. Yritystä joidenkin asioiden kanssa on ollut, mutta pikkuhiljaa olen huomannut että teen aivan turhaa työtä. Hän ei saa vaatteitaan naulakkoon tai kaappiin, ei astioita tiskipöydälle eikä lehtiä koriin. Hänellä jää aina kaapinovet ja laatikot auki. Jos hän tarvitsee vaikka saksia, ne jää takuuvarmasti jonnekkin autotalliin tai traktorin hyttiin.
Ei siinä vaikka on omat tavat, mutta masentaa vain se että joutuu aikuisen ihmisen jälkiä siivoamaan ja selvittämään sen takia että koti olisi omasta mielestä siisti ja mukava. Muuten eletään mörskässsä ja hän aina sanookin että mitä muka pitäisi siivota, ihan siistiähän täällä on... Harmittaa se rahanmenokin kun huonekalut ja liinavaatteet kuluu pikavauhtia ja pitää olla ostamassa uutta.
Myös surettaa se että joudun taistelemaan jokaisesta ideasta ja hankinnasta hänen kanssaan. Varsinkin silloin jos hänenkin rahaa on kysymyksessä.
Monesti olen hänelle sanonutkin että käyttäisi rahaa itseensä ja mukavuuksiin kun sitä varmasti on. Ettei säästä sitä kenellekään perinnöksi. Varsinkaan sisaruksilleen. Niin minä ainakin teen. Pääasia ettei lapsille jää minun velkoja maksettavaksi kun aika jättää.
Ja ostan kotiin ja pihapiiriin nättiä ja miellyttävää. Nautin elämästä.
En halunnut kirjoituksestani tehdä valituslistaa, vaan kirjoittaa mahdollisimman rehellisesti sen miten paljon meidän tavat ja ajatukset eroaa toisistaan. Ja kuulla muiden kokemuksia vastaavista asioista ja miten ongelmia on ratkottu.
Jussitar: kysyit mihin olen aikaisemmin tottunut.
Lasten isä oli väkivaltainen alkoholisti ja narsisti. Käytti rahat omaan napaansa välittämättä lapsistaankaan. Että siihen verrattuna tämä mies on kultakimpale vikoineen kaikkineen.
Ehkä olen yrittänyt tehdä tästä avioliitosta sen vuoksi liian täydellistä ja kodista ja pihapiiristä paratiisia. Että tunnen vihdoin ansainneeni sen. Tässä iässä.
Odotukset ei useinkaan kohtaa todellisuutta ja kun huomaan sen tasaisin väliajoin, masennun joksikin aikaa. Niinkuin nyt ja se sai kirjoittamaan.
Niin kauan kun ei vaadi yhtään mitään, menee hyvin. Ei aikaa, hellyyttä, uutta kotiin, yhteistä tekemistä, sosiaalisuutta tai auttamishalua.
Jos teillä on vinkkiä miten saisin hänet enemmän kiinnittämään huomiota kotiin, viihtyvyyteen tai minuun pois pelloista ja metsistä, olisin kiitollinen. Puhuminen ei auta eikä oma esimerkki, se on jo kokeiltu.
Pois en lähde ennen kuin käskee tai käy väkivaltaiseksi.
Niin, se piti vielä sanomani, etten omista täältä mitään muuta kuin sisustuksen ja kalusteet ja puolet pihamökistä. Meillä on myöskin alusta asti ollut avioehto. Kaikki muu on hänen ja tulee aina olemaan.
Ja sitten hänet perii sisarukset :p
Miks minullakin on maalaismies, jonka perivät sisarukset (tai niiden lapset) sillä perusteella, että "Ovat myös tehneet töitä tilan eteen", vaikka MINÄKIN olen tehnyt hänen kanssaan töitä YHTEISEN ELÄMÄN eteen.... Tosin en ole rahan perässä, kyllä sitä itsekin kerättyä saan itselleni, että ei sillä. Mutta tuntunee olevan yleinen käytäntö maalla näköjään.. :D
Jussinvaimo, valitettavasti et varmaankaan ikinä saa siippaasi muuttamaan tapojaan aka kiinnittämään huomiota toivomiisi asioihin. Siis jos suora puhe tai oma esimerkkikään eivät ole auttaneet. :( Ne kun ovat yleensä ne parhaimmat "aseet" ihmissuhteissa. Ei sillä, että miehen muuttua pitäisikään, eihän ketään voi vaatia muuttumaan, mutta kyllä se surullista on sinun kannaltasi. Kuitenkin kyseessä myös sinun elämäsi ja sinun kotisi, omassa kodissaan tulisi viihtyä. Sen parempia vinkkejä ei minulla ole antaa, sillä olet kokeillut jo ne, joita aioin ehdottaa..
Ensimmäistä kertaa kyllä kuulen tuollaisesta, että puoliso on tehty perinnöttömäksi, vaikka olenkin monenlaista elämää maalla nähnyt. Itselläni ja kaikilla tuntemillani pareilla on yhteiset tulot ja rahat eikä avioehtoa.
Jollain lailla ihmettelen kyllä, ainakin, jos liitto on pitkä, että tällaiseen vaimo suostuu. Liian kiltti? Ei tosiaan olla rahan takia yhdessä, mutta kyllähän on oikeudenmukaista, jos tilalla töitä tekee, että myös saa siitä korvauksen. En missään nimessä suostuisi tuohon, sillä niin kuin viesteistä näkee, niin kyllä se vaikuttaa avio-onneen...
Aviopuolisohan ei peri, mutta saa puolison kuoleman jälkeen avio-oikeuden nojalla puolisonsa omaisuuden hallintaansa, ellei avioehtoa ole.
Aika ajattelematonta miehesi puolelta on kyllä elää ilman avioehtoa. Jos teille vaikka tulisi ero, niin miehesi tila tuskin enää olisi elinkelpoinen, kun hän joutuisi ostamaan sinut siitä ulos.
Minä puolestani olen nähnyt monen monta tragediaa, kun sukutila on jouduttu avioeron vuoksi myymään, tai on täytynyt pistää ns. pillit kokonaan pussiin. Jopa niin, että tilalla koko elämänsä asunut isoäiti joutuu muuttamaan vanhoilla päivillään pois, kun tilasta tulee poikansa eron myötä toimintakyvytön. Sääliksi käy.
Perintöasia ei ole aivan noin, vaan lapset perivät puolet. Myös minulla on maatila, joten punttimme menisivät erossa aika tasan. Ellei pyoliso työsk tilalla niin avioehto on paikallaan yrityksen osalta.
