Oltiin vajaa 20 vuotta yhdessä, joista 6 vuotta naimisissa. Mies halusi muuttaa hetkeksi erilleen miettimään suhdettamme. Halusin antaa tilaa tietämättä ihan koko totuutta. Olimme kärsineet lapsettomuudesta (tai siis minähän siihen olin syy) ja käyneet läpi rankat monen vuoden hoitojaksot. Tuloksitta. Selvisi kuitenkin pian, että miehelläni oli uusi suhde. Mua hän haukkui läskiksi ja kaiken puolin ilkeäksi ihmiseksi. Tämä uusi nainen oli kuulemma ihana. Olin vuosia toivonut matkaa Italiaan viinitiloille ja arvaten heti ensimmäisenä kesänä hän teki sellaisen yhdessä uuden naisen kanssa. Pieni pettymyshän siitä tuli. Kyllä, myönnän sen, että muutui vuosien aikana. Lihosin ja katkeroiduin. Mutta eron jälkeen heräsin ja avasin silmäni. Laihdutin ja otin uuden positiivisen asenteen elämään. Tuntui, että ero teki mulle hyvää. Tästä kaikesta on aikaa jo yli viisi vuotta. Luulin, että olin jo toipunut ja päässyt yli mm siitä etten saa koskaan lapsia. Jos sellaisesta voi ylipäätänsä koskaan toipua. Sanotaanko, että olen sen asian hyväksynyt. Jollain tavalla.
Törmäsin instagramissa tämän ex-mieheni nykyiseen elämään kuvien muodossa ja itkuhan siitä pääsi. Hän siis hyppäsi pitkästä suhteesta suoraan uuteen ja sai heti kaksi lasta. Nyt sitten näin kuvia heidän avo-onnesta ja ainoa ajatus tuli, että mun elämä olisi pitänyt olla tuollaista. Mun olisi pitänyt olla noissa kuvissa ja hetkissä. Ensin tuli itku ja sitten raivonpuuska ja sitten alkoi ottaa päähän, että enkö vieläkään ole päässyt yli erosta. Tuli hirveä ikävä ex-anoppia ja sitä turvallisuuden tunnetta mikä meillä oli suhteessa. Meillä oli siis hyvä suhde kaiken kaikkiaan niihin lapsettomuushoitoihin asti. Nyt on tullut pelko, että katkeroidunko ja enkö tosiaan koskaan voi toipua...jep, tiedän, ja niiden kuvien katselun lopetin ja nehän ovat vain kuvia ;)
Törmäsin instagramissa tämän ex-mieheni nykyiseen elämään kuvien muodossa ja itkuhan siitä pääsi. Hän siis hyppäsi pitkästä suhteesta suoraan uuteen ja sai heti kaksi lasta. Nyt sitten näin kuvia heidän avo-onnesta ja ainoa ajatus tuli, että mun elämä olisi pitänyt olla tuollaista. Mun olisi pitänyt olla noissa kuvissa ja hetkissä. Ensin tuli itku ja sitten raivonpuuska ja sitten alkoi ottaa päähän, että enkö vieläkään ole päässyt yli erosta. Tuli hirveä ikävä ex-anoppia ja sitä turvallisuuden tunnetta mikä meillä oli suhteessa. Meillä oli siis hyvä suhde kaiken kaikkiaan niihin lapsettomuushoitoihin asti. Nyt on tullut pelko, että katkeroidunko ja enkö tosiaan koskaan voi toipua...jep, tiedän, ja niiden kuvien katselun lopetin ja nehän ovat vain kuvia ;)
Vastaukset 4
Vanhimmat
Kyllä kuulostaa siltä, että lapsettomuus on se mistä et ole yli päässyt. En pysty mitään neuvoa antamaan, koska itselläni kaksi lasta on, mutta koitappa miettiä mitä kaikkea pystyt tekemään ilman lapsia. Näin lapset omistavana mietin usein myös lapsettomana olemista. Siinä on mahdollisuuksia.
Älä märehdi menneessä vaan lähde yksin tai ystäväsi kanssa sinne Italiaan viinitiloille! Mikä estää? Älä mieti sitä minkä olet menettänyt vaan niitä mahdollisuuksia mitä sinulla on edessä.
Kyllä, ja samoin ap voi miettiä sitä, että maailmassa, myös Suomessa on paljon yksinhuoltajien ym. lapsia, jotka ovat vaarassa syrjäytyä. He tarvitsisivat kipeästi enemmän aikuisen ohjausta ja aikaa.
Itselläni on kolme lasta, ja haaveilen isoäitiydestä. Jos lapseni eivät saa lapsia, niin alan sitten varamummoksi/-tädiksi jollekin sitä tarvitsevalle lapselle. Minulla on itseäni huomattavasti nuorempia ystäviä, joiden pienet lapset ovat välillä lainassa :). Oikeastaan lapset ovat aina vanhemmillaankin vain lainassa, kuten Maaritkin laulaa. Kasvavat sen verran nopeasti.
Vaikee tilannehan tuo on. Jos on ollut pitkään yhdessä, ei koskaan voi täysin unohtaa toista... Ja semmonen tietty kateellisuus. Mut onhan sitä muissakin ihmissuhteissa, vaikkapa sisarusten tai ystävien kesken. Olet myös menettänyt unelmasi lapsista ilmeisesti? Mutta ei tässä elämässä saa kaikkea mitä haluaa, vastoinkäymisiä tulee. Pintti ehkä ois, että mietit mitä sulla on ja mitä voi olla ja yrität löytää iloa siitä ja työntää exän elämän jotenkin takaa-alalle.
Mulla unelmat romuttui jo nuorena pikkuhiljaa.. Olin lahjakas koulussa mutta sairastuin psyykkisesti ja siitä eläkkeelle. Tajusin, ettei musta ole äidiksi (onneksi). Olen köyhä ja mulla ei tuu koskaan olemaan vaikkapa omakotitaloa tai jatkuvia ulkomaanmatkoja. Ihmissuhteita sentään on ollut. Sisaruksillani on vaikka mitä, työurat ja omaisuutta, perheet. Minä olen se epäonnistuja ja välillä on vaikee olla vertaamatta itseäni muihin.
On pelattava näillä korteilla, jotka on aikanaan saanut ja elettävä itselle paras mahdollinen elämä. Välillä kirpaisee, mutta pääosin olen onnellinen. Mulla on asiat oikeestaan hyvin, kun vertaa moniin muihin ihmisiin maapallolla. Täällä ei kaikki muutenkaan mene tasan, että kaiki sais kaikkea. Se joka näitä kohtaloita jakelee, ei ole välttämättä oikeudenmukainen kaveri. :)
Mut tuntojaan on hyvä käydä läpi, että ne tiedostaa. Siten voi välttää katkeroitumisen. Ja pitää keskittyä omaan elämään. Luepas vaikka Hyvinkään ampumisessa haavoittuneen naispoliisin blogia bulletproof. Mulle tämmöset antaa perspektiivia omiin asioihin ja tunnen suurta myötätuntoa esim tätä ihmistä kohtaan.
Voimia ja aurinkoa elämääsi!
Lopeta exän kyttääminen, vertailu, äläkä ole kateellinen exälle, vaan onnellinen hänen puolestaan. Huomaat pian, että saat tästä voimaa itsellesi. Katkeruus vain syö ihmistä. Keskity omaan hyvinvointiisi.