Moikka vaan kaikille,
Tässä on tullut seurusteltua muutaman eri naisen kanssa edellisen 5v aikana, joista jokainen suhde päättyi omasta päätöksestäni, kun aina tuntui siltä, ettei se kyseinen juttu ollut se minun juttuni ja ettei loppuelämä siinä olisi tuntunut mitenkään toivottavalta. Ajattelin, että jossain on varmasti jotain parempaa ja olin jäämässä siitä paitsi loppuiäkseni.
Nyt panostin pitkään ja hartaasti "sen oikean" etsimiseen, sillä en halunnut enää joutua epäröimään samanlaiseen tilanteeseen. Kävin kahvittelemassa monen tytön kanssa, enkä ottanut sitä "ensimmäistä vastaantulevaa."
Löysin lopulta noin pari kk sitten aivan ihanan tytön, joka sopii kaikinpuolin minulle ja minä hänelle. Olemme hyvin samankaltaisia ja tulemme hyvin toimeen. Hänkin todella tuntuu pitävän minusta. Ajattelin että vihdoin, nyt on oikean etsintä ohi. Tässä kuitenkin alkuhuminan laannuttua taas valtaa ajatustilaa entuudestaan tuttu ahdistus siitä että tämäkö nyt sitten oli tässä. Loppuelämäni on sinetöity tämän naisen kanssa. Seuraavaksi pitää hankkia lapsia yms ja en minä tiedä mitä niiden kanssa pitäisi tehdä. Tuntuu seuraavat vaiheet parisuhteessa olevan vähintäänkin ahdistavia.
Ensin luulin, ja minulle kaikki hokivatkin, että "et vain ole vielä törmännyt siihen oikeaan. Kyllä sitten huomaat kun törmäät!". Nyt kuitenkin tämän naisen kohdalla voin rehellisesti itselleni sanoa, että hän on juuri sellainen nainen jonka haluaisin. En muuttaisi hänessä mitään.
Epäilenkin jo vahvasti, että vika on minussa. Minä en osaa/uskalla edetä parisuhteessa eteenpäin. En uskalla lyödä "vaihtoehtoja" lukkoon kun samalla pitää sulkea ovia muilta vaihtoehdoitla. En minä halua valvoa öisin vauvan kanssa, enkä usko olevani henkisesti niin vahva, että jaksaisin pitää perhettä pystyssä silloin kun on vaikeaa. Omien harrastusten ja vastaavien puuhastelu tuntuu paljon mukavemmalta kuin lasten kanssa oleminen.
Olen kuitenkin aivan varma, että haluaisin pysyvän suhteen, perheen ja lapsia. Sinkkuna ollessa olo on aika yksinäinen.
Niin, enkä todellakaan ole mikään pelimies.
Onko jollakulla muulla miehellä ollut samanlaisia olotiloja? Meneekö ne ohi, onko tämä ihan normaalia? Olenko vain liian nuori tai jotain vastaavaa?
M24
Tässä on tullut seurusteltua muutaman eri naisen kanssa edellisen 5v aikana, joista jokainen suhde päättyi omasta päätöksestäni, kun aina tuntui siltä, ettei se kyseinen juttu ollut se minun juttuni ja ettei loppuelämä siinä olisi tuntunut mitenkään toivottavalta. Ajattelin, että jossain on varmasti jotain parempaa ja olin jäämässä siitä paitsi loppuiäkseni.
Nyt panostin pitkään ja hartaasti "sen oikean" etsimiseen, sillä en halunnut enää joutua epäröimään samanlaiseen tilanteeseen. Kävin kahvittelemassa monen tytön kanssa, enkä ottanut sitä "ensimmäistä vastaantulevaa."
Löysin lopulta noin pari kk sitten aivan ihanan tytön, joka sopii kaikinpuolin minulle ja minä hänelle. Olemme hyvin samankaltaisia ja tulemme hyvin toimeen. Hänkin todella tuntuu pitävän minusta. Ajattelin että vihdoin, nyt on oikean etsintä ohi. Tässä kuitenkin alkuhuminan laannuttua taas valtaa ajatustilaa entuudestaan tuttu ahdistus siitä että tämäkö nyt sitten oli tässä. Loppuelämäni on sinetöity tämän naisen kanssa. Seuraavaksi pitää hankkia lapsia yms ja en minä tiedä mitä niiden kanssa pitäisi tehdä. Tuntuu seuraavat vaiheet parisuhteessa olevan vähintäänkin ahdistavia.
Ensin luulin, ja minulle kaikki hokivatkin, että "et vain ole vielä törmännyt siihen oikeaan. Kyllä sitten huomaat kun törmäät!". Nyt kuitenkin tämän naisen kohdalla voin rehellisesti itselleni sanoa, että hän on juuri sellainen nainen jonka haluaisin. En muuttaisi hänessä mitään.
Epäilenkin jo vahvasti, että vika on minussa. Minä en osaa/uskalla edetä parisuhteessa eteenpäin. En uskalla lyödä "vaihtoehtoja" lukkoon kun samalla pitää sulkea ovia muilta vaihtoehdoitla. En minä halua valvoa öisin vauvan kanssa, enkä usko olevani henkisesti niin vahva, että jaksaisin pitää perhettä pystyssä silloin kun on vaikeaa. Omien harrastusten ja vastaavien puuhastelu tuntuu paljon mukavemmalta kuin lasten kanssa oleminen.
Olen kuitenkin aivan varma, että haluaisin pysyvän suhteen, perheen ja lapsia. Sinkkuna ollessa olo on aika yksinäinen.
Niin, enkä todellakaan ole mikään pelimies.
Onko jollakulla muulla miehellä ollut samanlaisia olotiloja? Meneekö ne ohi, onko tämä ihan normaalia? Olenko vain liian nuori tai jotain vastaavaa?
M24
Vastaukset 1
Vanhimmat
Varmaan nuoruus. Mullakin ollut tuota ja on edelleen.. ja on se lapsikin siunaantunut. Sinkkuna elelen edelleen.. :D m32