Lapset perivät puolet kuolleen omaisuudesta, joo. Mutta "Jos leski on varakkaampi kuin ensin kuollut puoliso, leskellä ei kuitenkaan ole velvollisuutta maksaa tasinkoa ensin kuolleen puolison kuolinpesälle (lesken tasinkoprivilegi)." Miten kävisi, jos sinä kuolisit, ja puolisosi olisi hieman varattomampi kuin sinä? Puolisosi joutuisi mahdollisesti maksamaan tasinkoa lapsillesi.
On huomattavasti selkeämpää, jos tilallisilla on avioehto. Samoin testamentti, joka rajaa lasten aviopuolisot perinnön ulkopuolelle.
Lapset perivät kaiken, eivät vain puolet
Yhteisiä lapsiahan ne ovat ja perivät kaiken aikanaan. Kokemusta löytyy kuvaamastasi tilanteesta. Tila muuttui ensin kuolinpesäksi ja sitten yhtymäksi eikä mitään tasinkoa lesken tarvinnut maksaa, joten sinulla lienee väärää tietoa, ellei lainsäädäntö ole sitten 80-luvun muuttunut.
"Tila muuttui ensin kuolinpesäksi ja sitten yhtymäksi eikä mitään tasinkoa lesken tarvinnut maksaa"
Tilahan ei mihinkään muutu, vaan se muutetaan. Eli ilmeisesti kuolinpesän osakkaat ovat muuttaneet sen. Jokaisen osakkaan lapset perivät tilan, ja siitäkin voi seurata aikamoinen sekasotku.
kaupunkilaiskissa_ ei tainnut tarkoittaa kertomallaan tragedialla perintöä (puolison kuolemaa), vaan tilallisen avioeroa. Usein ne kotosalla asuvat isoäidit ja -isät ovat sukupolven vaihdoksen kautta myyneet tilan perilliselleen. Jonka avioeron myötä sitten tilasta joudutaan luopumaan.
Voi voi, nyt on tietämykset aika solmussa, mutta antaa olla. Katsopas vaikka googlella mitä syytinki tarkoittaa.
Rakkaus on tärkein asia elämässä ja tuo hyvinvointia erityisesti parisuhteessa. Siitä kannattaa mielestäni pitää kiinni eikä kaikkea voi saada. Moneen asiaan tottuukin. Itselläni on kokemusta anopin kanssa elämisestä ja sehän oli aivan karmeaa, vaikka olimmekin molemmat maalaisia :) Asia on juuri niin kuin sanot, perheen tavat ja tottumukset vaikuttavat taustalla valtavan paljon. Kun miehesi on jo iäkkäämpänä tavannut sinut eikä ole seurustelusuhteissaan joutunut kyseenalaistamaan oman perheen siisteyttä ja muita asioita, jotka kaikissa perheissä ovat erilaisia, hän ei kertakaikkiaan ilmeisesti ymmärrä sitä, että parisuhteessa on joustettava, molempien, jotta yhteiselo menisi mukavasti.
Tuo kuulostaa minusta tosi ikävältä, että sulla ei ole mitään omaa kodissasi. Voiko sitä jotenkin muuttaa, onko itselläsi mitään omaa reviiriä, jossa voisit olla niin kuin itse tahdot? Voisiko sellaista johonkin laittaa? Kaiken kaikkiaan minusta tuntuu, että on hyödyntöntä taistella miehen kanssa siisteydestä yms. Hänen pitäisi ensin ymmärtää, että olet tilanteeseen todella tyytymätön ja se vaikuttaa onnellisuuteesi. MItäpä jos kävisitte seurakunnan perheneuvonnassa, se on ilmaista? Jos mies ei lähde, niin käy yksin. Kyse ei ole vain kalsareista ja liinavaatteista, vaan minusta tuo kuulostaa melkein symboliselta taistelulta elintilasta. Aiemman suhteesi takia olet ehkä tottunut liian vähään, sen vaistoaa varmasti mieskin. Muutos pitäisi ehkä tapahtua sinussa itsessäsi, jotta mies ottaisi toiveesi vakavasti.
Ketään ei voi mielestäni siinä mielessä muuttaa, että jos mieheni ei pitäisi pitkistä ulkomaanmatkoista, niin kävisin sitten yksin. Jos hän ei pitäisi pianonsoitostani, soittaisin muualla. Eli en pakottaisi toista tykkäämään siitä, mistä itse pidän. Mutta se, jos joka asiassa mukaudutaan toisen tahtoon ei enää ole sama asia. Joskus olisi molempien joustettava, jotta onni säilyy. Samanlaisisiksi ei tarvitse muuttua. Olet jo osoittanut olevasi todella pitkämielinen, lempeä ja ymmärtäväinen, itse olisin varmasti tilannut romuauton jo toisella viikolla ja lattialta löytyvät kalsarit pinoon päällimmäiseksi. Olet lempeä ja peräänantava, miehesi varmasti arvostaa tätä ominaisuuttasi. Mutta jotta saisit vihdoin elää omanlaistasi elämää, niin tarvitset käyttöösi sen toisenkin puolesi, temperamenttisen, voimakkaan ja onnellisuudestaan itse huolta pitävän naisen, joka osaa toimia lujasti ja jämäkästi muita tallaamatta.
Se on sinunkin kotisi, koska asut siellä. Kodin tuntu on tärkeimpiä asioita varmaan kaikille, ainakin minulle. Myös yhteinen jaettava tekeminen, löytyiskö asioita, joista olette molemaat kiinnostuneita? Niin ettei arki ole vain näitä asioita, jotka hiertävät aamusta iltaan, sukka tuolla, romuja joka nurkalla.
Enhän minä mitään ehtolistaa hänelle esittänytkään kun tänne muutin tai kun mentiin naimisiin. Olisikohan pitänyt?
Mutta kun toisee rakastuu, ei näe heti kaikkia tosiasioita. Olettaa hirveän paljon.
Jokaiselle parille käy niin että alkuun ollaan toiselle mieliksi, mutta vähitellen ne omat tavat alkaa paljastumaan. Se onkin sitten parisuhteen kipukynnys hyväksyykö ne vai antaako olla. Ja näistä juuri kirjoitin.
Ymmärsit väärin etti minulla ole täällä mitään omaa. On tietenkin, kaikki talon sisällä olevat kalusteet, matot, verhot, kodinkoneet ym. Olen uusinut kaiken. Ei hän siihen ole pannut vastaan niin kauan olen käyttänyt vain omaa rahaani. Sitten vasta kun ehdotin sängyn kohdalla että voitaisiin ostaa se yhdessä, alkoi vääntäminen. Että jos tästä joskus lähden, talo jää melkein tyhjäksi.
