Olen nyt lukenut tämän palstan valitusvirret, sekä niihin liittyvät kommentit "vinkkeineen" ja "ohjeineen". Lähes kaikissa keskusteluketjuissa pohditaan kumppanin puutteita, asioita jotka pitäisivät olla toisin. Pohdiskellaan kumppanin menoja, mietitään mitä hän on tehnyt tai jättänyt tekemättä. Olen tullut siihen tulokseen, että Härmässä ei taideta ymmärtää mitä on rakkaus...
Aito rakkaus on sitä, että hyväksyt toisen ehdoitta. Kun toisessa ihmisessä ei harmita mikään ja hänen puutteensakin muuttuvat suhteelliseksi, olet varmasti rakastunut. Siinä tilanteessa voit vain toivoa, että toinenkin osapuoli voi tuntea samoin.
Ihminen joka pohdiskelee toisen vikoja ja puutteita, ei ole rakastunut. Hän elää rakkauden illuusiossa, jonka peilinä on hän itse. Hän on tietyllä tavalla rakastunut, mutta enemmän itseensä. On paljon ihmisiä, jotka eivät kykene koskaan rakastamaan. Heille oma henkinen ja fyysinen hyvinvointi on aina kumppanin hyvinvointia tärkeämpää. Sellaiset henkilöt eroavat ja mitä voimakkaampaa tuo omien tarpeiden täyttymisen tarve on, sitä useammin he eroavat.
Tasapuolinen ja aito rakkaus on siinä mielessä merkillinen juttu, että silloin kummatkin tuntevat takuuvarmasti olevansa rakastettuja. Toisen huomioon ottaminen tulee ikäänkuin automaattisesti, ilman ennakko-odotuksia. Jos rakastat toista, et ole lähtökohtaisesti huolissasi omasta hyvinvoinnistasi, vaan kumppanisi hyvinvointi on aina tärkein. Myöskin vastapuoli asettaa sinun toiveesi omiensa edelle, jos hän rakastaa sinua.
Rakkaus ei myöskään ole elokuvien illuusiota, tai Harlekiini-kirjojen kartanonherrojen ja kreivittärien intohimoisia suhteita. Rakkaus on kuin uskoontulo, siinä keppikerjäläinen ja murhamieskin pelastuu, koska hänet hyväksytään sellaisena kuin hän on. Luultavasti ensimmäisen kerran elämässä.
Hyvät ihmiset, miettikää mitä on rakkaus ja unohtakaa itsenne, edes hetkeksi...
Aito rakkaus on sitä, että hyväksyt toisen ehdoitta. Kun toisessa ihmisessä ei harmita mikään ja hänen puutteensakin muuttuvat suhteelliseksi, olet varmasti rakastunut. Siinä tilanteessa voit vain toivoa, että toinenkin osapuoli voi tuntea samoin.
Ihminen joka pohdiskelee toisen vikoja ja puutteita, ei ole rakastunut. Hän elää rakkauden illuusiossa, jonka peilinä on hän itse. Hän on tietyllä tavalla rakastunut, mutta enemmän itseensä. On paljon ihmisiä, jotka eivät kykene koskaan rakastamaan. Heille oma henkinen ja fyysinen hyvinvointi on aina kumppanin hyvinvointia tärkeämpää. Sellaiset henkilöt eroavat ja mitä voimakkaampaa tuo omien tarpeiden täyttymisen tarve on, sitä useammin he eroavat.
Tasapuolinen ja aito rakkaus on siinä mielessä merkillinen juttu, että silloin kummatkin tuntevat takuuvarmasti olevansa rakastettuja. Toisen huomioon ottaminen tulee ikäänkuin automaattisesti, ilman ennakko-odotuksia. Jos rakastat toista, et ole lähtökohtaisesti huolissasi omasta hyvinvoinnistasi, vaan kumppanisi hyvinvointi on aina tärkein. Myöskin vastapuoli asettaa sinun toiveesi omiensa edelle, jos hän rakastaa sinua.
