Viime vuosina yleistynyt ilmiö, eli "teinikihlat" (=alle 18- tai joskus jopa alle 20-vuotiaat menevät kihloihin parin hassun kuukauden/vuoden jälkeen). Millaisia mietteitä teillä muilla on siitä? Itseäni ei kosketa, sillä ikää 30 hujakoilla, mutta onhan noita tuttuja teinejä. Eivät tosin kihloissa eivätkä "kihloissa", mutta romantiikannälkäisiä ovat, vaikka suhteet ovat kariutuneet viimeistään parin kk:n jälkeen alkamisestaan... Siitä heräsi tämä kiinnostus "teinikihla"-ajatusta kohtaan.
Onko ylipäätään luontevaa ajatella, että esim. 15-vuotiaat rengastavat toisensa? Usein sitä suhdetta on takana muutama hassu kuukausi. Puoli vuotta - vuosi voi tuntua paljolta siinä iässä, mutta on oikeasti todella vähän, jos ajattelee, että ihanteellinen parisuhde kestää läpi elämän eli (toivottavasti) kymmeniä vuosia. Kuinka voi parissa kuukaudessa oppia tuntemaan toisen niin perusteellisesti, että "tietää" haluavansa jakaa koko loppuelämänsä hänen kanssaan? Nämä teiniparit kun eivät edes asu yhdessä. Onhan se eri asia nähdä pari tuntia päivässä, pari päivääkin viikonloppuisin on eri juttu, kuin se, että jaetaan "harmaata arkea iloineen ja ongelmineen" joka ikinen päivä.
Lisäksi, kun on tunnettu tosiasia, että ihmisen arvomaailma, henkinen kasvu ja muut merkittävät ominaisuudet kehittyvät sinne 25-vuotiaaksi saakka, jolloin aivot ovat ns. "valmiit". Toisin sanoen: vaikka jakaisi samat mielenkiinnot lempibändistä ja suosikki-TV-sarjasta 15-vuotiaana kultansa kanssa, se ei tarkoita, että näin olisi enää parinkaan vuoden päästä. Kyllä, vanhemmillakin ihmisillä voi tapahtua klassista erilleen kasvua, mutta nuoret ovat yleensä räiskyvämpiä ja hätäisempiä. (Eikä tässä ole tarkoitus käsitellä aikuisten kihlauksia tai suhteita, vaan nuorien).
Muutenkin, miten voi sen muutaman kuukauden jälkeen, kun ei olla edes asuttu yhdessä, luvata itsensä toisen rinnalle _koko loppu elämäksi_ ?
Jotkut sanovat, että ovat kihloissa näyttääkseen muille olevansa "tosissaan" ja että suhde on "vakava". Kyllähän sen tosissaan olon pitäisi näkyä ihan ilman rengastustakin, kai ne muut sen siitä näkisivät, että suhde vain jatkuisi ja jatkuisi? Kihlaus tai "kihlaus" ei tee suhteesta vakavampaa.
Ja jos ollaan niin vahvasti jo nuorella iällä sitä mieltä, että "Joo, tämän kanssa aion olla loppuelämäni, olen siitä täysin varma!", niin mikä kiire kihlauksella? Jos yhdssä aikoo olla joka tapauksessa, eikö ne kihlasormukset, avioliitot, (lapset?) ja asuntolainat ehtisi hommata sitten myöhemminkin, kun on esimerkiksi molemmat päässeet työnsarkaan kiinni?
Joskus kuulee näitä juttuja, ettei voi edes käydä tarpeillaan tai piereskellä kultansa seurassa, mutta kihloissa ollaan muka silti. Joskus olen kuullut tällaisen viisauden: "suhteessa ensin piereskellään, sitten rakastetaan", eli ei voida väittää edes rakastavansa ennen, kuin on nähnyt ne "nolotkin" (eli luonnolliset) puolet.
Yksi meinasi aivan unohtua. Yleensä, kun jotkut 14-18-vuotiaat rengastavat toisensa vaivaisen vuoden yhdessäolon jälkeen ja saavat kritiikkiä osakseen, heidän perustelunsa on: "Me ollaan koettu niin paljon vaikeeta yhdessä ja selvitty siitä!" Ei sillä, ettei nuorella voisi olla vaikeuksia, itsekin sairastin masennuksen itsemurha-ajatuksineen, mutta millaisia "niin vaikeita" asioita voi mahtua nuoren ihmisen VUOTEEN, että ne jakamalla suhde muka lujittuu äärimmäisen kestäväksi? Vuosi on lyhyt aika. Jos on ollut "paljon vaikeuksia", suhde tuskin on kovin hyvä suhde. Lisäksi ne "suuret ongelmat" ovat vasta tulossa: työttömyys, rahapula, asuntolaina, lapset tai lapsettomuus....
Mutta niin. Ajatuksia?
(Tiedän kyllä, että ihanteellisimmillaan Kihlaus tarkoittaa aikaa kosinnan ja vihkimisen välissä.)
Onko ylipäätään luontevaa ajatella, että esim. 15-vuotiaat rengastavat toisensa? Usein sitä suhdetta on takana muutama hassu kuukausi. Puoli vuotta - vuosi voi tuntua paljolta siinä iässä, mutta on oikeasti todella vähän, jos ajattelee, että ihanteellinen parisuhde kestää läpi elämän eli (toivottavasti) kymmeniä vuosia. Kuinka voi parissa kuukaudessa oppia tuntemaan toisen niin perusteellisesti, että "tietää" haluavansa jakaa koko loppuelämänsä hänen kanssaan? Nämä teiniparit kun eivät edes asu yhdessä. Onhan se eri asia nähdä pari tuntia päivässä, pari päivääkin viikonloppuisin on eri juttu, kuin se, että jaetaan "harmaata arkea iloineen ja ongelmineen" joka ikinen päivä.
