Jos avioliitto on jo kuollut eikä siinä ole enää mitään,niin miksi ihmeessä sitä pitäisi väkisin pitää pystyssä?? Ei ne kuolleet tunteet toista kohtaa herää vaikka niistä puhuisi yötäpäivää! Täällä tuntuu joillakin olevan hirveä viha sitä kohtaan,kun joku puhuu erosta.Kaksi ihmistä on mennyt yhteen ja vihitty.Sitten huomataan että liitossa ei ole enää mitään ja molemmat kituu ja kärsii sen liiton takia.Onko mitään järkeä yrittää sellaista liittoa pitää väkisin pystyssä?Ei avioliitto ole kuin ihmisten keksimä juttu,sen voi kyllä helposti purkaa,jos tahtoo muuta elämältä.Miksi elää onnettomana ainoan elämänsä??
Typeriä vastauksia täällä
tildatautinen
7660
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 76
Vanhimmat
Siinäpä se, jos. Pitäisi olla kun. Pitkässä liitossa voi olla alamäkiä ja ylämäkiä, ihmisellä voi olla hormonivajausta tai masennusta. Nämä voivat saada etsimään vikaa liitosta, vaikka syy on muualla. Jos oikeasti on kuollut liitto, ei ole mitään järkeä jatkaa.
Se vaan, että "hormonivajaus" ja masennus on melko usein pysyvää. Etenkin jos masentunut ei edes tunnista itseään masentuneeksi, vaikka eristäytyy ja haluaa murjottaa omissa oloissaan, niin eihän liitosta tule tällaisen kanssa yhtään mitään. Kyllä liitto voi ihan oikeasti kuolla, jos siinä on vuoden parinkin ollut pelkkää alamäkeä. Puhumattakaan nyt siitä, että liitto on hyvin usein toisen mielestä kuollut, toisen ei. Riippuu siitä mitä haluaa... ja sietää.
Exälläni oli ilmiselvää masennusta. Kaikkien muiden mielestä, paitsi hänen itsensä. Masennus tarttui lapsiimmekin, pahiten vanhimpaan. Minä pääsin exän masennusta karkuun esim. töihin, ja muihin ihmissuhteisiin. Lapset joutuivat sille enemmän alttiiksi.
On itsestään selvää, että puolison masennus vaikuttaa parisuhteeseen, ja koko perheen, ellei jopa kahden koko suvun elämään. Parisuhteen se tappaa pitkittyessään aina. Suomessakin olisi paikallaan masentuneiden omaisten "AA-ryhmä".
"Pitkässä liitossa voi olla alamäkiä ja ylämäkiä"
Pitkässä liitossa on aina ala- ja ylämäkiä. Sen jokainen ymmärtää. Mutta kun on pelkkää alamäkeä vuositolkulla, niin ero on parempi vaihtoehto kuin hammasten kiristely.
Joo, tähän sanoisin juuri tuon saman mitä äsken kirjoitin toisaalle: "Kunnon sotamies tietää milloin antautua." Eli hampaat irvessä ei liittoa kannata jatkaa.
Kunnon sotamies tekee itsarin ennenmin kuin antautuu vihollisten kidutettavaksi.
Osittain nuo tuon tyyliset viestit täällä ja myös uskottomuuskeskusteluissa johtuvat siitä että on tullut jätetyksi, ei ole ollutkaan itse se jättäjä. Vaikka jätetynkin mielestä liitto jo loppu ja paluuta ei ole. Se on toisille katkeraa kalkkia. Laitetaan siihen vielä lisänä uusi rakas, nuorempi ja mix ei myös vetävämpi.
Ainoastaan tyhmät ja pinnalliset ihmiset vertaavat jonkun toisen ulkonäköä tai jopa kehuvat olevansa vetävämmän näköisiä. Ei ulkonäkö ole ratkaisevin tekijä suhteessa. VAin
Kyllä olen ihan samaa mieltä. Mutta on olemassa turhanpäiväisiä ihmisiä jotka vertaavat itseään eksänsä nykyiseen. Todella pinnallista. Ihminen on kokonaisuus ei mikään yksittäinen tekijä tee toisesta ns. vetävää.
Jos tarkoitit aloitusta,niin erehdyit.Luin täällä viestejä ja monikin sai tylyjä vastauksia kun halusi lähteä kuolleesta liitosta.Ero ei ole koskaan helppo ja jos joku hakee täältä henkistä tukea,niin ei sitä ihmistä tarvi syyllistää.Jokainen varmasti tietää oman elämänsä ja tahtonsa, kun itse elää juuri sitä elämää mistä kertoo.