Rakkaus ei myöskään ole elokuvien illuusiota, tai Harlekiini-kirjojen kartanonherrojen ja kreivittärien intohimoisia suhteita. Rakkaus on kuin uskoontulo, siinä keppikerjäläinen ja murhamieskin pelastuu, koska hänet hyväksytään sellaisena kuin hän on. Luultavasti ensimmäisen kerran elämässä.
Hyvät ihmiset, miettikää mitä on rakkaus ja unohtakaa itsenne, edes hetkeksi...
Vastaukset 34
Vanhimmat
Mutta miten edetä?
Jos ajattelen suhteessa myös itseäni, tulisiko minun erota?
Jos en tunne, että toinen asettaa minut ensimmäiseksi, tulisi erota?
Harvemmin nuo tasapuolisesti asettuvat, ja ihminen löytää itsensä kynnysmaton asemasta. Mutta sillähän ei ollut merkitystä.
Jos jompikumpi on vain tärkeä, ja toiselle tärkein, mitä tehdä, avaatko hiukan?
Olen varmaankin jonkinlainen ihmissuhde händikäp.
Turvallinen/turvaton kiintymyssuhde lapsuudessa on avainsana kaikissa aikuisuuden suhteissa, siinä, voiko ikinä kehenkään täysin luottaa.
Olen kokenut tuon "uskoon tulon", mutta turpanhan siinä tuli, pahemmin kuin ikinä. Mikä todistaa pointtini; harvemmin osuvat yksiin.
Olet aivan oikeassa! Turvallinen ja rakkauden täyteinen lapsuus on ihmisyyden perusta ja se luo pohjan luottamuksen ihmislajia kohtaan. Saattaa olla että rakastuminen on jonkinlainen riski ja hyppy tuntemattomaan. Rakastumisen pelkoa voi hälventää vanhalla "Rakkaus on ainoa suure joka kasvaa kun sitä annetaan"- totuudella. Eli rakkaudessa et kuitenkaan ikinä menetä mitään. Ja jos tunnet menettäneesi, et ehkä rakasta edes itseäsi.
Olet myös oikeassa siinä, että on vaikeaa löytää sellaista kumppania jonka välille syntyy aito ja toisiaan huomioiva rakkaussuhde. Minulla on tähän teoriakin. Empaattisilla ihmisillä (rakkauteen kykenevät ihmiset) on hoivavietti ja he hakeutuvat tahtomattaan epäempaattisten ihmisten seuraan. He haluavat rakastaa tämän hauraan ja rakkaudettoman kumppaninsa onnelliseksi ja näin he ottavat loppupeleissä "turpaansa". On lähes varmaa, että ihminen joka ei kykene luottamaan toiseen ihmiseen, ei luota myöskään itseensä. Misantropiaan taipuva ihminen ei oikein rakastamalla parane.
Valitettavaa on myös se, että kiltit, empaattiset ja rakkauteen kykenevät ihmiset eivät tunnu mielenkiintoisilta parisuhdemarkkinoilla. Vanha sanonta, "miksi naiset rakastuvat renttuihin" pitää osittain paikkansa.
Älä turhaan huolehdi tasapuolisuudesta parisuhteessasi, sillä rakkaudessa ei kannata mitata asioita. Siellä vaan annetaan :) Siinä vaiheessa kun tuntuu siltä, että minun pitäisi olla nyt saamapuolella, niin kannattaa tarkastella rakkauden olemassaoloa tarkemman suurennuslasin läpi...
Parisuhteessa tarvitaan hyvin paljon muutakin kuin rakkautta. Kuten esimerkiksi vuorovaikutusta, kommunikointia, tasavertaisuutta (siis molempien taholta).
Parisuhde voi hyvin vain jos sen molemmat osapuolet voivat hyvin.