Lisäksi, kun on tunnettu tosiasia, että ihmisen arvomaailma, henkinen kasvu ja muut merkittävät ominaisuudet kehittyvät sinne 25-vuotiaaksi saakka, jolloin aivot ovat ns. "valmiit". Toisin sanoen: vaikka jakaisi samat mielenkiinnot lempibändistä ja suosikki-TV-sarjasta 15-vuotiaana kultansa kanssa, se ei tarkoita, että näin olisi enää parinkaan vuoden päästä. Kyllä, vanhemmillakin ihmisillä voi tapahtua klassista erilleen kasvua, mutta nuoret ovat yleensä räiskyvämpiä ja hätäisempiä. (Eikä tässä ole tarkoitus käsitellä aikuisten kihlauksia tai suhteita, vaan nuorien).
Muutenkin, miten voi sen muutaman kuukauden jälkeen, kun ei olla edes asuttu yhdessä, luvata itsensä toisen rinnalle _koko loppu elämäksi_ ?
Jotkut sanovat, että ovat kihloissa näyttääkseen muille olevansa "tosissaan" ja että suhde on "vakava". Kyllähän sen tosissaan olon pitäisi näkyä ihan ilman rengastustakin, kai ne muut sen siitä näkisivät, että suhde vain jatkuisi ja jatkuisi? Kihlaus tai "kihlaus" ei tee suhteesta vakavampaa.
Ja jos ollaan niin vahvasti jo nuorella iällä sitä mieltä, että "Joo, tämän kanssa aion olla loppuelämäni, olen siitä täysin varma!", niin mikä kiire kihlauksella? Jos yhdssä aikoo olla joka tapauksessa, eikö ne kihlasormukset, avioliitot, (lapset?) ja asuntolainat ehtisi hommata sitten myöhemminkin, kun on esimerkiksi molemmat päässeet työnsarkaan kiinni?
Joskus kuulee näitä juttuja, ettei voi edes käydä tarpeillaan tai piereskellä kultansa seurassa, mutta kihloissa ollaan muka silti. Joskus olen kuullut tällaisen viisauden: "suhteessa ensin piereskellään, sitten rakastetaan", eli ei voida väittää edes rakastavansa ennen, kuin on nähnyt ne "nolotkin" (eli luonnolliset) puolet.
Yksi meinasi aivan unohtua. Yleensä, kun jotkut 14-18-vuotiaat rengastavat toisensa vaivaisen vuoden yhdessäolon jälkeen ja saavat kritiikkiä osakseen, heidän perustelunsa on: "Me ollaan koettu niin paljon vaikeeta yhdessä ja selvitty siitä!" Ei sillä, ettei nuorella voisi olla vaikeuksia, itsekin sairastin masennuksen itsemurha-ajatuksineen, mutta millaisia "niin vaikeita" asioita voi mahtua nuoren ihmisen VUOTEEN, että ne jakamalla suhde muka lujittuu äärimmäisen kestäväksi? Vuosi on lyhyt aika. Jos on ollut "paljon vaikeuksia", suhde tuskin on kovin hyvä suhde. Lisäksi ne "suuret ongelmat" ovat vasta tulossa: työttömyys, rahapula, asuntolaina, lapset tai lapsettomuus....
Mutta niin. Ajatuksia?
(Tiedän kyllä, että ihanteellisimmillaan Kihlaus tarkoittaa aikaa kosinnan ja vihkimisen välissä.)
Vastaukset 43
Vanhimmat
"kihlautuvat" teinit on naurettavinta ikinä. Ylipäätään teinien "seurustelu" on naurettavaa ja sääliks käy, kun ne luulee olevansa oikeessa suhteessa, muttei ole. Jotkut 14-16-v on ihan kakaroita vielä ja olis yhtä ällöö nähdä joku 7-v "seurustelemassa" jonku kans.
Miten se on sinulta pois, vaikka kihlautuvat? Nyt pipoa pois ja riippukeinuun. Vedä narusta, nauti kesästä.
Ei se kai keltään pois olekaan? Ei tässä miun mielestä mitään syyttelyä ollut, vaan pohdintaa asiasta. Hyviä pointteja oli paljon. Ehkä väkisinkin tuollainen ajatus livahtaa mieleen, jos tuntee itse niitä teinejä tai jos itsellä on teini kotonaan. Näyttäähän ne nyt niin lapsilta vielä että hirvittää, kun lapset leikkii aikuisten leikkejä..
Itse olen jyrkästi teinikihloja vastaan. Kihloihin vasta kun on valmis avioitumaan saman tien. Enkä tarkoita, että olisi PAKKO mennä naimisiin heti sitten seuraavana päivänä, vaan että täytyy olla VALMIS sitten vaikka siihen, jos kerta kihloihinki aikoo. Teknisesti ottaenhan ei voi olla kihloissa ilman että on menossa niamisiin.
Minä olin teknisesti ottaen yli 20v kihloissa.
Kännissä ja kihloissa on kiva olla. Paitsi kihloissa. Vanha viidakon sanonta.
En ensinnäkään tiedä, että onko se viime vuosina yleistynyt muoti-ilmiö, koska se oli mielestäni enemmän muodissa omassa teini-iässäni. Minä olen 36-vuotias.