Ajatella, että vielä tänä valistuneena aikana vuonna 2015 joku kuvittelee avioliiton toimivan tunteilla. On aivan varmaa, että kuumat tunteet haalistuvat ja aika pian kuolevat, jos järki ei toimi ollenkaan.
Avioliitossa tarvitaan järkeä ja tahtoa rakastaa, kun tunteet kuihtuvat. Rakkaus on tekoja, ei tunteita.
On vakavia syitä, jolloin avioliitto on syytä purkaa, mutta tunteiden haikailu ei mielestäni niihin kuulu. Vakavia syitä ovat mielestäni jatkuva perheen laiminlyönti, väkivaltaisuus ja vaikea, parantumaton mielisairaus.
Jonkun mielestä varmaan tämäkin kommentti on typerä ja ymmärtämätön. Se sopii. Sopii sitten naida ja erota, naida ja erota, naida ja... Mitäpä väliä, kaikki siis aivan kaikki avioliitot kuitenkin päättyvät joskus jollakin tavalla. Avioeroon tai toisen kuolemaan.
Pariterapiaa käyneenä ja mielestäni hyvää sellaista voisin sanoa, että kyllä parisuhde on myös rakkautta. Kaiken keskiössä hyvässä ja toimivassa parisuhteessa on tahto, luottamus toiseen, toivo ja rakkaus. Jos noista osa-alueissa on pahoja puutteita niin ei se parisuhde kovin hyvin toimi. Kiva tietää tuo ja se, että itselläni ei ole toiminut ja eron myötä tiedosta ei minulle ole varmaan mitään hyötyä, sillä se että tapaisin ihmisen joka noita asioita olisi itse käynyt läpi ja tiedostaisi ne itsekin olisi aika harvinaista.
Niin ja noihin osa-alueet sitten vielä jakaantuu arvostukseen, seksuaalisuuteen...
30-vuotisen avioliittoni perusteella tuntuu surulliselta, että avioliitossa ei saisi haikailla tunteita?! En ole koskaan kokenut, että tunteeni olisivat kuihtuneet. Rakkaus on muuttunut, mutta pohjalla on edelleen yhtä kuuma tunne kuin ennenkin. Hiillokseen pitää puhaltaa, yhteistä elämää pitää vaalia eikä missään nimessä hyväksyä, että rakkauden tunne kuihtuisi. Kyllä rakkaus on kaiken perusta, järkeen ja tahtoon perustuva avioliitto ei mitenkään voisi tuottaa hyvää oloa ainakaan minulle. Rakkauden tunteen avulla vaikeatkin ajat kestetään.
En ymmärrä miksi puolisosta pitäisi päästä eroon. Johtuu varmaan siitä että osaan rakastaa. Toiset eivät osaa kuin kuolettaa oman rakkautensa.
Mutta kun se avioliitto ei kukoista niin,että toinen vain yrittää.Ei kukaan varmaan huvikseen halua puolisostaan eroon,vaan se elämä ei enää ole elämisen arvoista.Jos toinen osapuoli liitossa on kaikesta puhumisesta huolimatta passiivinen,niin ei siinä auta kummankin kuolla sisäisesti.
"dsdsdsdscdscds"
Vain sinä osaat rakastaa, olet hyvä ihminen. Vai onkohan se sittenkin niin, että aliarvostat toisia asettamalla itsesi edelle?
Oler posotiivinen, vaikka puolisosi on löytänyt toisen ja haluaa pettää? Ei kannata, näytä sille!
Väkisin ei pidäkään olla yhdessä! Siinä menee elämä hukkaan.
Miksi ihmiset unohtaa sen että avioliitto on TAHTOTILA. Jos tahtoo toista rakastaa, tahtoo asiat selvittää, tahtoo elää toisen kanssa.........aina vain tahtoo. Sen lupasi kun avioliittoon meni, miksi valehteli alttarilla? Valhe vie vääriin asioihin, vääriin tekoihin ja vääriin ajatuksiin. Jos tahtoo niin asiat ratkaisee, molemmat!..sitä ei tee kukaan yksin. Jos toinen on heikompi eikä siihen kykene, häntä voi auttaa ymmärtämään, sanoilla ja omilla teoilla. Se on rakkautta, ei selän kääntäminen. Avoimuus lisää rakkautta, asioiden selvittäminen (vaikka olisi ristiriitoja), lisää rakkautta. Yhteenkuuluvuuden tunne tulee avoimuudesta ja uskollisuudesta. On useinkin oma vika (omasta mielestämme usein sen toisen) jos näin ei toimi. Usein me vain vaadimme toiselta, se on väärin. Vaatimukset ei korjaa hankalia tilanteita. Olisi tuettava toisen ajatuksia ja auttaa häntä ymmärtämään mistä on kysymys, silloin kun yhteisymmärrystä ei ole. Puhukaa, puhukaa ja puhukaa toisenne kanssa, selvittäkää asioita vaikka olisitte toista mieltä. Kuunnelkaa toisianne! Usein emme kunnolla kuuntele vaan ajattelemme vain omiamme. Puhkaistaan kuplat ja väärinkäsitykset omasta ja toisen elämästä. Uuden kumppanin kanssa tulee myös ongelmia, vain toisenlaisia. Elämä ei ole koskaan ongelmatonta. Rakkauskin voi syttyä uudestaan, totta se on. Siihen tarvitaan vain se tahtotila.