"Jos rakastat toista, et ole lähtökohtaisesti huolissasi omasta hyvinvoinnistasi, vaan kumppanisi hyvinvointi on aina tärkein. "
Ei siis näin. Vaan molempien hyvinvointi on yhtä tärkeää (=tasavertaisuus). Lisäksi vieläpä niin, että kukin tietää parhaiten itse miten tuntee olonsa viihtyisäksi, miten voi hyvin.
Ns. valitusvirsiin on lukuisia eri syitä. Vuorovaikutuksen puute on niihin kuitenkin suurin syy. Joskus tosin sekin, ettei toinen vain ole rakastettava tai ei halua ottaa rakkautta vastaan. Tämän vuoksi esim. pysyminen väkivaltaisessa tai välinpitämättömässä liitossa on ajan haaskuuta, mutta ennen kaikkea väärin omaa itseä kohtaan. Parisuhde ei voi hyvin, jos sen molemmat osapuolet eivät rakasta itseään.
Ihminen voi antaa rakastamatta, mutta ei voi rakastaa antamatta...
Totta turiset.
Eiku rakkaus on sitä että hyväksyy toisen pikku viat kuten lyhyyden, työttömyyden pienen ylipainon. Sen sijaan valitetaan kaikesta muusta. Naiset ei ainakaan hyväksy oikein mitään vikoja.
Jos nainen valittaa kaikesta, niin kommunikaatiossa/vuorovaikutuksessa on vikaa. Valituskierteen voi myös katkaista napakasti, naista loukkaamatta. Kuten esim. minusta olen kelpo mies - niin hyvä sinullekin siinä ja tässä asiassa ... jne. ja minusta tuntuu pahalta, että valitat nyt tästä XXX asiasta.
Parisuhteessa jos ajattelee pelkästään sitä toista, ei lopulta ole kovin hyvässä suhteessa. Miksi väitän näin? Koska:
Jos ajattelee vain ja ainoastaan toisen parasta ja unohtaa/sivuuttaa oman parhaansa, sitä huomaa tekevänsä asioita, joista ei lainkaan pidä ja jotka rikkovat omaa minuutta, vain siksi että se toinen pitää näistä asioista ja tulisi onnelliseksi "saadessaan" niitä asioita. Loppujen lopuksi tämä johtaa siihen, että aletaan ajatella sen kumppanin tekevän/pakottavan näihin ikäviin asioihin. Kumppanin kanssa ei ole hauskaa. Hänen kanssaan vain joutuu tekemään kaikkea ikävää ja vastenmielistä, milloinkaan ei tehdä mitään yhteistä kivaa ja mukavaa, aina ajatellaan vain sitä toista. Tällaisesta alkaa ihminen voimaan huonosti. Ja kun voi oikein huonosti parisuhteensa takia, ei halua enää olla koko suhteessa.
Siksi on tärkeää ajatella myös itseään. Mutta samalla sitä toistakin. Parisuhde on joustoa. Hyvä suhde on sellainen, jossa yhtä aikaa luovutaan omista periaatteista toisen hyväksi ja samalla pidetään ne omat periaatteet ja sulautetaan niitä yhteen sen toisen kanssa. Kompromissataan.
Jokaisessa ihmisessä on myös "vikoja" eli ei-toivottuja ominaisuuksia (ne eivät ole varsinaisesti vikoja, vaan ominaisuuksia, joita juuri tietty ihminen ei haluaisi omaan puolisoonsa), niistä ei tarvitse pitää pyyteettömästi, mutta ne täytyy hyväksyä osaksi toista, ellei niitä ole sillä toisella haluakaan muuttaa. Minun suuri vikani on vähemmän ihana sivupersoona ja sen hullut tempaukset. Mutta puolisoni hyväksyy tämän, vaikkei kauheasti pidäkään tästä sivupersoonasta. Enkä voi vaatiakaan häntä pitämään siitä.