Teinikihlat eivät herätä juurikaan ajatuksia. Se on ikäkauteen sopivaa käytöstä. Teinin maailmassa se on valtavaa, tunteita herättelevää ja sitoutumista. Yleensä moiset kihlat ei kestä, mutta mitäs sitten? Siinä on teinit saaneet harjoitella, kokea fiiliksiä. Ei se vaikuta millään tavalla heidän loppu elämäänsä.
Olin itsekin teininä kihloissa. Tietysti kuvittelin silloin 16-vuotiaana, että se kestää ikuisesti... Kesti 18-vuotiaaksi asti.;) =D Ihan hyvällä muistelen silloista suhdettani. Varmasti se opetti minulle paljon. Nykyisin minulla on ihana perhe, aviomies ja lapset. Varsinaisesti en koea olleeni koskaan kihloissa sen teinipoikaystäväni kanssa, koska todennäköisyydet jutun kestämiseen olivat niin heikot, ja olin niin todella nuori. Mutta seurustelin vakituisesti, ja se oli hyvä.
Olen 51-vuotias, ja paljon elämää nähnyt, laidasta laitaan. Erilaisia ihmisiä, perheitä jne. Nuoruudessani 70-luvulla serkkuni kihlautui 18-vuotiaana, meni naimisiin 20-vuotiaana. Yksi luokkakaveri meni kihloihin 17-vuotiaana. Yksi naimisiin presidentin erikoisluvalla 15-vuotiaana, oli raskaana. Myös sulhanen oli samaa ikäluokkaa. Pari ystävääni avioitui 20-vuotiaana. Tai ei. Nyt kun ajattelen, aika moni AVIOITUI 19-22-vuotiaana. Parin vuoden seurustelun jälkeen. Se on täysin normaalia, silloin ja nyt. Miksi ihmeessä pitäisi ensin seurustella vuositolkulla ennen kihlautumista?
Nykyisin en tiedä yhtäkään kihlautunutta teiniä, vaikka heitäkin tunnen pilvin pimein. Tämän vuoksi en sanoisi teinikihlojen olleen koskaan mikään muoti-ilmiö. Ja jos nyt joku teini nykyisinkin on mennyt kihloihin, niin entä sitten? Sehän on vain positiivista, että kaksi nuorta on löytänyt kumppanin rinnalleen.
Ei sinänsä vaikuta minuun mitä teinit tekevät, mutta henk.koht. olen sitä mieltä, ettei kihloihin/avioon pitäisi ryysiä mistään hetken mielijohteesta. Olen niitä ehkä vähän vanhanaikaisia immeisiä, jotka suhtautuvat avioitumiseen melko vakavasti.. Minulle/perheelleni se tarkoittaa todellakin elinikäistä sitoutumista ja sen mukaan sitten eletään. Eli meillä ei "harjoitella" naimisissa olemista, vaan voi seurustella (tähdäten tietty sitten avioon siitä saman kumppanin kanssa) mutta kihloihin kun aiotaan, niin on syytä olla täysvarma siitä, että se on se kumppani, jonka kanssa haluaa jakaa lopun elämäänsä. :) Eli siksi meillä ei katsottaisi hyvällä, jos ryykäisi kihlautumaan ihan parin kuukauden tai edes parin vuoden yhdessä olon jälkeen, kun ei siinä ajassa millään ehdi oppia tuntemaan toista, varsinkaan jos ei asu yhdessä, eivätkä teinit yleensä kyllä asu yhdessä ainakaan ennen aikuistumistaan, eivätkä ne silloin enää teinejä ole, vaan aikuisia.
En osaa ottaa millään lailla vakavasti henkilöitä, jotka lupautuu toisilleen loppuelämäkseen siinä alta 20-vuotiaina, enkä kyllä sellaisiakaan, jotka sitten päältä 20-vuotiaina lupautuu toisilleen just jonkin parin kuukauden tai parin vuoden jälkeen.
Mitä muihin tulee, näyttää yleisesti ottaen ainakin minun silmissäni siltä, että kihlauksen/avioliiton ja ylipäätään parisuhteen merkitys on "keventynyt" tosi paljon. Eletään ikään kuin semmoisella ajatuksella, että "no ainahan voi erota". No kun ei voi.
Jaa. Lupauduin miehelleni alle 20-vuotiaana noin vuoden päivät mietittyäni. Minulle se tarkoitti keskittymistä tähän mieheen, tähän suhteeseen. Otimme sitoumuksen tosissamme, muttemme katsoneet tarpeelliseksi kuuluttaa sitä kaikille. Sormukset hankimme vasta usean vuoden avoliiton jälkeen.
"niin on syytä olla täysvarma siitä, että se on se kumppani, jonka kanssa haluaa jakaa lopun elämäänsä. :) "
No eihän tuo nyt noin mene. KOSKAAN EI voi olla täysvarma. Ei kummastakaan: itsestään tai puolisosta.
Mee pois Shannna, kommenttisi kuulostavat hirveän tyhmiltä. Jos "suhteessavakavasti" kokee asian niin, tai on peräti kasvatettu kokemaan asia niin, että suhdetta täytyy elää _vakavasti ja tosissaan_ eikä leikkiä, niin sitten hän kokee sen noin.