Kyllä eronneet aikuiset ihmiset ovat yrittäneet tahtoa usein liikaakin eli pysyneet yhdessä onnettomina ja hammasta purren. Jotkut jatkavat hammasta purren loppuun asti, ehkä sitten tahtomalla ja ilman rakkautta? Meillä on kuitenkin vain tämä yksi elämä, sitä ei kannata hukata suhteessa, jossa ei ole rakkautta ja arvostusta, onnea ja hyvinvointia.
Itse olen ollut 30 vuotta naimisissa ja nähnyt monta eroa, joka on johtanut parempaan liittoon usein molemmille. Suurin osa ihmisistä on naimisissa vain kerran tai kahdesti tilastojenkin mukaan. Alttarin lupauksissa on erityistä syvyyttä näillä pareilla, jotka ovat jo kerran eronneet ja uskaltavat yrittää uudelleen. Näistä toisen kerran avioituneistakin on tuttavapiirissäkin takana jo 10-15 vuotta hyvää liittoa, joten eroaminen tosiaan kannatti. Nuorena solmitut liitot ovat usein hankaluuksissa vanhempina, koska nuori ihminen on vielä monin tavoin keskenkasvuinen ja kiinni kasvuperheensä malleissa ja ympäristönsä odotuksissa. Nuorta ihmistä voi myös rakkaus sokaista niin ettei näe, ettei puoliso olekaan sopiva.
Rakkauden sammuminen on toki aina hyvin surullista sille, jonka rakkaus vielä roihuaa - valitettavasti tunteita ei voi käskeä alkamaan eikä loppumaankaan, vaan tunteiden käsittely on jotain ihan muuta kuin tahtomista. Kun nyt otit Raamatun esille, niin muistutan, että siellä myös lukee: Yksi sinulta puuttuu ja sen mukana kaikki. Eli rakkauden puuttuminen merkitsee elämässä niin suurta vajetta, ettei sitä kannata itselleen järjestää elämällä rakkaudettomassa liitossa. Hyvin harva eroaa kevyin perustein tai niin, että odottaisi siitä aukeavan paratiisia. Oikean ihmisen kanssa tahtominen on vain hyvin paljon helpompaa: itsekin ajattelen kauhulla joitakin nuoruuden rakkauksiani, olisipa hirveää, jos olisimme avioituneet. Olen ollut onnekas, kun sattui kerralla puoliso, jonka kanssa edelleen viihdyn ja jota kovasti rakastan ja arvostan. Ikinä ei ole ollut tunnetta, että tämä perustuisi vain tahtomiseen.
Voi olla, että jo ensi vuonna olet eronnut. SItä ei voi tietää. Haluan kuulla mielipiteesi ja tuntemuksesi, jos niin käy.
Ei tietenkään voi niin kuin ei mitään todella merkittäviä asioita. Voin olla ensi vuonna kuollut, puolisoni voi rakastua toiseen, sillä elämä on arvaamatonta. Edessä on ero aina viimeistään, kun toinen osapuoli kuolee, vaikka liitto jatkuisi.
Ei tietenkään voi tietää mitä tapahtuu. Sehän on elämässä jujuna.
Puoliso voi toki rakastua toiseen. Mutta entä sitten? Rakkautta on myös tarvittaessa luopua rakkaudesta.
Mä tahdoin rakastaa ikuisesti mutten näköjään osaa. Suurimman osan avioliitostani olen sinnitellyt tahdonvoimalla, mutta rakastaminen on enää kaukainen muisto. Nyt olen siinä pisteessä etten enää edes tahdo sinnitellä rakkaudettomassa avioliitossa, tahdon mieluummin olla yksin kuin odottaa että kuolema erottaisi minut miehestäni.
Sitten sinun täytyy varmaan rakastaa itseäsi. Minä aion rakastaa muitakin, huom rakastaa.