Seurakunnan virkailijalle en mene asioista puhumaan, mutta muuta ammattiauttajaa olen harkinnut. Ehkä voisi tosiaan olla hyväksi keskustella siitä mistä johtuu että asiat on nyt näin. Minkälaista minulla on ollut ennen ja mitä tulevaisuudelta haluan.
Pidän tätä tosiaan kotina, mutta vain niin kauan kun mieheni sen sallii. Minulla ei ole mitään oikeuksia täällä. Talo on miehen, piha on miehen. Jos hän sanoo ettei terassia tehdä, sitä ei tehdä. Jos hän ei halua pihalle omenapuita, niitä ei tule ja minun on ihan turha niistä meteliä pitää.
Ei ole asioita mistä olisimme molemmat kiinnostuneita. No ehkä kirpputorit ja rompetorit, mutta hän ei sieltä mitään yleensä osta, katselee vain. Jihuu, meillä onkin yhtenen harrastus! ;P
Toisaalta, haluan tuoda esille miehestäni hyviä puoliakin, ettei kukaan luule että hän on aivan läpihuono. Jota hän ei todellakaan ole.
Mies on ensinnäkin turvallinen. Voimakas. Tasainen positiivisessa mielessä. Tekee kovasti töitä eikä makaa vain sohvalla kittaamassa kaljaa. Huolehtii hyvin vastuussa olevista eläimistään ja on eläinrakas: Kissat köllii mahansa päällä ja kehrää että korviin sattuu.
5v lapsenlapsi tyttölöinen istuu hänen kyljessä kiinni ulkorappusilla ja höpöttelee omia asioitaan.....
Että vaikka on paljon negatiivisia ominaisuuksia, on myös paljon positiivisia.
Mitä sitten haluan sanoa?
Vaikka miehessä on kymmeniä vikoja, niin on minussakin. Ihan varmasti ja niistä sitten seuraavassa jaksossa ;)
All you need is love.
Noo, en usko, että monikaan ajatteli miehesi olevan läpihuono, onhan kyse pitkälti yhteensopivuudesta. Rakkaus antaa paljon anteeksi, mutta minusta ei ole hyvä idea panna omia tarpeita ja toiveita jatkuvasti syrjään parisuhteessa, koska tilannetta voi todennäköisesti muuttaa. Kiltteys ei kannata :) Aina ainakin voi itse huolehtia siitä, että tekee asioita, joista nauttii: jos tykkää mennä, menee, jos puoliso haluaa mieluummin jäädä kotiin jne.
Olen citynainen, ja sellaiseksi jään. En kestäisi viikonloppuakaan noin sisäänpäin kääntynyttä maalaiselämää.
En ikinä alkaisi maajussin vaimoksi, ainakaan Suomessa, jossa maalla ei ole muita ihmisiä, sosiaalista vuorovaikutusta. Toisin kuin esim. Keski-Euroopassa. Suomessa en voi mökkeilläkään samasta syystä. Norjassa voisin viettää kesät mökkeilemässä, kun siellä on sosiaalista puuhastelua, mökit ovat lähekkäin, ruokaa laitetaan yhdessä yms. Hitsi vaan kun norjan kieli on kamalaa mongerrusta...
Jaa, kyllä minulla ainakin on ollut rasittavuuteen asti sosiaalista kanssakäymistä siitä lähtien, kun muutin maalle maajussin avokiksi. Moista sosiaalista elämää ei koskaan ollut kaupungissa, hyvin pääsi eroon ihmisistä halutessaan. Maalla ei tunnu pääsevän. Yksityisyyttä ei ole eikä ihmisistä pääse hetkeksikään pakoon.
Ei kai teillä ole aina "Avoimien ovien päivä"?
Lähinnä näitä kavereiden ja sukulaisten juhlia, juhlivat nimipäiviäkin isosti. Meillekin yrittävät kauheasti ängetä, jos tietävät, että on "merkkipäivä".
Myös kylässä on käytävä puolin ja toisin yhtenään. Kaupungissa asuessa ei tarvinnut kyläillä kenenkään luona, ellei huvittanut. Eikä tullut kyllä niitä kutsujakaan minnekään kylään/juhliin.
Niin että kyllä maallakin sitä sosiaalista kanssakäymistä tapahtuu, varmaan jopa enemmän kuin kaupunkioloissa.
Minä puolestani pidän vuorovaikutuksesta, mutta en yhtään pakollisesta sosiaalisesta kanssakäymisestä.
Jussitar on jo vastaillut hyviä pointteja, mutta pohdiskelenpa minäkin. Olen kotoisin maalaistalosta, muuttanut nuorena Helsinkiin töihin/opiskelemaan ja taas töihin yhteensä n 10 vuodeksi.
Siinä vaiheessa olin löytänyt oman maaerkkini ja ostimme hänen kotitilansa yhdessä. Kävin ensin tilan ulkopuolella töissä, mutta sittemmin vaihdoimme tuotantosuuntaa ja työllistyimme molemmat tilalla. Tätä yhteistä maalaiselämää on nyt eletty n. 25 vuotta. Emme elä lapsuuteni maisemissa vaan aika kaukana niistä seuduista.
En kyllä tunnista aloittajan kuvailusta lapsuuteni ihmisiä tai nykyisen seutuni väkeä. Toki kaikenlaista on - niinkuin on kaupungeissakin. Mutta että noin yleensä ottaen maalaismiehet olisivat miehesi kaltaisia, niin se on kyllä höpöä oletusta.
En nyt niinkään kirjoita aloittajalle vaan enemmänkin jollekin, joka kenties pohtii maallemuuttoa. Kun löytää itselleen passaavan ihmisen, niin tilaisuuteen kannattaa tarttua. Oli kumppaniehdokas sit maalta eli kaupungista.
Tiettyjen asioiden pitäisi aina mallata yhteen - luotettavuus, kunnioitus, kuunteleminen, seksi, siisteyskäsitys, rahan käyttö mm. Joustaa täytyy ja kompromissejä tehdä - molempien.
En kyllä osaa aloittajaa neuvoa. Apua tuohon tilanteeseen pitäisi saada. Minä en kyllä pystyisi noin paljon luovimaan ja joustamaan. Joku ehdotti pariterapiaa tai vastaavaa - mene vaikka yksin. Teillä voi olla pitkä yhteinen taival edessä. Siitä kannattaa yritttää tehdä hyvä. Voihan se "hyvä" olla sitäkin, että hyväksyt ja nielet miehen hankalahkot piirteet ja elät iloisena eteenpäin. Pitäen kuitenkin kiinni omista kiinnostuksen kohteistasi ja jutuistasi.