Itse ymmärrän tuon "olla varma kumppanista, jonka kanssa haluaa jakaa loppuelämänsä" sillä tavalla, että he eivät odota toisiltaan täydellisyyttä ja ikuista onnea, vaan että he käyvät yhdessä läpi arjen tylsyyttä ja riemuja ja vaikeita aikoja ja mitä kaikkea _normaali elämä_ nyt tuo mukanaan, mahdollisia sairauksia ja vastoinkäymisiä ja pääsevät näistä kaikista eteenpäin yhdessä, rakastaen toisiaan yhä. Eli se eläminen yhdessä ei ole järkyttävää kitumista "kun nyt tuli sanottua *tahdon*" vaan että oikeasti halutaan mennä eteenpäin yhdessä ja vaikeinakin hetkinä rakastetaan toisiaan. Ei mitään tenujen "aha sinä vilkasit tuon persettä, senki pettäjä vihaan sua!" vaikeuksia, vaan ihan oikeita, aikuisten elämään ilmeneviä vaikeuksia (työttömyys, vakavat sairaudet, lapsettomuus vaikka haluis lapsia ja tämmöset).
Kun koko ajan vaan sitkeesti ja aidosti rakastaa toista, sillon on mun mielestä aika "varma" että haluu jakaa elämänsä sen kanssa, eikä vaan lähtee meneen heti jos toinen tyyliin saa syövän tai jotain. Ja sitten, kun on kihlautunut ja avioitunut, ei enää "voi" erota.
Minä nyt tosin en alkais seurusteleenkaan sellasen ihmisen kans, jota en niin sanotusti tunne, koska täytyyhän mun tietää siitä, millanen se on, ennen ku voin päättää, että tässä on nyt elämäni kumppani. Olen ensimmäisen kumppanini kanssa edelleen, eikä päätös suhteeseen hyppäämisestä ollut helppo, vaikka oltiin tosi ihastuneita toisiimme ja hengattiin paljon yhdessä. Pari vuotta täyty miettiä, voiko alkaa suhteeseen, kun ei tiennyt toisesta vielä tarpeeks.
Teinit on teinejä, enemmän itse ihmettelen aikuisia ihmisiä, jotka menevät kihloihin ja kuitenkin toteavat, ettei ole aikomustakaan mennä naimisiin. Eikä kihlautuminen siis sisällä edes kosintaa vaan sovitaan vain ja ainoastaan "kihlautumisesta".
Olen puolittain samoilla linjoilla helkan kanssa; minusta on ihan ok olla kihloissa määrätön aika ja mennä naimisiin "sitten joskus" (häät ovat siis tulossa, vaikkei vielä tiedetä, milloin), mutta se taas on vähän hullunkurista, että ollaan "kihloissa", vaikka tiedetään ihan tasan tarkkaan, ettei aiota koskaan edetä papin/tuomarin eteen asti.
Teineissä taas ärsyttää se, että leikkivät vakavalla asialla. Teinien suhteet eivät ole oikeita parisuhteita. Ne ovat leikkimistä. Teinien "kihlaus" (eikä tietenkään puhettakaan häistä!) ei ole oikea kihlaus. Se on julkikuvan kiillotusta.
Minä (50v) olen kihloissa, mutten mene naimisiin. Mitä ihmettelemistä siinä on? Kihloissa olen, koska se ei ole juridinen toimi kuten avioliitto.
Miks sitten oot feikkileikkikihloissa, jos et halua juridista sopimusta? Aika typerää miun mielestä. Jos ei halua juridisesti sitoutua (liian vakavaa?) eli kihlat avioliitto, niin miksei voi "vain" seurustella?
Kaipaan edelleen vasempaan nimettömään kilhasormusta. Olimme kihlapari lasten isän kanssa toistakymmentä vuotta. Kihloissa= sitoutunut yhteen puolisoon, mutta ei (vielä) naimisissa. Tiedän hyvin etikettikirjan ohjeet asiasta, mutta minulle se sopi hyvin. Itselläni oli tuolloin myös paljon enemmän omaisuusmassaa, joten avioliitto olisi voinut tuottaa yllättäviä takaiskuja näin jälkikäteen ajatellen.
Muistan myös ison kuntainliiton talouspäällikön, joka oli ollut puolisonsa kanssa kihlapari varmaan parikymmentä vuotta : )
Omaisuusasioissa ei ongelmaa >> avioehto. Minua aina äiti kannustaa avioehtoon, vaikkei minulla ole edes omaisuutta, eikä vanhemmillakaan, joten ei ole perinnöksikään tulossa. : D
Kuten R000S4 tuossa kirjoittikin, niin kihloissa olohan on ihan okei vaikka olis sitten kakskyt vuotta kihloissa, kunhan edes ajattelee menevänsä naimisiin kihlattunsa kanssa sitten joskus (kaikkihan eivät sitten ehdi tätä toteuttaa ennen kuolemaansa). Mutta se, että "kihlaudutaan" vaikka ollaan jo siinä vaiheessa sitä mieltä, ettei astella papin eteen, niin whatta fuck? Mitä se edes tarkoittaa?
Kihlauduimme ei avioliitto tarkoituksessa, yhteisellä päätöksellä. Koska päätös on molempien yhteinen, se ei ole feikkiä. Feikkaamista olisi kihlata joku, luvata avioliittoa, jota ei koskaan tule. Tai oikeastaan lyhentäisin tällaisessa tapauksessa "ei koskaan" -määritelmää maksimissaan kymmeneen vuoteen. On ihan helvatunmoista odotella avioliittoa esim. seitsemän vuotta. Surkuhupaista odotella vaikkapa 15v.
Ja hei; miksi pitäisi nimenomaan (sinä sen sanoi) VAIN seurustella, kun voi olla kihloissa :)?
"Omaisuusasioissa ei ongelmaa >> avioehto."