Minä en usko siihen, että pelkällä rakastamisella parisuhde toimisi. Jos vain on kaksi liian erilaista ihmistä, joilla on täysin erilaiset arvot, ajatusmaailmat ja tavoitteet elämässä, eri maailmankuvat ja mikään ei käy yksiin, niin ei se pelkällä rakastamisella paremmaksi muutu. Ei suhteessa ole tarkoitus muuttaa koko minuutta aivan päinvastaiseksi mitä edes haluaa olla, vaan löytää henkilö, jonka kanssa matsaa yhteen.
"Minä en usko siihen, että pelkällä rakastamisella parisuhde toimisi. Jos vain on kaksi liian erilaista ihmistä, joilla on täysin erilaiset arvot, ajatusmaailmat ja tavoitteet elämässä, eri maailmankuvat ja mikään ei käy yksiin, niin ei se pelkällä rakastamisella paremmaksi muutu. Ei suhteessa ole tarkoitus muuttaa koko minuutta aivan päinvastaiseksi mitä edes haluaa olla, vaan löytää henkilö, jonka kanssa matsaa yhteen."
HYVIN sanottu!
Suhde voi alkaa ja kestää sen rakastumisvaiheen yli, mutta jos nämä mainitut asiat ovat täysin erit molemmilla, suhde yleensä päättyy. Ei rakkaus pelasta sitä, että jos toisessa on juttuja joita pitää hirveen paljon "hyväksyä"
Kyllähän sitä hyväksyy että toinen on vaikkapa varas, rosvo, huonotapainen..Mutta eri asia sellaisen kanssa on elää ja toimia esimerkiksi omia arvojaan vastaan samalla, kannattaessaan ihmistä joka on moraalisilta arvoiltaan eri..
Suhde pitäisi osata päättää jo kun raja tulee vastaan.
Nää jotka haukkuu puolisoaan ja yrittävät muuttaa häntä, ovat ehkä jo sen rajan ohittaneet eli parisuhde olisi pitänyt päättyä jo, mutta siinä silti itsepintaisesti roikutaan.
Juuri noin horsieee
Jos ajattelee vain toisen parasta, unohtaa itsensä, se ei ole rakkautta, vaan riippuvuutta.
Esitetty parisuhteen rakkauden toimintamalli on periaatteessa yhtä hyvä ja toimiva kuin ajatus kommunistisesta valtiosta. Molemmat mallit toimivat hienosti vain ja ainoastaan teoriassa ja vasta niiden käytäntöön soveltaminen paljastaa niiden todelliset ongelmat - ihmisen ja ihmisen perusluonteen.
Jokainen, joka on luvannut paratiisin maan päälle on lopulta joutunut myöntämään toimitusvaikeudet ja pettämään lupauksensa.
Älyttömän hyvä kommentti!
Ap:lle sekoitat aika huolellisesti rakasTUmisen ja rakastamisen. Rakastumisen huumassa järki usein jää taka-alalle, mutta sen jälkeen aletaankin huomata, ettei kumppani olekaan täydellinen (kukapa olisi, en edes minä....)
Hyvin monet, ellei jopa kaikki suhteen vaikeudet alkavat tästä oletuksestasi:
" Jos rakastat toista, et ole lähtökohtaisesti huolissasi omasta hyvinvoinnistasi, vaan kumppanisi hyvinvointi on aina tärkein. Myöskin vastapuoli asettaa sinun toiveesi omiensa edelle, jos hän rakastaa sinua. "
Pisti erityisesti silmään "vastapuoli". Kumppani ei todellakaan ole mikään vastapuoli, vaan tasa-arvoinen ihminen rinnallasi. Molempien pitää tasapuolisesti huolehtia sekä omasta että kumppanin hyvinvoinnista.