Ai niin - yksi piirre aloittajan miehessä on tuttua huttua eli valtava työmäärä ainakin ajoittain.
**Voihan se "hyvä" olla sitäkin, että hyväksyt ja nielet miehen hankalahkot piirteet ja elät iloisena eteenpäin. Pitäen kuitenkin kiinni omista kiinnostuksen kohteistasi ja jutuistasi.**
Siinäpä se kun oppisi kiinnittämään huomiota pois tämän jääräpään ajatuksista ja kohauttamaan olkapäitään. Ja iloisena hypähtää omiin juttuihin tuntematta huonoa omaatuntoa. Ei hänkään tunne, miksi sitten minä??
Eipä tuo sulhonen erikoisen kiltiltä vaikuta, vaan saidan harkitsevaiselta. Mistä hänen kiltteyskuvansa on juolahtanut mieleesi?
Tasainen luonne kun ei välttämättä kuvasta joustavuutta tai kiltteyttä. Itsepäinen ja itsekäs voi olla myös tasainen ilman ailahtelevaisuutta.
Vaikka miekkonen kulkee yksiraiteisesti, niin ulkopuolisen silmiin osuu ovela mies, joka osaa taitavasti pitää tiukasti naista narussaan.
Olet kuin pikku kilinen narussa.
Naru on miehen, pylväs johon kilinen on kiinnitetty on miehen, käsi joka sitoi, on miehen, ruoho jota tuo pikku eläin popsii, on miehen maasta kasvavaa ravintoa.
Kilillä ei ole sanavaltaa, eikä se osaa sitä käyttää, kunhan vain mäkättelee omiaan hiljaisella äänellään. Sen mies sille suo, mitään muuta ei.
Mies rapsuttaa kaulan alta, kun sille päälle huvittaa, ja kilinen on onnellinen.
Kilillä on turvallista, mies pitää huolen, ettei paha susi vie kiliä.
Tavallaan itsepintainen ajatus maalla asumisen ihanuudesta, on saanut sinut "myymään" itsesi saidalle miehelle.
Maajussillesi on ensisijaista hänen tiluksensa, rahansa, säästönsä ja työnsä. Ja että kaikki jää suvulle hänen kuoltuaan. Sinä et kuulu hänen sukuunsa.
Ja kun et ole perinnönjaossa millään sijalla, niin olet vuokralaisen asemassa. Et vaimon asemassa, siihen sinua ei ole luotettu.
Anteeksi, että puhun näin kovan suoraa kieltä, mutta se, että pidät miestä kilttinä sen vuoksi, ettei hän lyö sinua eikä ole väkivaltainen, on minusta surullista.
Olet menneisyyttä paossa omaa turvattomuuttasi, jota ei ole koskaan käsitelty eikä hoidettu.
Kun sutta lähtee pakoon, tulee karhu vastaan. Tässä tapauksessa nalle, jolla on omat hunajapurkkinsa, joista pitää visusti kiinni.
Et ole vielä oppinut arvostamaan itseäsi naisena riittävästi, koska olet alistunut tällaiseen näennäisen hyväntahtoiseen alistamiseen.
Et missään nimessä ole tasa-arvoinen maajussisi rinnalla. Sitä voit mitata sillä, kuinka toiveisiisi asennoidutaan ja kuinka reaalimaailmassa juridisesti olet oikea puoliso/vaimo. Laillisesti et ole vaimon asemassa, vaan tyttöystävä, joka asustelee miehen tiluksilla.
Jos silloin tällöin tunnet ahdistusta, on se tervettä. Uskalla kohdata ahdistus ja kuunnella, mitä se sinulle kertoo. Uskalla kohdata elämä ja itsesi. Mitä oikeasti toivot sisimmiltään ja vertaa tilannettasi ilman unelmahöttöä.
Totuus tekee vapaaksi. Totuus kirpaisee, mutta se vie kuitenkin lähemmäksi sitä, mitä elämällä oikeasti on tarjota. On vain yksi elämä, sitä ei kannata hukata alistumalla toisen ihmisen tahdon alle.
Kiltti hän on sillä tavalla ettei lyö, ei kiroile päin naamaa, ei vähättele eikä hauku, ei mollaa millään tavalla. Ei ole ikinä paha lapsille eikä psyykkaa niiltä päätä sekaisin. Jos hän sanoo jotain, myös takuulla tarkoittaa sitä. Ei valehtele.
Oveluudesta en niin tiedä, kun hän ei kovin monimutkaisesti ainakaan päällepäin näytä ajattelevan. On kyllä paljon parempi muisti kun minulla, että kertooko se sitten älystä ja kyvystä manipuloida asioita sen varjolla? Kun ei puhu, ei pystytä mistään saamaan kiinnikkään?
En tunne itseäni miksikään kiliksi joka kiltisti kulkee narussa ja mäkättelee omiaan. Ennemminkin kuin se kukka siinä irtonaisessa kukkaruukussa ulkoportailla joka saa olla siinä vain niin kauan kuin mies sen sallii. Minusta ei tule tähän koskaan mitään monivuotista perennaa tai puskaa joka levittää juurensa syvälle ja laajalle ja tulee uskollisesti joka kevät pintaan tai kasvattaa uudet lehdet. Olen kesäkukka joka ei leviä juurillaan tai siemenillään. Syksy tulee ja kuolen pois...... no, ei nyt ihan noin dramaattisesti. Mutta kuvaannollisesti kuitenkin. Kun tältä tontilta lähden tavalla tai toisella, KUKAAN ei minua muistele. Enhän ole naapureitakaan oppinut tuntemaan kun täällä ei kukaan käy.
Kerran miehen vanhin sisko kutsui hänet makkaranpaistolle heille tuttuun paikkaan tähän lähelle. Kysyin että kutsuttiinko minua kun hänen veljien vaimot oli siellä. Ei oltu kutsuttu... en ole tätä siskoa koskaan nähnytkään.
Meinasin mennä haukkumaan koko komppanian, mutta annoin olla. Mitä se olisi hyödyttänyt, ei minua olisi halattu eikä harmiteltu että tottakai kuulut tänne. Parempi näin. Haamuilen täällä ihan itsekseni. En kuulu sukuun. Eihän minulla ole sama sukunimikään kun päätin (onneksi) pitää oman sukunimeni. Kysyin sitä mieheltä kihlausaikana ja hän sanoi että saan itse päättää. Eli sama sekin hänelle...