Kyllä joo, omaisuusasioissa. Mutta tuloasioissa ei ole avioehtoa. Jos toisella on pienet/epäsäännölliset tulot, toisella ei, niin yhteiselo eikä avioliitto ainakaan kannata.
Pitänee kertoo tämä miehelleni, jolla on huomattavasti isommat tulot. : DDDDDD Tässäpä hyvä syy erota.
Niin, kerro, mikä estää? Mieti myös miten tulisit eron jälkeen toimeen mahdollisesti solmisit uuden parisuhteen. Olisitko valmis vastaamaan puolison elatuksesta siitä huolimatta, että omatkaan rahasi eivät kunnolla riittäisi edes yhden ihmisen toimeentuloon?
Tämän saman voi miettiä myös parempituloisen (tai keskituloisenkin) näkökulmasta. Miten eron jälkeen on ihanaa, kun rahat riittävät. Myös lasten elatukseen. Ei ole sitä "jokeria" pelissä, joka keksii kupata rahasi milloin milläkin verukkeella.
Itse elätin eksän, maksoin hänen yrityksensä velkoja. Sukulaiseni vastasivat lasten elämisestä, hankinnoista enimmäkseen. Tosi noloa. Viimein tajusin erota. Minulla on miesystävä, emme asu yhdessä, emmekä muuta yhteen, juuri rahan takia. Pitäisi myös asua ahtaammin. Kuka viitsii ja jaksaa? Eri asia, jos elämä ns. yllättää, tulot romahtavat tms. mutta ehdoin tahdoin järjestetty köyhyys menee tyhmyyden puolelle.
Noh. Tässä yhden ihmisen aatteita: Meillä mä olen se pienituloisempi. Ei olla naimisissa, eli jos ero tulisi, niin minä pärjäisin omilla rahoillani ehkä sitten vähän kitumalla (töissä kuitenkin käyn eli ei tässä muuta tapahtuisi kuin "elintason" lasku ehkä vähän pienempään kämppään, mitään "puolison maksamia huvituksia" meillä ei ole käytössäkään) ja se toinen pärjäisi sitten omilla rahoillaan vähän paremmin. Lapsia meillä ei ole, eli niihin ei kuluisi elareita kummaltakaan.
Sitä uutta parisuhdetta sen enempää kuin nykyistäkään ei solmita rahalla, joten miten ero vaikuttaa pienituloisemman parisuhteen muodostukseen tai yleensäkään mahdollisuuksiin saada parisuhde? En tajunnut. Ainakaan mulla ei löydy kokemusta rahan tai rahattomuuden vaikutuksista suhteisiin tai niiden puutteeseen. Entä miten puolison elatus liittyy tähän, jos ollaan kerta erottu?
Jos taas tarkoitat, että puolison elatus, kun ollaan vielä yhdessä ja puoliso ei jostain syystä enää pysty hankkimaan rahojaan itse (onnettomuus/vammautuminen/työttömyys tms.?), niin sitten me kiduttais yhdessä. En hylkäis puolisoani rahattomuuden takia, koska se ei ole mulle mikään vaihtoehto. Jos olis lapsi, nii eihän sitäkää hylätä silleen "sori ei rahat riitä sun ylläpitoos enää, joten täytyypä erota susta."
Millä perusteella kuvittelet, että kaikissa "epätasatuloisissa" parisuhteissa/perheissä se pienituloisempi kuppaa rahaa parempituloiselta? Joo siis kylhän näitäki varmaan tapahtuu, mutta on siinä sen parempituloisenki katottava peiliin ku kerta antaa sitä rahaa, vaikkei sun mielestä kai sen kuuluis haluta antaa?
En tiiä, miten tää muilla hoidetaan, mut meillä ainaki se parempitulonen oikeen vaatii saada maksaa sitä sun tätä yhteistä, se ny tyrkyttää rahaa käteen vaikka kävisin vaan ruokakaupassa, vaikka oon kyllä sanonu, että sillon ku mä meen kauppaan, mä maksan ne ostokset ite. Se maksakoon sitte, kun on sen vuoro mennä kauppaan. Samat tavarat sieltä joka kerta tuodaan, joten hinta on aina sama, jollain 5euron erolla suuntaan tai toiseen.
Jos mentäis naimisiin, tehtäis tietty avioehto, eli se mikä on mun pysyis mun omaisuutena ja se mikä on sen toisen, pysyis sen omaisuutena. Jos jotai yhdessä olis ostettu niin sellaset voitais sitten jakaa mielen mukaan.
Itepähän on se parempitulonen alkanu tämmösen itseään pienituloisemman kanssa suhteileen, vaikka on kyllä ollut rahatilanteet molemmin puolin selvillä jo kauan ennen suhdetta kun tuttuja oltiin vuosi tolkulla.
No eipä tietenkään parisuhdetta solmita rahalla, se on selvää se. Ja olisi erinomaista, jos pärjäisit eron jälkeen omillasi. Läheskään kaikki eivät pärjää.
Mutta miten olisi, jos sinäkään et pärjäisi omillasi eron jälkeen, vaan eron jälkeen hakisit ja saisit asumistukea? Jos sinulla olisi krooninen sairaus, johon saisit toimeentulotukea? Mikäli esim. näissä tapauksissa muutat yhteen parempituloisen kumppanin kanssa, hän maksaa sinun sairaskulusi menetät asumistukesi. Jos taas muutat yhteen pienipalkkaisen kumppanin kanssa, teidän molempien yhteenlasketut nettotulot vähenevät joissain tapauksessa reilustikin.