Vertaus kommunismiin on heikko
Puhutte kommunismista... Suurten joukkojen toiminta on hyvin erilaista, jos sitä verrataan kahden toisilleen tärkeän ihmisen toimintaan. Kommentoijat toitottavat tasa-arvon nimeen ja pelkästään siksi että, tasa-arvon takaa kommentoijalle näennäisen varmuuden siitä, etten ITSE menetä mitään. Olen täysin varma että kykenette sellaiseen parisuhteeseen, jossa omista oikeuksista pidetään huolta tasa-arvon nimissä. Mielestäni kyseinen ajattelumalli vastaa feminismi-retoriikkaa. Itse olen elänyt 18-vuotta onnellisessa parisuhteessa, jossa kummallekin on tärkeintä toisen hyvinvointi. En vaihtaisi päiväkään pois....
Tasavertaisuus on terveen parisuhteen elinehto. Tasavertaisuus ei tarkoita samanlaisuutta, ei minkään menettämistä, vaan saamista, puolin ja toisin. Asioista voidaan sopia. Ellei voida, tehdään kompromisseja.
Ei se nyt ihan noinkaan ole. Voihan toisen hyväksyä sellaisenaan jne., mutta ei välttämättä silti rakasta häntä kovin paljon. Ja se, että parisuhteessa ei rakasteta, on ihan normaalia. Moni haluaa solmia parisuhteen, vaikka ei koskaan löytäisi sellaista kumppania jota pystyy rakastamaan.
"Aito rakkaus on sitä, että hyväksyt toisen ehdoitta."
Silloinkin, kun toinen käyttäytyy piittaamattomasti ja itsekkäästi?
Aitoa oikeaa rakkautta voi olla vain, jos rakastaa itseään. Jos rakastaa itseään, asettaa toiselle rajat, päättää mitä sietää mitä ei. Rakkauden vaalimiseen kuuluu olennaisena osana vuorovaikutus. Ei ole todellakaan yhdentekevää, miten kumppanilleen ajatuksiaan, toiveitaan, rajojaan jne. ilmaisee.
Hyväksyn puolisoni samoin edellytyksin kuin lapseni: ehdottomasti.
Puolisosi ja lapsesi voivat olla onnellisia sinusta. Osuit naulankantaan. Aito rakkaus puolisoa kohtaan ei eroa rakkaudesta lastasi kohtaan muuta kuin seksuaalisuuden osalta
Ihminen joka pohdiskelee toisen vikoja ja puutteita, ei ole täytetty rakkauden fyysiellä puolella - rakastelulla. Fyysinen rakkaus ruokkii tunnetason rakkautta.
Tasapuolinen ja aito rakkaus on siinä mielessä merkillinen juttu, että silloin kummatkin tuntevat takuuvarmasti olevansa rakastettuja ja kokevat sen haluna fyysiseen rakkauteen - seksiin.
Seksuaalisesti epätasapainoiset suhteet ovat seuraus rakkaudettomuudesta tai ajavat rakkaudettomuuteen.
Mitäs sanot rakastavasta, toisiinsa kiintyneestä ja toisiaan kunnioittavasta suhteesta, jossa ei naida ollenkaan, koska kumpikaan ei välitä naida, mutta jossa toisesta välitetään ja toista rakastetaan.
Asexual forever.
"Seksuaalisesti epätasapainoiset suhteet ovat seuraus rakkaudettomuudesta tai ajavat rakkaudettomuuteen."
Tällaiset julistukset vain kurjistavat ihmisten elämää entisestään.
Seksuaalisuus ei automaattisesti kumpua rakkaudesta. Ihminen voi rakastaa puolisoaan, lastaan tai vaikka lemmikkieläintä ilman, että himot heräävät. Vastaavasti ihminen pystyy saavuttamaan eroottisen ekstaasin tuntemattoman ihmisen kanssa.
Yksilölliset vaihtelut ovat valtavia, mutta tyypillisesti nainen lakkaa himoitsemasta miestään muutamassa vuodessa.