Avioehto tarkoittaa juuri sitä ettei perinnöjaossa olla missään osassa. Minä sen vaadinkin kun naimisiin mentiin, en halua alkaa vääntämään mistään omaisuuksista. Tämä tila on ollut 1800-vuoden loppupuolelta asti saman suvun omistuksessa ja pysyköön minun puolesta niin. Se jatkuuko tässä maatilanpito mieheni kuoltua on melko varmasti mahdotonta koska hänellä ei ole lapsia ja sisaruksistaan ei ole maatilan pitäjäksi kenestäkään.
Lähtiväthän he täältä aikoinaan hippulat vinkuen ja päättivät yhdessä että mies ottaa lainat ja tilukset kontolleen. Joka hänelle kuulemma hyvin sopi.
Mieheni on ihan varmasti viimeinen joka täällä pellolla "runnaa".
Myyvät varmaan pois ja jakavat rahat? Ihan sama.
Menneisyyttä paossa?
En paossa koska se on takana, mutta totta on, etten ole sitä käsitellytkään koskaan. Halunnut sen vaan loppuvan ja unohtuvan.
Ehkä se sitten vaikuttaa tänä päivänäkin tähän "nössöön" käyttäytymiseen?
Se mitä sanot lopuksi on kaikki aivan totta. Täydellisen totta.
Minä vain olen niin väsynyt tappelemiseen enkä kestä enää minkäänlaista huutamista tai riitelemistä. Sain siitä sen narsistihirviön kanssa ihan tarpeekseni. Että ihan turha on kenenkään neuvojan yrittää takoa päähäni että alkaisin kunnolla tappelemaan oikeuksistani. Ei onnistu.
Jos joku haluamani asia ei hänelle sovi, teen sen itse. Ja niin että se kaikki on mukaan otettavissa jos tästä joskus lähden. Ne kaikki olen itse ostanut ja ne minä OMISTAN.
Yksi huomio. Ajattelet aika mustavalkoisesti, että joko tapellaan tai riidellään TAI tilanne jatkuu entisellään. Se on hyvin yleistä kilttien ihmisten kohdalla, joilla ei ole tottumusta huolehtia itsestään riittävän hyvin. Omista tarpeista huolehtiminen ei tapahdu tappelemalla ja riitelemällä, vaan aivan itsestäänselvästi sitten, kun sisäiset esteet ovat poistuneet.
Kun voi huonosti, ärsyttää, masentaa, kiukuttaa jne. ovat ne tunteet viestejä sinulle itsellesi muutoksen tarpeesta. Välttämättä ne eivät ole suuria muutoksia ulkoisesti, vaan sisäisesti, mutta ne alkavat pikkuhiljaa todentua muillekin, kun ihminen vahvistuu. Silloin kenekään ei ole mahdollista tallata ylitsesi, se ei vain onnistu eikä sinun tarvitse tapella ja huutaa yhtään. Kaikki vain selkenee melkein itsestään.
Älä turhaan syytä itseäsi, liiallinen, itseä vahingoittava kiltteys syntyy usein traumasta, joka on hoitamatta. On todella hyvä idea aloittaa terapia, olet selvästi prosessin alussa jo, kun tänne kirjoitit.
Marga-Reetan kanssa monessa samaa mieltä ja erityisesti siinä, ettei mies vaikuta ollenkaan kiltiltä ihmiseltä - heijastatko oman kiltteytesi mieheesi eli tulkitset hänen toimintaansa oman ajattelumaailmasi pohjalta? Hän saa sinulta seksiä, kodinhoitoa ja seuraa luopumatta itse mistään. Edes kotinasi et saa asuntoa pitää. Eläinrakkaus ja se, että hän tulee toimeen lasten kanssa ei myöskään kosketa sinua henkilökohtaisesti.
Marga-Reetan kommentti osui aivan naulan kantaan turvattomuuden suhteen. Ihminen, joka on tallattu ja jonka tahto ja itsetunto on kerran rikottu, voi olla kiinni tuhoisissa ihmissuhteissa jatkossakin, jos ei hae omaan turvattomuuteensa hoitoa. Turvallisuudesta ei tarvitse maksaa ehkä tässäkään suhteessa niin kovaa hintaa, jos ryhtyisit pikkuhiljaa käsittelemään menneisyyttäsi. Sinun ei tarvitse tyytyä murusiin, vaan ansaitset koko kakun.
Mäpäs vastaan ensin ja luen sitten muiden vastaukset.
Meillä on kuvio toisin päin eli maalaisnainen löysi kaupunkilaismiehen, itse olen ollut kahdessa vakavassa suhteessa ennen tätä ja miehelle olen ensimmäinen pidempi aikainen suhde. Alkuun on miehellä ollut totuttelemista, koska pikamiehenä on tehnyt 12-16h työpäiviä, asustellut yksin ja viikonloput makoillut ja töllötellyt telkkaa.
Pikkuhiljaa olen laitellut pientä sisutusta ja järjestellyt, miehellähän ei edes ollut makkarissa verhoja, vaikka oli asunnut kodissaan 15vuotta.
Sovittelua ja yhteisten rajojen hakemista, keskustelua siitä mitä kuuluu parisuhteeseen ja mitä ei.
Aloittajan miehen kanssa en kyllä jaksaisi elämää, koska haluan että parisuhteessa kumppanikin osallistuu johonkin eikä elä kuin poikamies.
"Kysyt varmaan mielessäsi miksi sitten olen täällä ja naimisissa tuollaisen möllin kanssa."
Kyllä! Niin kysyn!
"Siksi että rakastan ihan oikeasti. "
Siis miksi rakastat??!!
"Hän on kiltti eikä sano pahasti."
Mitä kilttiä on siinä, ettei hän huomioi sinua YHTÄÄN! Olet hänelle väline, et vaimo, puoliso, et edes kumppani.
" Ei ole väkivaltainen. "
No ei totisesti pidäkään olla! Mutta sama kuin sanoisi "rakastan häntä, koska hän ei ikinä hauku minua". Vähin mitä voi edellyttää ja odottaa ei ole plussaa, saati rakastamisen "aihe".
"On komea."
??!! Ei auta, koska ei huomioi sinua.
" Lapseni ja heidän kumppaninsa sekä lapsenlapset pitää paljon hänestä."
Sivuseikka. Mitä sinä saat? Ikävä kyllä et oikein mitään, paitsi katon pääsi päälle, ja sen kyllä saisit muualtakin.