Läheskään aina ei siis ole kysymys rahan" kuppaamisesta" parempituloiselta, vaan hyvin usein se tarkoittaa tulonsiirtoja pienituloisten kesken. Sitä että toisen tai molempien on luovuttava jostain itselleen tärkeästä siitä ilosta, että saadaan asua yhdessä, ja jakaa pieni asunto keskenään.
"on siinä sen parempituloisenki katottava peiliin ku kerta antaa sitä rahaa, vaikkei sun mielestä kai sen kuuluis haluta antaa? "
Näin en tarkoittanut ollenkaan. Tottakai parisuhteessa kuuluukin antaa rahaa pienempituloiselle, jos on mistä antaa (suurempituloisilla on usein velkaa asunnosta ym.). Mutta mitä vähemmän pienempituloinen tienaa, sitä enemmän suurempituloisen pitää osallistua. Totuus on kuitenkin se, ettei suurituloisenkaan (saati keskituloisen) tulot riitä kaikkeen. Mitä suurempi tulojen epäsuhta on, sitä enemmän kannattaa asettaa kyseenalaiseksi yhdessä asuminen. Jos tuossa tilanteessa on yhteinen lapsi, niin sepä vasta mielenkiintoista.
"Ainakaan mulla ei löydy kokemusta rahan tai rahattomuuden vaikutuksista suhteisiin tai niiden puutteeseen."
Miten olet välttynyt? Asutko maaseudulla...? Minulla on paljon kokemusta, oikeastaan valtavasti tästä. Nyrkkisääntö on se, että jos jompikumpi on opiskelija, työtön, sairaseläkkeellä/eläkkeellä, sairaspäivärahalla jne., ja saa asumistukea, niin yhteen muutto ei kannata millään muodoin. Tai yhdessä toki voi asua, jos asuu pienesti, eikä paremmin tienaava ole kirjoilla asunnossa.
"Entä miten puolison elatus liittyy tähän, jos ollaan kerta erottu?"
Ei mitenkään, jos asutaan "välien rikkoutumisen vuoksi" erillään. Jos ollaan naimisissa ja asutaan erillään, niin puolisoilla on elatusvelvollisuus (samoin kuin jos asutaan yhdessä).
Raha on suurin riidan aiheuttaja parisuhteissa, silloinkin kun sitä on kohtuullisesti, saati sitten kun sitä ei ole. Ihan tieteellisesti todistettu (niitä harvoja tutkimuksia, joiden tuloksesta olen samaa mieltä).
"Jos taas tarkoitat, että puolison elatus, kun ollaan vielä yhdessä ja puoliso ei jostain syystä enää pysty hankkimaan rahojaan itse (onnettomuus/vammautuminen/työttömyys tms.?), niin sitten me kiduttais yhdessä."
Selvästikin sinua elämä on kohdellut hyvin tähän mennessä, ei siinä mitään häpeämistä olekaan. Tosiasia on kuitenkin, ettei rakkaus kovin kauaa pysy suhteessa, jossa toimeentulo ei ole turvattu. Riittävä toimeentulo on ihmisen hyvinvoinnin perusta. Vastaavasti riittämätön toimeentulo pahoinvoinnin perusta.
Ihmisiä on tietysti monenlaisia ja tässä yhden yksilön mielipide: Ei se rakkaus lennä ikkunasta kun rahat loppuu molemmilta. Se lentää vasta siinä vaiheessa kun syntyy jonkinlainen epätasapaino paljonko kumpainenkin yrittää nimenomaan yhteisen pesän eteen tehdä. Vaikkapa niin että toiselta loppuu rahat koska huolehtii perustoiminnoista ja toisella on varaa harrastuksiin koska ei huolehdi mistään välttämättömistä raharei'istä. Jos ei tuloja ole niin kotitöillä tai millä tahansa mikä osoittaa että pitää yhteistä hyvää ykkösprioriteettina. Sairauden ym. sattuessa hyvä yrityskin riittää. Mutta jos toinen on ihan vapaamatkustajana omasta valinnastaan ja pitää asiallisten hommien hoitumista vieläpä jonain automaationa eikä edes puhetta ymmärrä kun toinen yrittää pyytää apua ja yhteiseen asiaan keskittymistä niin silloin se rakkaus kuolee. Ei se ole mikään parisuhde jos olet siinä kuitenkin täysin yksin ja oletettu kumppani teettää vain lisätöitä niinkuin lapsi tahi lemmikki ja parhaimmassa tapauksessa suoraan kapinoi vastaan jos uskaltaa mitään vihjata tai pyytää.
Voihan sen silti tietenkin sanoa usein halveksivaankin sävyyn että rakkaus loppui kun loppui rahat, ja syyllistetään jättäjä. Nimittäin onhan ne voimat ja rahat loppuneet siltä jättäjältä jos ei enää kykene pitämään täyshuoltoa aikuiselle terveelle ihmiselle. Jos resurssit olisivat rajattomat niin kevyesti siinä kai menisi vaikka koko suku samalla, tosin ihmetellä täytyy missä kohtaa aikuisille ihmisille on päässyt sellainen käsitys syntymään ettei heidän tarvitse itse yrittääkään tehdä elämänsä eteen mitään.
Ja mitä tulee sitten niihin tapauksiin kun kyseessä ei olekaan enää terve ihminen: Turha kuvitella että ihmiset sairauksiin, vammautumisiin tai vaikkapa sitten työttömyyteen suhtautuisi samalla tavalla kun erilaiset ihmiset käsittelevät kaikkea mahdollista muutakin kukin omalla tyylillään. Kestokyky on myös jokaisella omansa. Sinulla tai kellään muullakaan ei ole mitään yleispätevää taulukkoa jolla määrittelet aukottomasti mitä mieltä kukainenkin on tai sitten se ei tiedä vielä mistään mitään. Et voi tietää onko elämä kohdellut jotakuta hyvin vai huonosti pelkän mielipiteen perusteella.