Mä olen yksinoleva ihminen. En tiedä mitää parisuhteesta, joskus kauan aikaa sitten tapasin ihmisen joka kertoi asian missä minulla olisi ollut hyvin merkittävä rooli....enyway... ketä kiinnostaa.
Niinkun mä sanoin, niin en tiedä rakkaudesta mitään..... mutta mun mielestä rakkaus on sitä, että kaksi ihmistä välittää toisistaan ja tekee pieniä asioita yhdessä ja saavat aivaan paljon. Rakkaus ei ole sitä, että hoetaan rakautta ja sanaa kulta kokoajan.
Toisille rakkaus on sitä, että otetaan "miljoonan" vastuu ja sit kun kaikki kaatuu, niin se on siinä koko juttu..... tai sitten yleensä langetaan toiseen ihmiseen kulissien kautta ja saadaan vaan asioita joilla ei ole pohjaa ja kestävyyttä.......
No, aloittajalle sanoisin, että palstan perusteella ei pidä tehdä kovin pitkälle meneviä johtopäätöksiä siitä, mitä ihmiset yleensä osaavat tai eivät osaa. Tällä painottuu kovasti tietokone- ja keskustelupalsta-addiktien näkökulma elämänasennetta myöten. Netissä ja keskustelupalstoilla roikkuminen passivoittaa ja negatiivistuttaa.
Itse asiasta olen kanssasi täysin samaa mieltä, toista ei rakasteta hänen vioistaan huolimatta, vaan myös niiden takia. Siksi että hän on juuri hän, kaikkine hyvine ja huonoine puolineen.
Minun käsitykseni mukaan parisuhteiden suurin kompastuskivi on siinä, että toista ei edes haluta nähdä omana itsenään, vaan jonain ihannekuvana, ja sitten kuvitellaan, että voidaan manipuloimalla tai muuten "kouluttaa" siitä puolisosta sen ihannekuvan kaltainen. Tai vaihtoehtoisesti yritetään itse muuttua sellaiseksi kuin kuvitellaan toisen haluavan, että sillä muka varmistetaan, että se toinen pysyy rinnalla.
Minä vierastan ajatusta itsensä uhraamisesta tai sivuun laittamisesta. Minun mielestäni hyvä parisuhde pitää sisällään kaksi henkisesti hyvinvoivaa omilla jaloillaan seisovaa ihmistä, jotka tietenkin elämän kuohuissa välillä tarvitsevat ja saavat toisiltaan tukea. Ainakin omien kokemusteni perusteella voin sanoa, että kun huolehdin - välillä itsekkäästikin - omista tarpeistani ja omasta hyvinvoinnistani, olen myös parempi puoliso miehelleni.
"suurin kompastuskivi on siinä, että toista ei edes haluta nähdä omana itsenään, vaan jonain ihannekuvana"
Niin, ei haluta, tai pikemminkin ei kyetä näkemään. Kykenemättömyys nähdä toista, johtuu siitä, ettei nähdä itseäkään omana itseään. Ihmisen pitäisi ensin pystyä näkemään itsensä, rakastamaan itseään. Vasta sen jälkeen kykenee näkemään toiset ja rakastamaan.
"Niin, ei haluta, tai pikemminkin ei kyetä näkemään."
Niinhän se on. Ja sitten, kun toinen oppii näkemään itsensä ja rakastamaan itseään, onkin kriisin paikka, kun se ei kovin todennäköisesti tapahdu molemmille samaan aikaan. Silloin tosiaan kykenee näkemään toisen ja rakastamaan häntä, mutta samalla herää ymmärrys siihen, kuinka se toinen ei näekään minua minuna...
Ei ole helppoa elämä ei, mutta kaikessa moimutkaisuudessaan ah, kuitenkin niin ihanaa!