Se itseni rakastaminen on suunnitelmissa kunhan tästä erosta selvitään. Ja on mulla ihmisiä joita rakastan (tärkeimpinä lapset). Periaattessa voisin mielelläni vielä jonain päivänä rakastaa jotain miestäkin, mutta en sellaisilla ehdoilla mitä ilmeisesti nykyään vaaditaan. Joten olen varautunut olemaan yksin.
Olet aika lailla hakoteillä parisuhdeasioissa. Ei avioliitossa, kuten muissakaan parisuhteissa, tunteet vain yhtä-äkkiä kuole pois; tunteet syntyvät meidän omien ajatustemme ja asenteidemme tuloksena - asia, jota harva tietää, saatikka ymmärtää. Kituminen ja kärsiminen suhteessa, ilman näkyvää syytä kuten toisen alkoholismi tai väkivaltaisuus, on siis oman asennoitumisen tulos.
Ero on harvoin hyvä ratkaisu tavallisiin parisuhdeongelmiin mutta helpoin se on; ja kun sen ottaa tavaksi, eli kun ei ole enää kivaa toisen kanssa niin erotaan, eivät parisuhdetaidot koskaan kehity eikä sitä oikeaa parisuhde-elämää ylä- ja alamäkineen koskaan opi eikä myöskään saa siitä koskaan nauttia.
Mutta mitäs tuosta, pitkät parisuhteet alkavat olla jo harvinaisia. Mikäli niitä vielä on, voin vannoa, ettei perusta suinkaan ole siinä, että meillä on aina kivaa ja kaikki on hyvin.
Kuka on sanonut,että tunteet yhtäkkiä kuolee..Ajan saatossa niin vain voi tapahtua. Ei kukaan meinaa,että aina pitää olla kivaa,mutta puoliso joka päättää lähteä eriteille,niin on varmaan pohtinut asiaa kunnolla. Joskus se ero on vain ainoa oikea ratkaisu. Joillakin pareilla voi olla vain toinen joka yrittää siinä liitossa.Puhumisen jälkeen se toinen puolisko yrittää jonkin aikaa,mutta lipuu taas siihen vanhaan.Jos näin tapahtuu usein eikä muutosta tule,niin turhaan siinä enää kituilee. Esim.omat vanhempani aikoinaan elivät riidassa ja epäsovussa ja kaikki oli huonosti.Sitkeästi vain elettiin yhdessä.Nyt jälkeenpäin olen ajatellut,että heillekkin olisi ero ollut parempi vaihtoehto.Oisivat edes silloin eläneet ehkä vähän onnellisempana elämänsä.
Just noin. Tunteet eivät kuole yhtäkkiä. Ja aivan varmasti ne kuolee, jos parisuhdetta ei vaalita, siis puolin ja toisin.
"Kituminen ja kärsiminen suhteessa, ilman näkyvää syytä kuten toisen alkoholismi tai väkivaltaisuus, on siis oman asennoitumisen tulos."
No eipä todellakaan ole! Miten voit ajatella noin hölmösti? Parisuhteessa (kuten muissakin ihmissuhteissa) tärkeintä on molemminpuolinen, vieläpä onnistunut vuorovaikutus.
Ja sen onnistuneen vuorovaikutuksen määrittelee...kuka? Tärkeintä on, että molemmat voivat olla omina itsenään ja tuntea olevansa arvostettu ja rakastettu sekä myös saada rakastaa ja arvostaa toista. "onnistunut vuorovaikutus" on jokaisen parin itsensä määriteltävissä, ei ulkopäin tai parisuhdeoppaissa.
"Ja sen onnistuneen vuorovaikutuksen määrittelee...kuka? "
Kuka muu se voisi olla kuin jokainen itse?
Mainio ketju ja kaikki ovat oikeassa. Rakkaus ei ole mitenkään määriteltävissä raamatun tai tieteen avulla. Rakkaus on tunne ja tunteita jokainen tuntee omalla tavallaan. Tunteet voivat kuolla, mutta ne voivat myös syntyä uudelleen, jos niin tahdotaan. Vahingossa voi rakastua työkaveriin, mutta tuskin omaan vanhaan puolisoon.
Totta. Se on kuitenkin määriteltävissä inhimillisyyden mittapuiden mukaan, ettei kenenkään lasten, perhee, kodin ja puolison onnea varasteta oman onnen saavuttamiseksi.
Kenenkään onnea ei voi varastaa. Ellei tunne itseään onnelliseksi puolisonsa kanssa, niin oikein ja inhimillistä erota. Sekä myös rehellistä. Vaikka rakastaisin puolisoani maailman eniten, niin ellei hän rakasta minua, suhteemme ei onnistu. Enkä sitä edes haluaisi. Kuka haluaa rakkautta feikkaavan puolison, elää valheessa?