Teinikihlat eivät kyllä ole mikään muoti-ilmiö. Mielestäni jokainen on täysin vapaa kihlautumaan täsmälleen silloin, kun haluaa.
Tottakai on. Mutta kyllä teinit (ainakin minun kaverini) sitä tekevät vain koska "ihQ olla sormukset niih muut näkee et me ollaa niinQ tosissaah!!" vaikka suhdetta takana joku kaks viikkoo.. En oikeen tykkää.. Sitte ne kuitenki aina eroo kaikki jonku kuukauden päästä :(
Ootte mitä mieltä vaan pikakihloista, niin aloituksessa on hyviä pointteja. Minun mielestä minkäänikäisten ei pitäisi kihlautua/avioitua, ennen kuin on edes asuttu yhdessä ja se alkuhuuma - joka kestää muutamasta kuukaudesta max. kolmeen vuoteen - on mennyt ohi. Eli ainaki kolmen vuoden yhdessäolo ja mielellään yhdessä asumista siitä suurin osa.
Mutta ihmiset tehkööt omat virheensä.
Ylipäätään vähän hassua, kuinka aikuiset puhuvat nuorista. Minunkin mielestäni teinikihlat ovat typerä juttu, mutta hei: jos teinit/lapset olisivat aina järkeviä ja viileän analyyttisiä, he eivät olisi teinejä. Nuoruuteen kuuluu se, että on lapsellinenkin ja leikkii aikuista. Saa vähän aikaa vielä elätellä illuusiota, että aikuiset aina tietävät, miten tulee toimia...
Kihlaus on helppo purkaa, ei siinä kohtalokasta, peruuttamatonta virhettä tee. Avioliitto tai yhteen muuttaminen taas on iso askel, mutta siinä vaiheessa ikääkin on enemmän. Kukin tekee omat virheensä, ja se, mikä jollekulle on iso riski, ei ehkä toiselle olekaan.
Ei kihlauksella ole mitään merkitystä. Antaa mennä "kihloihin" vaan :D
Avioliitto vasta on papereissa virallista mutta nämä "kihlaukset" ihan sirkushuveja.
Ketä se haittaa jos lapset leikkivät kihlarinkuloilla? Ne aloittavat varhain jo harjoittelemaan näitä pellerituaaleja.
on taas ongelmat. "minä en tykkää kun muut käyttävät sinistä hattu joten miksi muut sitä sitten käyttävät, en tykkää joten ei niin saa tehdä" näyttävät vitun smurffeilta en tykkää!! XD XD XD XD XD eikö täällä ole vapaatahto joten kaikki on niin kuin haluaa eikö se ole pointti täällä??? silti moni vässyttää joka asiasta. minä en tykkää joten otetaan asiat pois muiltakin!!ongelmat on suuret taas. ehkä ei ole sisältöä omassa elämässä kuka tietää...
Miks kommentoit jos noin ärsyttää?
Aloituksessa nostettiin esiin _perusteluita_ sille, miksi aloittaja ei tykkää, ja innoitus tuli ilmeisesti ihan omasta lähipiiristä. Tässä oli tarkoitus keskustella asiallisesti.
Tosin aina nämä suomi24n keskustelut menee siihen, että joku tekee ihan minkä tahansa alotuksen, niin heti siihen tulee kaikki muut kivittään sen alottajan, kun se on eri mieltä niiden muiden kanssa. Ite arvostan just sitä, että jos on joku mielipide asiasta X, niin sen mielipiteensä osaa _perustella_. Aloituksessa oli perustelut, vieläpä asialliset, eikä pelkästään "no mä en vaan tykkää!!!!!!"
Näkee kyl näistä kommenteistaki, millä tasolla ihmiset on.
Hyvä kommentti tuo smurffihattu!
Kihlat ja kihlat. Jokunen nuori on kautta aikojen vaihtanut sormuksia... miksi muuksi sitä voisi kutsua kuin kihlaamiseksi, vaikkei vielä avioliitto olisi ajatuksissakaan?
Tästä tuli heti mieleen Baddingin biisi (70-luvulta), jolloin oli "muodissa" laittaa pojan sormus tytön kellonremmiin, kas näin:
"Etkö laittaisi, mun sormustain kiinni sun kelloremmiisi,
tietäisin sä minuun oot kun sormus killuisi sinun ranteessas
Kansa rupee kyyläämään sillä silmällä; me ollaan liian nuoria ne sanoo kateissaan mut mä tahdon sun sun sun vain mä sua rakastan
ja vaikka sulta pyydänkin Etkö laittaisi, mun sormustain kiinni sun kelloremmiisi,
tietäisin mä sinun oon kun sormus killuisi sinun ranteessas kun sormus killuisi sinun ranteessas.."
Eli tässä ketjussa ainakin tämä
"Kansa rupee kyyläämään sillä silmällä; me ollaan liian nuoria ne sanoo kateissaan" toteutuu edelleen :D.