Sori.
Tässäpä onkin sitten sulattelua. Olenko ollut väärässä koko ajan ja rakkaus ei olekaan todellista??
Sepä se, rakkauden mysteeri. Miksi jotkut jäävät väkivaltaiseenkin suhteeseen ja pitävät syynä rakkautta. Onko se rakkautta vai jotakin muuta, jos rakastaa jotakuta, joka kohtelee huonosti eikä ole onnellinen?
Eräs kaverini elää hyvin riitaisassa suhteessa, jossa käytetään paljon alkoholia. Hän pitää rakkautta sellaisena, suhdettaan normaalina, vaikka kuka tahansa näkee, että kumpikin voi huonosti, kun ei ole toinen toisensa tukemista ja lämpöä. On vain sitä rakkautta.
No siis ihminenhän tykkää pysyvyydestä. Siitä, että on jotain tuttua. Monet väkivalta- tai alkoholistipässin kanssa suhteilevat kyllä inhoavat sitä suhdettaan tietyssä määrin ja haluavat muutosta siihen (tietty kaikki haluavat olla rakastettuja ja hyvin kohdeltuja), mutta huonon suhteen päättäminen ja uuden paremman suhteen aloittaminen (tai uuden paremman elämän, ilman suhdetta) vaatisi muutosta. Muutos on askel pois totutusta eli "normaalista" (mikä on kenenkin kohdalla se "normaalitilanne" eli se, mihin on tottunut), ja yleisesti ottaen ihmiset kavahtavat muutoksia. Siksi he eivät ryhdy niitä tekemään.
Mutta sitten, kun sen muutoksen joskus saa tehtyä, todennäköisesti huomaa, ettei muutos ollutkaan niin paha juttu. Kun uuteen tilanteeseensa sopeutuu ja tottuu, huomaa sen olevan mukavampi kuin vanha tilanene, josta piti kynsin ja hampain kiinni. Silloin tulee se "Tämä olisi pitänyt tehdä jo ajat sitten, en tajua kuinka jaksoin sitä-ja-sitä niin kauan" -efekti.
Monet pariskunnat elävät sitä sellaista "ollaan yhdessä koska on aina oltu yhdessä" -elämää, väittävät paperi-ilme naamallaan rakastavansa toisiaan, mutteivat tarkoita oikeastaan mitään sanomalla niin. He vain kuvittelevat, että joo tämä on nyt sitä rakkautta, vaikken eläkään yhtään mukavaa elämää. On vain oltu sen verran kauan yhdessä, tai pelätään yksin olemista, ettei uskalleta tehdä muutosta pois totutusta ja hakea sellaista elämää, jota oikeasti haluaa elää. (Tämä ei tarkoita eroamista jokaisen pikku riidan tai erimielisyyden kohdalla!)
Se vaan, ettei tuossa ole kysymys rakkaudesta, vaan erilaisista riippuvuuksista, puolin ja toisin. Alkoholistit sekä heidän kumppaninsa (jotka siis voivat olla täysin raittiitakin) ovat aina sairastuneet läheisriippuvuuteen. Tuota riippuvuutta he kutsuvat aina rakkaudeksi, vaikkei se sitä ole.
Yhden lisäpiirteen vielä hänestä kerron ja sitten saa olla.
Hän ei KOSKAAN kerro mihin lähtee jos lähtee autolla. EI KOSKAAN.
Auto on vain hävinnyt pihasta tai jos tulen töistä ja auto on pois, ei ole mitään hajua missä hän on.
Mahtavaa.
Sitten kun kysyn missä on ollut, kertoo epämääräisesti että siellä jossain jne.
Itse aina kerron mihin olen menossa ja jos töitten jälkeen tiedän että on joku käynti missä kestää, kerron sen hänelle.
Se tapa meillä oli kotona ja sen opetin lapsillenikin.
En epäile pettämistä. Alkuun pyysin häntä jättämään jonkun lapun ettei tarvitse olla huolissaan tai tietää mistä lähteä hakemaan jos vaikka metsähommissa on leikannut moottorisahalla jalkaan.
Ei ole tehnyt sitä koskaan.
Olen tyhmä.
Siis ihan oikeasti. Rakasta nyt hyvä ihminen edes itseäsi! Yritä ymmärtää, ettei tuollainen ole terve suhde. Mies tekee mitä ja milloin huvittaa, eikä sinun mielipiteesi ja mieltymyksesi merkitse hänelle mitään.
Minusta tuo salalähtö kuulostaa todella oudolta, lähes pelottavalta? Onko hänellä jokin salaisuus?
Jäin vielä tätä katoilua miettimään. Sen voi ymmärtää, jos miestä ei kiinnosta sisustus ja puutarha, mutta tämä outous on mielestäni ihan toisella tasolla. Entäpä, jos hänellä on jokin sellainen iso asia, jonka salaa sinulta kokonaan? Sellainen, jota hän itse kovasti häpeää ja jota omaisetkaan eivät tiedä. Mielikuvitus todella lähtee laukkaamaan, sillä onhan hänellä paljon aikaa sinun ollessasi töissä. Voi tietysti olla, että hän on vain töissä, mutta hyvin outoa käytöstä tuo kyllä on. Jos mieheni käyttäytyisi noin, salapoliisivaistoni kyllä heräisivät välittömästi :)
Kun teillä ei kertomasi perusteella ole keskinäistä syvää yhteyttä, puhumista, jakamista, niin koetko, että tunnet miehesi ajatuksia ja sitä, mitä hän ihan oikeasti suhteestanne ajattelee, mikä merkitys sillä on hänelle? Hän ei vastaa sinulle, kun sanot rakastavasi häntä, mitä hän sitten tekee? Kyllä ainakin kannattaisi yrittää häntä saada pariterapiaan.
Tuskimpa vaan mitään sen ihmeellisempää. Varmaan olisi muutakin kummallista ilmaantunut jo tässä ajassa. Ja kyllä sen käytöksen poikkeamisena huomaisi jos olisi jollakin väärällä tiellä ollut. Niin uskon.
Hän on sanonut että haluaa itselleen elämänkumppanin. En ole hänelle tänne yksinäisyyttä tullut paikaamaan koska hän pärjää aivan täydellisesti yksinkin. Eikä halua minua täältä poiskaan, sen verran on asiasta vuosien mittaan keskusteltu. En minä tiedä...
Kyllä hän vastaa useimmiten kun sanon rakastavani häntä. HÄN ei sitä itse sano jos en minä ensin. Paitsi sen yhden kerran.