Ai,että vaikka itse kuinka kärsisi siinä suhteessa ja tuntisi itsensä onnettomaksi,niin pitäisi vain jaksaa kunhan muilla on hyvä olla..et ole tosissasi???!! En ole itsekäs ihminen..oikeastaan kaukana siitä,mutta kyllä jokaisen ihmisen pitää ajatella avioliitossa myös itseään.
Jos todella ajattelet noin, se on kaikkea muuta kuin inhimillistä, oikeastaan tosi sairasta. Ei kenenkään tarvitse eikä kuulu kärsiä ja kituutella suhteessa/liitossa muodon vuoksi. Ero tällaisessa tilanteessa on tervettä itsekkyyttä.
Totuushan on että on olemassa epäitsekkäitä ihmisiä jotka suostuu olemaan yhdessä puolisonsa kanssa jos puoliso häntä rakastaa. Kysymys onkin siis siitä, onko oma onni tai oma hyvä tärkeämpää kuin toisen onni. Itsekäs ihminen toki ajattelee ensimmäisenä juuri sitä omaa onneaan välittämättä siitä, mitä (jopa kärsimystä) aiheuttaa toiselle. Siis mitä tähän sanommekaan? Terve itsekkyys? Ei kysymyksessä ole sairaus. Kyllä inhimillistä on myös itsensä kieltäminen joissakin tapauksissa. Tosin se näyttää olevan omituisen vierasta itsekkäille ihmisille. Kun onneaan oikein etsii ja luulee sen löytävänsä, voi päätyäkin vain ihmisten hyväksikäyttöön ja onnettomuuteen. Onni tulee eläen, ei etsien ja onni voi todellakin tulla elämän eri vaiheissa, juuri silloin kun sitä vähiten odottaa. Myös sen entisen puolison kanssa jota ei ajatellut enää rakastavansa.
Jos toinen osapuoli on se hyväksikäyttävä osapuoli,niin tottakai hän "rakastaa" tätä häntä hyysäävää puolisoa.Silloin minusta on kyllä oikeutettua ajatella itseäänkin. Ei se ole itsekkyyttä,jos ajattelee sitä omaakin hyvinvointia.Ei elämäänsä voi elää niin,että joutuu koko ajan ajattelemaan että kunhan toisilla on kaikki hyvin,niin itsestä ei niin väliä.
Näin on, tervettä itsekkyyttä on suhteessa oltava! Jokaisen pitää ajatella myös omaa parastaan. Asiantuntijatkin patistavat ihmisiä enemmän tähän: parisuhde voi hyvin, kun molemmat ajattelevat sekä omaa että toistensa parasta. Terapiaan hakeutuu läjäpäin pareja, joissa toinen ajattelee ainoastaan toisen parasta. Joskus sekin vielä menee niin pitkälle, että toisen paras ei olekaan sitä miksi sen ajattelee, koska asioista ei puhuta. Oletetaan vain. Tai luullaan. Kuten tässä ketjussakin.
"Kysymys onkin siis siitä, onko oma onni tai oma hyvä tärkeämpää kuin toisen onni. "
Kummankaan onni ei ole yhtään tärkeämpää kuin toisen. En myöskään ikipäivänä kuvittelisi voivani jatkaa suhteessa, jossa rakastaisin puolisoani, mutta puoliso olisi minun kanssa tavan vuoksi, velvollisuuden tunnosta yms. Ihan kamalaa.
Joo, ei se paljoa lämmittäisi jos olisin rakastunut, mutta rakastumisen kohde olisi kanssani vain kiltteyttään eikä tunne olisi molemminpuolinen. Ei ikinä sellaista, hyhhyh.
Typeriä vastauksiahan on palstat pullollaan, paheksutaan muiden tekemisiä ja annetaan kaikkitietäviä neuvoja, vaikkei tiedetä heistä tai heidän elämästään juuri mitään. Sellaisessa ei ole mitään rakentavaa eikä siinä edes yritetä ymmärtää toisen tilanteen eri puolia. Mutta tosiasiassahan sellaisen kommentoinnin tarkoitus onkin saada sen kirjoittaja tuntemaan paremmuutta.
Noinhan se menee.
Nimenomaan noin, paheksutaan toisia, kun he tekevät/valitsevat/elävät kirjoittajan mielestä "väärin".
Niin onkin typeriä. Jos vihaa eroa haluavia, niin kannattaisi vain katsoa peiliin, miettiä mistä moinen viha johtuu. Tietysti se vaatii paljon enemmän kuin vihaaminen, toisten syyttely.
Tuossa on kyllä todellakin perää.Jostakin se johtuu,jos vihaa alkaa tuntemaan tai ei hyväksy toisten ratkaisuja.