En näe mitään vakavaa tai huolestuttavaa teinikihloissa. Eihän se ole sama asia kuin teiniraskaudet! Kihlojen vaihtaminen on epävirallinen ja henkilökohtainen sopimus, eikä siinä ole mitään vakavia seurauksia, vaikkei sitä naimisiin koskaan päätyisikään. Teinit on vielä tosi nuoria, kokemattomia, romanttisia, tunteellisia ja idealistisia. Heidän maailmassaan kaikki on mahdollista ja rakkaus kestää hautaan saakka. Siinä ensimmäisen rakastumisen huumassa sitten ollaan niin ikionnellisia ja halutaan tehdä kaikki niin kuin aikuisetkin, kun uskotaan vakavissaan rakkauden ja suhteen kestävän. Vaikkei se usein kestäkään, niin eihän siinä ole mitään vaarallista. Nuoret harjoittelee tulevaa elämää varten, kokeilee seurustelua ja toisen ihmisen huomioon ottamista, suhteessa olemista, vastuuta, uskollisuutta jne. Pahemmin käy niille jotka ovat ikisinkkuja kunnes joskus 30-vuotiaana löytää sitten sen ensimmäisen eivätkä tiedä miten olla ja mitä tehdä.
Se miten ihmiset kokevat erilaisia elämäntapahtumia on subjektiivistä. Vaikka lapsella ei olisikaan yhtä vakavia ongelmia kuin aikuisella, silti hän voi kokea ja reagoida niihin yhtä voimakkaasti ja masentua. Kaikilla on erilaiset rajat siinä mitä pystyy kestämään ja mikä saa voimaan huonosti.
Ja teinikihlat eivät ole edes mikään nykyajan ilmiö. Ennen vanhaan mentiin naimisiin nuorena, ja monet kihlautui jo alle 20-vuotiaana. Se oli ihan normaalia ja yleistä. Joissakin tapauksissa nuorten kihlauksesta sovittiin jo heidän ollessaan todella nuoria teinejä tai lapsia. Muistatte varmaan "Ylpeys ja Ennakkoluulo" kirjasta miten 20-vuotias Elizabeth ja hänen 22-vuotias siko Jane olivat jo vaarassa muuttua vanhoiksi piioiksi? Tässä iässä oli jo kiirus löytää äkkiä se mies. Ja heidän 27-vuotias ystävä Charlotte oli epätoivoinen vanhapiika joka tarttui heti ensimmäiseen mieheen kuin viimeiseen mahdollisuuteen.
Hyi en tykkää yhtään... vakavalla asialla leikkimistä....
Äitini meni 18-vuotiaana naimisiin ja on edelleen onnellisesti naimisissa.
Piereskely ei kuulu hyviin tapoihin kenenkään seurassa, kaikkein vähiten sen kaikkein tärkeimmän ihmisen.
Ei kuulukaan, mutta on silti luonnollinen asia ja pitäisi pystyä ohittamaan olankohautuksella, jos _vahingossa_ pierasee rakkaansa kuullen. Muistan omasta ja kavereiden nuoruudesta, kuinka sitä hävettiin ilmavaivoja jonkun ihastuksen tai jopa poika-/tyttöystävän läsnäollessa, vaikka siis ihan vahingossa pääsi. Ellei pysty oleen luonnollisesti seurustelukumppaninsa kanssa, ollaan tyyliin "naiset ei koskaan pasko hihihi" -asteella, niin ei ole riittävän vakavassa suhteessakaan.
Tahallaan piereminen kenen seurassa vaan on tyhmää.
Olen avoin, empaattinen ja liberaali. Ei minua häiritse teinikihlat, ei vanhusten kihlat, ei kihlaus ilman avioliittotarkoitustakaan. Miksi hitsissä pitäisi? Jokainen taaplaa tyylillään.
Väkisinki tulee mieleen, että toisten kihlautuminen aiheuttaa jonkinlaisen kateusreaktion. Miksi se muuten koskettaisi itseä millään tavalla mitä muut tekevät? Ei minuun elämään ainakaan vaikuta toisten kihlaukset pätkääkään.
Aina heitetään se kateuskortti, jos joku on eri mieltä, huoh.
Jos joku ei tykkää kaalipadasta, onko hän kateellinen niille, jotka siitä tykkää? En tajuu tätä kateus-juttua, jota yritetään tunkee selitykseks joka väliin.
Jos minun lapsi menis "kihloihin" joskus ikävälillä 13-19, niin nauraisin itteni kuoliaaks ja lapsen seurustelu loppuis kans siihen paikkaan. Liian iso asia niin nuorelle ymmärtää.
Valitettavasti et ole kypsä yli 5-vuotiaan vanhemmaksi. Ehkä en minäkään mutta viimeinen asia olisi hirnua lapsen lihlautumiselle. Ihminen on tulisesti rakastunut ensi kertaa elämässä, ja äiti ivailee. Fiksua?
Valitettavasti et ole kypsä kommentoimaan keskustelupalstalle (kuten et sinäkään mitäkateutta), koska väität jonkun eriävää mielipidettä "kateudeksi" vaikkei se sitä välttämättä tai todennäköisesti edes ole. Mistä lähtien kaikki eri mieltä olevat tai perusteltua POHDINTAA haluavat ovat olleet _kateellisia_??
Ja mitä tulee tuohon, että "rakastunut tulisesti" niin no hell. Teinit ei "rakastu tulisesti" vaan luulevat niin, koska tuppaavat tuntemaan vähän kaiken muunkin varsin tulisesti.
En minäkään antaisi lapseni leikkiä kihlajaisia ennen täysi-ikäisyyttä, enkä mielelläni kyllä antaisi seurustellakaan, ennen kuin olisi siihen riittävän kypsä. Aina huoli että jotain pahaa tapahtuu.<3