Hmm. Valitettavasti kaksoiselämää ei voi mitenkään huomata, ei varsinkaan käytöksestä, muutenhan se ei kaksoiselämää olisikaan. Kaksoiselämän eläjät ovat eläneet siten koko elämänsä eikä heillä ole tunnonvaivoja.
Mutta tämähän oli vain mielikuvituksen laukkaa, käytöksen takana voi olla mitä tahansa muutakin. Itse en kuitenkaan malttaisi olla vaivihkaa selvittämättä, mikä on niin salaista, ettei sitä voi vaimolle kertoa, sillä perin outoa tuo hänen käytöksensä on minusta tuolta osin.
Jussitar kirjoittaa niin osuvasti, että siihen ei paljon ole lisäämistä.
Jussinvaimolle: en kehoita tappelemaan enkä riitelemään! Niillä keinoin et saa yhtään mitään aikaan.
Et pysty muuttamaan miestäsi saidasta anteliaaksi, joka joustaisi sinun suuntaasi. Hän on se, mikä on, omine periaatteineen.
Perin juurin yksinäistä olemisesi on: naapureihin et ole tutustunut, ja miehen suku syrjii kohtelemalla sinua kaltoin.
Onko teillä yhteistä sosiaalista ystäväverkostoa jussisi kanssa? Oletan, ettei ole, koskapa miehesi ei seurusteluista ja muista "kotkotuksista" välitä.
Kertomuksesi takaa kuultaa suuri kärsimys, ei vain menneisyydessä, vaan tässä eristyneessä ja kapeassa elämänmuodossa.
Sinulla on paljon toiveita, jotka eivät toteudu, mutta jotka miehesi puolelta olisivat pienellä vaivalla toteutettavissa. Eikö rakkaus ole juuri sitä toisen ihmisen kärsimystä lievittävää toimintaa käytännössä?
Miehesi toteuttaa vain omia toiveitaan ja jättää sinut selviämään yksin haaveinesi, jotka ovat inhimillisiä, eivätkä mitenkään ylimitottuneita.
Todellisella rakkaudella on myös silmät havaita toisen tarpeet ja halu toteuttaa niitä.
Makkaranpaisto-episodissa miehen puolelta olisi ollut rakkauden osoitukselle haastetta. Rakastava mies olisi puoltanut sinua siskolleen sanoin taikka teoin, ja näyttänyt sisarelle, että kaikki vierailukutsut otetaan vain pariskuntana vastaan. Jos mies on kutsuttu, niin sinutkin myös.
Kysynkin, kuinka mies suhtautui siskon makkaranpaistokutsuun? Oliko pahoillaan puolestasi, puolustiko sinua vai lähti yksin vierailulle?
Itse en haluaisi enkä kestäisi elää noin. Tuntisin, että heittäisin elämäni aivan hukkaan sivustakatsojan roolissa. Vuodet vierivät, aika on armoton vaikka toisinaan armollinenkin.
Vielä olisi sinulla aikaa aloittaa täysin ihan oma elämä jossain muualla? Olisiko mahdoton ajatus?
Tai ehkä tarvitset lisäaikaa haavojesi paranemiseen erakkomaisen miehesi varjossa? Ehkä tyydyt loppuelämäsi olemaan sivustakatsojana toisten elämässä lohkoten joitain muruja myös itsellesi.
Tie onnellisuuteen on omassa sydämessäsi, siinä miten arvokkaana ihmisenä itseäsi pidät.
Hyväksyisitkö omalle lapsellesi samanlaisen kohtelun ja elämän? Miltä tuntuisi, jos lapsesi eläisi kuin sinä?
Entä sinun sisäinen lapsesi? Mitä se sanoo sinulle?
Hyviä kysymyksiä, joita varmasti kannattaa miettiä pitemmän kaavan kautta. Edellä on keskusteltu rakkaudesta ja rakastamisesta. Mallit sille periytyvät lapsuudenperheen malleista, miten on tullut kohdatuksi, lohdutetuksi ja kannatelluksi myös haavoittuvana ja virheitä tehneenä. Kaikkilla on haavoja, mutta tuhoisiin suhteisiin ajautuvilla ja niissä pysyvillä on tuollaisia haavoja enemmän, sillä traumatausta saa heidät etsitytymään tiedostamattomasti tuttuun tilanteeseen. Se ei ole tyhmyyttä yhtä vähän kuin on tyhmyyttä se, että joutuu rikoksen kohteeksi. On traumalle tyypillistä, että uhri kokee häpeää ja joutuu kantamaan tekijän häpeää, ellei saa hoitoa, jossa tuo häpeä puretaan.
Sukulaisvierailuista vielä se, että mistä oikeastaan tiedät, etteivät sukulaiset halua sinua tavata, jos et heitä tunne? Vai onko niin, että mies ei syystä tai toisesta halua sinun heitä tapaavan? Kuten sanoin, tuo miehesi katoaminen oli mielestäni niin outoa, että salapoliisinvaistoni heräsi, joten tuli tällainenkin ajatus mieleen.
Ei ole sosiaalista verkostoa. Mistäpä niitä olisi ilmaantunut.
*Sinulla on paljon toiveita, jotka eivät toteudu, mutta jotka miehesi puolelta olisivat pienellä vaivalla toteutettavissa. Eikö rakkaus ole juuri sitä toisen ihmisen kärsimystä lievittävää toimintaa käytännössä?*
Ehkä esitän pyynnöt väärin, liian kiltisti ja siten annan heti mahdollisuuden kieltäytyä. Pitäisi opetella komentamaan enemmän?
Ei hän näyttänyt olevan pahoillan kun lähti makkaraa paistamaan. Kai se oli ihan normaalia sitten.
Enkä ihan kokonaan boikotissa ole sisarusten suhteen, aina kun yhtä nuorepaa siskoa sattumalta näen, iloisesti juttelee. Ja hänen poikansa myös tervehtii. Yksi veljistä on kesäisin täällä kaikenlaista hommailemassa (vanhapoika) ja kun menen juttelemaan, juttelee takaisin. Ei mitään säkenöivää keskustelua mutta jotakin kuitenkin = vettä se on sadellut jne.
Ehkä se onkin tämä vanhin sisko joka minua ei periaatteesta hyväksy vaikka ei ole minua koskaan tavannutkaan??
Kuten sanoin aikaisemmin, täältä en lähde muuta kuin käskettynä. Pois lähteminen tietäisi varmaa yksinäisyyttä.
Ei minulla täällä ole paha olla, enhän ole niin sanonutkaan.