Tuollaisessa vihassa on varmaan ainakin osittain kysymys esim. hylätyksi tulemisen pelosta.
Joillakin tuo viha on kuin sisäänrakennettu tunne. On aina vain vihattava jotakin. Työkaveria joka "uskaltaa" elää, hänet voi mustamaalata kun itse on hänelle kateellinen. On vihattava ihmisiä jotka näkevät hänen "läpi" ovat nähneet siellä sen ihmisen jota tuo ihminen ei olisikaan halunnut paljastaa. Totuuden näkemisen peittely-yritykset pilaavat sitten loputkin...naamiot valuvat.
Viha on normaali ihmisen kokema tunne. Ei sinänsä paha, vaan auttaa ihmistä puolustautumaan. Erossa vihaa tuntee erityisesti silloin, kun tulee epäoikeudenmukaisesti kohdelluksi.
Jos tuollainen viha kohdistuu itselle tuntemattomaan henkilöön, on kyllä peiliin katsomisen paikka. Kyllähän se on merkki jonkinasteisesta tyytymättämyydestä itseen ja omaan elämään, jos on sellainen tarve vihata tai ilkeillä ihmisille pelkästään omien olettamusten perusteella.
Vaikka viha sinänsä ei ole pelkästään paha tunne ja on joissakin tilanteissa oikeutettu ja hetkellisesti jopa tarpeellinen tunne, niin ei se vie millään tavalla eteenpäin, jos ei selvitä sitä itselleen ja ymmärrä, mikä sen todellinen kohde on. Siinä, että vihaa vieeraita ihmisiä heidän elämänsä valintojen takia tuntematta edes heidän syitään niihin, ei ole mitään hyvää eikä se vie omien tunteiden selvittämistä yhtään eteenpäin. Päin vastoin, se usein vain lisää rypemistä katkeruudessa. Tällaisilla palstoilla sillä vielä edesautetaan muidenkin rypemistä, kun ruvetaan oikein kuorossa vihaamaan ja ilkeilemään.
Viha on normaali ja käteväkin tunne. Sen avulla on mahdollista huomata epäoikeudenmukainen, väärä kohtelu toisen taholta. Se auttaa selviytymään, pääsemään asian kuten avioeron "yli". Epänormaalia sen sijaan on jäädä vihaan kiinni.
"ei se vie millään tavalla eteenpäin, jos ei selvitä sitä itselleen ja ymmärrä, mikä sen todellinen kohde on. "
Hyvin sanottu. Täytyy myös muistaa, että tuntemansa vihan syyt on AINA omassa itsessä.
tuulaD niin on !
EI meidän tule vihata varkaita, murhaajia, pahoinpitelijöitä, valehtelijoita, raiskaajia, juoruilijoita, juonittelijoita, kiduttajia, sosiopaatteja, pettäjiä joiden kohteeksi olemme joutuneet. Vihan syy on siinä että olemme vihaisia syystäkin.
Ihaillaan pettämistä ja kadehditaan salapanoja. Ollaan vahingoniloisia kun naapurin äijä juo suruuunsa viinaa ja naapurin liisin mies otti nuoremman ja kauniimman.
Ollaan tekopirteitä palstalla, sillä mistä tietää mikä salarakas löydetään.. huoh
Tässäpä oikein malliesimerkki, mitä kaikkea voi niputtaa yhteen ja vihata oikein olan takaa... Tässä olisi kovasti syytä katsoa sinne peiliin oikein lujasti.
Aloitapa vaikka sillä, että mietit, millä tavalla tällainen silmitön vihaaminen edesauttaa mainitsemiesi epäkohtien vähenemistä. Sitten voit vaikka miettiä, kuinka paljon oikeasti tiedät naapurin äijän tai liisin elämästä, että sinulla on mielestäsi syytä tuntea siihen liittyvää vihaa.
Jaaha, käyt siis provoilemassa tällä palstalla. Pädet paskalla paskan päällä kukkoillen (kana nokkimassa toisia). Huvinsa kullakin. Ystäviäsi varmaankin vituttaa kuunnella pätemistäsi...
Panet varmaan ystäväsi miestä selän takana ja jaat ikihometta kasvavia fraasejasi. Luulempa, että väskisin yrittämisesi ei lämmitä kauaa mitään salasuhdetta. Valitettavasti miehiä alkaa vituttamaan pitemmän päälle "aina oikeassa" ihmissuhdeasioista kaiken tietävät ja äänekkäät naiset.
No hohhoijakkaa "tekopyhätpaskat"
"Vihan syy on siinä että olemme vihaisia syystäkin."