"Ja sitten, kun toinen oppii näkemään itsensä ja rakastamaan itseään, onkin kriisin paikka, kun se ei kovin todennäköisesti tapahdu molemmille samaan aikaan."
Kyllä, ei tapahdu molemmille samaan aikaan, ja usein toiselle ei koskaan. Jos näin, se on eron paikka.
Ihmiset ovat niin itsekkäitä. Rakkauskin pitää ansaita...
Rakkautta ei pidä eikä voi ansaita. Se on valinta. Toisen rakastaminen, parisuhde on valinta. Jos parisuhteesta tulee ajan myötä liian vaikea, tai mahdoton, erokin on valinta.
ja höpö höpö, en ole vähään aikaan sitten lukenut surkeampaa paskaa.
Sinulla ap näkyy olevan rakkaudesta joku harlekiini/romanttisten kirjojen käsitys.
Niin ikävä uutinen kun se sinulle onkin, niin me kaikki olemme ihmisiä. Ja ei ole sellaista suhdetta keksittykkään etteikö joskus toisen naama ottaisi päähän, vaikka sitten ihan vaikka periaatteesta, eikä se tarkoita sitä ettäkö toista ei rakastaisi... ehkä syy on omassa itsessään, ehkä toisessa.. mene ja tiedä.
Tuollaiset höpinät mitä höpiset ovat suoraan vastarakastuneen ihmisen suusta, ja ihmeessä... nauti siitä, sehän on ihaninta aikaa elämässä. Kaipaan sitä itsekkin. Ja voin myöntää että olen jopa hieman kateellinen tällaisena kaeki-ikäsenä mammana joka on ollut naimisissa sen 15 vuotta. Trust me.. kyllä sen toisen naama puolin ja toisin välillä ärsyttää, mutta kyllä sitä rakkautta silti on, vaikkei se olekkaan samanlaista huumaa kun aikanaan...
Ihmiset jotka ovat yhdessä ja rakastavat, eivät kirjoittele tälle palstalle ;-)
Täällä on myös etten sanoisi viimeisiä hätähuutoja koska ihminen ei oikein enää jaksa mutta ketään läheistä tai ainakaan sitä mukamas läheisintä ei tosiaankaan kiinnosta, esimerkiksi asiallisten hommien työnjako ja taloudenpidon tylsien asioiden maksaminen vs. vapaa-aika ja harrastelelut. Hieno vastaus ja neuvo tuo että et vain rakasta toista tarpeeksi tai ollenkaan, yrittäisit vähän paremmin ja enemmän. Koittaist nyt unohtaa itsesi edes hetkeksi senkin itsekäs kakkiainen. Että ihan oikeasti nyt sanot suoraan että tällainen on enemmän rakastunut itseensä tai ei ylipäänsä ole koskaan kyennytkään rakastamaan ja vielä syyllistät siitä että kehtaakin ajatella sitä omaa henkistä ja fyyssistä jaksamista. No entä jos ei enää jaksa eikä sitä kukaan muukaan ajattele jos ei itse yritä sitä ottaa huomioon? Mennäänkö uimaan eikä tulla pois, vai vedetäänkö viinaa, kahvia, röökiä vai karkkia että jaksetaan? Ja sen päätteeksi, arvaan mitä asiasta on sanottavaa: Kauhean itsekäs ihminen kun ei tullut sieltä uimasta pois. Kauhean itsekästä päästää itsensä repsahtamaan tuolleen ylipainoiseksi ja rumaksi. Onpa itsekästä elää noin epäterveellisesti, eikö se ajattele muita ja terveydenhuollon kustannuksia ennenkaikkea!
Siinä vaiheessa kun aletaan analysoimaan toisia ihmisiä itsekkäiksi niin yleensä ollaan silloin itse jotakin vailla ko. yksilöltä. Jos ei muuta niin muutosta koska tämä ei ole hyväksyttävä omana itsenään mutta yleensä käytännössä jotain konkreettisempaa.