Välillä vaan masentaa. Mutta kai kaikkia ihmisiä jotkin elämäntilanteet masentaa eikä niihin heti olla keksimässä ratkaisua tai poispääsyä. Joskus asiat muuttuu itsekseen.
Me ollaan oltu yhdessä vasta niin vähän aikaa että kaikenlaista voi vielä tapahtua.
Kaipasin vain vinkkejä ja toisten omia kokemuksia miten vastaavanlaisten asioiden kanssa on eletty ja menty eteenpäin.
Kiitos kaikille kommenteista.
Poistun ja heilautan kättäni, moi moi.....
"Pitäisi opetella komentamaan enemmän?"
- No, eipä toki! Komentamisella et saisi aikaan yhtään mitään enempää. Päinvastoin. Elämäntilanteesi ei ole komentamisilla ratkaistu.
Kerrot, ettei sinulla ole paha olla ja silti masentaa ja odotat selviytymisestä vinkkejä. Hieman ristiriitaista viestiä.
Kyllä, kyllä kaikkia ihmisiä masentaa silloin tällöin, kieltämättä. Ja sillä asialla voit lohduttautua.
Makkaranpaisto-episodi kertoo oikeastaan kaiken olennaisen. Oma mieheni ei olisi lähtenyt makkarajuhliin, jos kutsu sukulaiselta olisi tullut noin erottelevasti. Hän olisi kohteliaasti kieltäytynyt kutsusta ja ilmoittanut, että olisi tullut vaimonsa kanssa, joten näin ollen katsonut oikeudekseen torjua kutsun.
Valitettavasti ja surullisena puolestasi on minun todennettava, että miehesi osallistui kiusaamiseesi ja eristämiseesi joko typeryyttään tai tieten tahtoen.
Sinulle on näytetty kaapin paikka, ja kilttinä tyttönä olet alistunut osaasi. Jotain tavaroita olet saanut sentään pitää siellä missä sinun on sallittu pitää.
En usko, että paljon on vinkkejä tilanteeseesi ja eteenpäin meneminen on sitä mitä nytkin on ollut kroonisen alakulon merkeissä.
Yksinäisyys on kyllä kauhistuttavaa ja ymmärrän, että sen pelossa ihminen istuu vaikka aidanseipäässä. Eivät kaikki kuitenkaan. On ihmisiä, joille tasa-arvoisuus ja oikeudenmukaisuus, itsenäisyys sekä vapaus ovat niin tärkeitä, että ne voittavat yksinäisyyden pelonkin.
Kaikkea hyvää kesääsi!
Minäkin toivon kaikkea hyvää matkallesi ja toivon, että hakeudut terapiaan ja/tai pariterapiaan miehesi kanssa. Olet itseksesi kokeillut jo tilannetta muuttaa eikä ole onnistunut, joten terapeutti voi auttaa teitä pääsemään parempaan keskusteluyhteyteen toistenne kanssa.
Pelko yksinjäämisestä on hyvä aihe terapiaan (mikä tarkalleen ottaen pelottaa, mistä se pelko tulee, onko pelko edes realistinen). Monet pelot, jotka hallitsevat elämää, ovatkin aivan pienen lapsen pelkoa, jonka voi aikuisen tietoisen minänsä avulla lohduttaa pois. Nimeämätön ja epämääräinen pelko on jarru, joka leijuu koko elämän yllä. Tärkeää olisi päästä eroon joko tai -ajattelusta, mitä viesteissäsi on: joko sinnittely tai yksinäisyys, joko riita tai alistuminen, sillä aina on olemassa paljon vaihtoehtoja siltä väliltä.
Tämä
"terapeutti voi auttaa teitä pääsemään parempaan keskusteluyhteyteen toistenne kanssa."
kyllä pistää epäilemään. Mitä ilmeisemmin jussinvaimo on jussinsa kanssa vastakkainen pari: toinen viheltää pilliin, toinen tanssii sen mukaan. Jussi ei ole missään jussinvaimon kirjoituksessa osoittanut minkäänlaista tarvetta ja halua ottaa vaimoaan huomioon yhdessäkään asiassa. Ei mitenkään. Hän menee ja tulee miten huvittaa, tekee mitä haluaa. Hänen sisar pyytää grillaamaan vain jussia; se sopii jussille. Kuten sekin, että hänen vaimonsa on näkymätön niin jussin itsensä kuin muidenkin silmissä. Jussi arvostaa tuota näkymättömyyttä, sitä ettei vaimoa tarvitse mitenkään huomioida eikä kuunnella. Miksi ihmeessä hän lähtisi terapeutille???! Jos vaimo ei oikein viihdy liitossa, niin se on hänen ongelmansa, ei jussin.
"joko sinnittely tai yksinäisyys, joko riita tai alistuminen, sillä aina on olemassa paljon vaihtoehtoja siltä väliltä."
Usein vaihtoehtoja on, mutta ap:n tapauksessa niitä on tasan kaksi. Hän voi jatkaa sinnittelyä/alistua, tai sitten kerätä kimpsunsa ja lähteä. Kysymys on liian paljon siitä, että kumppani kohtelee väärin, ei kunnioita, ei arvosta. Toista kun ei pysty muuttamaan, suhdetta ei tuolta pohjalta toimivaksi saa.
ap itse sanoi, ettei häntä kukaan jäisi kaipaamaan. Se on varmasti totta. En ymmärrä miten lannistunut, alistunut ihmisen pitää olla, että jäisi tuollaiseen suhteeseen. Minä olisin häipynyt viimeistään ap:n aloituksen ensimmäisen lauseen "Hän elää tavallaan omaa maajussin (poikamies) elämäänsä edelleen." jälkeen. Suhteen onnistumisen perusedellytys on, että "huomaa" elävänsä parisuhteessa. Toinen on huomioitava.
Voi olla, kysymättä sitä ei kuitenkaan tiedä.
Sinnittelyn ja lähdön välillä on mielestäni monia vaihtoehtoja kuten tutustuminen niihin sukulaisiin, jotka haluavat tutustua, tutustuminen naapureihin, näköalojen kaikinpuolinen laajentaminen parisuhteen ulkopuolella, jolloin parisuhteen ongelmat ja ratkaisutkin voivat näyttäytyä erilaisina. Eristyneen elämän haittapuolia on juuri se, että perspektiivi lyhenee ja köyhtyy. Maalaiselämän monipuolisuus on esimerkiksi jäänyt kokematta, samoin se, miten mies reviirin laajentamiseen ja itsenäisempään elämäntapaan suhtautuisi.