Ei pidä paikkaansa. Viha on tunne. Kun SINÄ vihaat jotain, vihan tunne on sinun. Viha ei tule mistään ulkopuolelta, se on sinussa itsessäsi, ei toisissa ihmisissä.
Siivoa kielenkäyttöäsi. Se viittaa persoonallisuushäiriöön.
Mee kuule jumppaamaan ja kiristämään salarakkaalle pilluasi muualla kuin palstalle.
Pähkähullua kirjoitella mitä sattuu. Ei ole kaikki muumit laakossa sinussa. Hoidon paikka.
Typeriä vastauksia täällä onkin. Avioliittoa ei ole mikään pakko jatkaa, eikä etenkään kaikenlaisten täällä kirjoittelevien hullujen vuoksi, se on täysin vapaaehtoista toimintaa. Jos puolisosta on enemmän riesaa ja harmia kuin iloa, ero kannattaa ehdottomasti. Jo pelkästään sen vuoksi, että jatkuvat harmit aiheuttavat stressiä, joka puolestaan sairastuttaa ihmisen.
Juu...tuota kans aattelin,että ei tee kyllä ihmisen psyykkeellekkään hyvä,jos elämä on yhtä taistelua.
Eikös siinä vihkivalassakin sanota: kunnes kuolema erottaa.
"Vihittäviltä kysyttäviksi kysymyksiksi on kaksi vaihtoehtoa:
1."Kaikkitietävän Jumalan kasvojen edessä ja tämän seurakunnan läsnä ollessa kysyn sinulta, NN, tahdotko ottaa MM:n aviomieheksesi (aviovaimoksesi) ja osoittaa hänelle uskollisuutta ja rakkautta myötä- ja vastoinkäymisissä?"
2."Jumalan edessä ja tämän seurakunnan läsnä ollessa kysyn sinulta, MM, tahdotko ottaa NN:n aviovaimoksesi (aviomieheksesi), olla hänelle uskollinen ja rakastaa häntä hyvinä ja pahoina päivinä, aina kuolemaan asti?"
Tuossa 2. kohdassakin luvataan tahtoa...aina kuolemaan asti. Mutta kuten kaikki hyvin tiedämme, tahto voi loppua, syystä tai toisesta.
Kun psyyke ei voi hyvin, sillä on fyysisiäkin vaikutuksia, totta. Ihmiset eivät ajattele tätä kovinkaan usein. Etenkin naiset stressaantuvat parisuhteesta, paljonkin. He sopeutuvat ja antavat periksi, myöntyvät. Lopuksi kadottavat itsensä kokonaan parisuhteeseen.
Nainen on parisuhteessa edelleenkin kuin duracell pupu - paristojen oletetaan vain kestävän ja kestävän. Vaikka on 2000-luku niin naiselta odotetaan edelleen kaikkea mikä liittyy perhe-elämään enemmän kuin mieheltä. Jos mies ottaa vastuuta kotitaloudesta ja/tai lapsista (jää jopa vanhempain vapaalle/hoitovapaalle!), hän on aivan huikean hyvä mies. Jos nainen ottaa vähemmän vastuuta, vaikkakin työnsä vuoksi, kuin mies, hän on huono äiti, hänen lapsiaan säälitään. Naisen kotityömaa odottaa töiden jälkeen. Mies voi päättää osallistuuko kotitöihin, lastenhoitoon. Nainen tekee usein töitä aikaisesta aamusta myöhään iltaan, ilman huilihetkeä. Yöllä mies kuorsaa vieressä, eikä nainen saa nukutuksi. Se on selvää, että tällaisesta elämästä tulee terveyshaittoja.
Ihan niinkuin minun ajatukseni olisit kirjoittanut.Juuri noin se oikeasti menee monessakin perheessä.
Se on prikulleen noin kuin kirjoitit.
Ne, jotka kirjoittavat typeriä vastauksia tänne, joiden mielestä liittoa pitää aina jatkaa, vaikka hampaat irvessä. Etenkin silloin kun toinen ei sitä halua: he ovat kadottaneet ilonsa, onnensa, hyvän elämänsä, ja haluavat muidenkin tekevän näin. Sehän on aivan hirvittävää, jos muut nauttivat elämästään eronsa jälkeen. Täytyisi vain pitää ikävää.
Harva taitaa enää haluta luvata loppuun asti rakastaa. Itse en ainakaan sitä tekisi, koska en voisi olla varma, pystynkö siihen. Kuulostaakin niin kornilta.
Aloittaja on oikeassa. Surkea avioliitto on elämän tuhlaamista. Onneksi nykyään aika harvat jäävät sellaiseen. Mutta kyllä niitäkin riittää. Esim. mieluummin petetään vaimoa kuin erotaan ja aloitetaan uusi suhde. Tällaista olen havainnut etenkin vanhempien miesten kohdalla. Eräskin kuuskymppinen mies olisi ollut heti valmis seksiin, vaikka naimisissa. Eroaminen ennenkuin uusi nainen olisi jo kuvioissa ei kerta kaikkiaan käynyt. Mies ei myöskään ymmärtänyt sitä, miksi vapaat naiset pitävät hänen avioliitossa oloaan esteenä suhteen aloittamiselle ;) Hohhoijaa sitä itsekkyyden määrää, mikä ihmisistä löytyy, kun he ovat onnettomia. Toisten kustannuksella pitäisi voida omaa oloa helpottaa!!!!
Samaa mieltä, surkea avioliitto on elämän tuhlaamista. Mutta hiukan eri mieltä siinä mikä on surkea avioliitto. Sen saa jokainen päättää itse ;).
Villit ja kiihkeät (ja vapaamieliset) 60-vuotiaat hyvinkin usein sekstailevat siellä missä mahdollisuus. Niin miehet kuin naiset. Naiset tietysti salaavat kaiken, koska jopa 60-vuotiailta odotetaan siveellisyyttä ja kainoutta. Jotain siis sellaista mikä on harvoin totta. Usein puolison kanssa seksielämä on loppunut jo aika päivät sitten. Puolisolla on seisokkiongelmia, haluttomuutta seksiin. Fyysisiä psyyken sairauksia. Tai mitä tahansa. Hyvin usein ihminen 60-vuoden iässä ymmärtää elämän reaaliteetit. Kuten sen, ettei muuten hyvästä liitosta kannata erota seksielämän puutteiden vuoksi. Avioliitto on paljon muutakin kuin seksiä. Voipi olla jopa niinkin, ettei 60v itsekään enää vuoden parin päästä seksiin kykene. Parisuhteessa pitää olla tervettä itsekkyyttä. Suhteellisuudentajukin auttaa.
Ei ole surkeaa avioliittoa. On ihmiset jotka ovat ajelehtineet erilaisiin ajatuksiin. Joskus on menty liian nuorena yhteen ja jää se nuoruuden aika lyhyeksi, sitä sitten aletaan kaivata, kun nähdään ikätovereiden villi meno. Ei ollut vielä kypsyyttä aikuissuhteeseen.
Sitten on niitä, joille pitäisi puolison pitäisi olla palvelija, eli tehdä kaikki kotityöt sekä käydä työssä, ei silloinkaan ole ollut aika avioon lainkaan vielä.
On myös pareja, joista toinen alkaakin elää median mukaista unelmaelämää, ei lainkaan ymmärrä, että eihän sellaista ole kenelläkään, se kaupallisuutta täynnä. Ei ole tämäkään sielu vielä valmis minkäänlaiseen liittoon.
Sitten on nämä erilaisiin asioihin addiktoituneet, voi olla harrastus, kaverit tai mikä tahansa muu kuin koti, joka on tärkeämpi perhettä . Siihen yleensä kypsyy se toinen aina odottova ja kaikesta vastaa puoliso ja hakee eron.
Eräs mies kertoi syyn omaan eroonsa. Kun hän tuli työstä vaimo lähti yöelämään ja lapsi jäi isälle jatkuvasti, taisi olla vaimolla niin alkoholi kuin vieraat miehet ainakin ilottelussa mukana ja niin mies haki eron. Vaimo tosin jatkaa samaa iloista
elämää ja miehet ovat vaihtuneet, nykyisin ei pidä mitään yhteyttä edes lapsiinsa, toinen toisen miehen kanssa. Eipä ole onnea tullut vastaan hänelle.
Mies ei ole koskaan muuttanut yhteen yhdenkään naisen kanssa ja hän on nyt melkein 70 vuotias.
Kyllä on surkeita avioliittoja eikä niihin usein auta kuin ero. Surkea avioliitto on, jos siinä on toisen tai molempien puolelta henkistä tai fyysistä väkivaltaa, eri riippuvuuksia, mielenterveysongelmia jne. Ei esim. juuri mikään edellistä ole "erilaisiin ajatuksiin ajelehtimista". Niinikään "kypsyys aikuissuhteisiin" on vain tyhjänpäiväistä sanahelinää, toisten, aivan tuntemattomienkin ihmisten jonninjoutavaa arvostelua.
Ei se avioliiton vika ole, jos sen on solminut kaksi surkeeta tyyppiä.
Olipa taas tosi typerä vastaus. Tuosta toisten arvostelemisesta juuri lähtee kaikki ihmissuhdeongelmat.