Olen kohta 18-vuotias nainen. En ole koskaan seurustellut enkä suudellut ketään poikaa. Olen muutamia kertoja ollut ihastunut johonkuhun, mutta en ole lopulta tehnyt asialle mitään sen jälkeen, kun sain 13-vuotiaana erittäin ikävän vastaanoton kertoessani tunteistani eräälle pojalle (kieltämättä sain silloin idean yön iltavillissä ;)). Minua jännitti ihan kamalasti, mutta ajattelin, ettei tässä ole mitään menetettävääkään. Loppujen lopuksi kävi niin, että hän kertoi tunnustuksestani kaikille kavereilleen ja he kiusasivat minua puolen vuoden ajan ennen kuin kyllästyivät. Olin silloin nuori ja kyseinen poikakin oli nuori, mutta ei se silti muuta sitä, miten voimakasta häpeää tuolla hetkellä koin. "Pakit" olisin vielä kestänyt, mutta se kiusaaminen oli ihan liikaa.
Kuten totesin olen tuon jälkeen ollut todella ujo tekemään yhtään mitään ihastusteni suhteen (saatan jopa vältellä). Ehkä osasyy on myös se, etten ole ollut tarpeeksi kiinnostunut kenestäkään, että tekisin asialle jotain. Eilen kuitenkin tapasin tansseissa ihanan, nuoren miehen. Hän on minua kaksi vuotta vanhempi. Olen joskus ehkä nähnyt hänet paikkakunnallani vilaukselta, mutta nyt, kun tanssimme yhdessä ja juttelimme vielä sen jälkeen, koko kehoni valtasi ihmeellinen tunne. Yöllä en saanut nukuttua (nukuin vaivaiset neljä tuntia), koska sydämeni vain jyskytti. Se alkaa jyskyttää aina, kun vain ajattelen häntä.
Emme vaihtaneet nimiä tai puhelinnumeroita, ja mietin koko matkan kotiin, olisiko minun pitänyt kysyä hänen nimeään. Yllätyksekseni löysin hänet kuitenkin Facebookista. Olen yrittänyt selvittää joskus aiemminkin jonkun henkilön henkilösyyttä sitä kautta tuloksetta ja ajattelin nytkin, etten häntä varmasti löytäisi, mutta lopulta kuitenkin löysin ja olin ihmeissäni.
Mietin monta tuntia, uskallanko lähettää hänelle kaveripyyntöä. Lopulta tein sen ja hän vahvisti pyyntöni. Nyt kuitenkin tilanne on se, etten tiedä, miten edetä. Vanhat muistot pyörivät mielessä. Ensimmäisenä mieleeni tulee vain häpeä, minkä mahdollisesti voin kokea, jos hän antaa pakit. Ehkä hän pitää minua pilkkanaan, kun olen niin nuori. Ehkä hän ei ole kiinnostunut ja nolaan vain itseni. Ehkä vain kuvittelen hänen olevan myös kiinnostunut. Tiedän, ettei pitäisi viljellä mielessään kauhuskenaarioita, mutta totuus on, että minua ahdistaa ihan suunnattomasti lähestyä häntä. Toisaalta haluaisin, mutta en uskalla. Olen muutenkin ihmisenä nykyisin aika varautunut sosiaalisissa tilanteissa. Olen mennyt jo paljon eteenpäin, mutta edelleen kärsin jonkinasteisesta ahdistuksesta. Mietin kovasti, mitä muut minusta ajattelevat, en halua tulla häväistyksi jne.
Onko muilla samanlaisia pelkoja? Miten olette päässeet niistä yli.
Kuten totesin olen tuon jälkeen ollut todella ujo tekemään yhtään mitään ihastusteni suhteen (saatan jopa vältellä). Ehkä osasyy on myös se, etten ole ollut tarpeeksi kiinnostunut kenestäkään, että tekisin asialle jotain. Eilen kuitenkin tapasin tansseissa ihanan, nuoren miehen. Hän on minua kaksi vuotta vanhempi. Olen joskus ehkä nähnyt hänet paikkakunnallani vilaukselta, mutta nyt, kun tanssimme yhdessä ja juttelimme vielä sen jälkeen, koko kehoni valtasi ihmeellinen tunne. Yöllä en saanut nukuttua (nukuin vaivaiset neljä tuntia), koska sydämeni vain jyskytti. Se alkaa jyskyttää aina, kun vain ajattelen häntä.
Emme vaihtaneet nimiä tai puhelinnumeroita, ja mietin koko matkan kotiin, olisiko minun pitänyt kysyä hänen nimeään. Yllätyksekseni löysin hänet kuitenkin Facebookista. Olen yrittänyt selvittää joskus aiemminkin jonkun henkilön henkilösyyttä sitä kautta tuloksetta ja ajattelin nytkin, etten häntä varmasti löytäisi, mutta lopulta kuitenkin löysin ja olin ihmeissäni.
Mietin monta tuntia, uskallanko lähettää hänelle kaveripyyntöä. Lopulta tein sen ja hän vahvisti pyyntöni. Nyt kuitenkin tilanne on se, etten tiedä, miten edetä. Vanhat muistot pyörivät mielessä. Ensimmäisenä mieleeni tulee vain häpeä, minkä mahdollisesti voin kokea, jos hän antaa pakit. Ehkä hän pitää minua pilkkanaan, kun olen niin nuori. Ehkä hän ei ole kiinnostunut ja nolaan vain itseni. Ehkä vain kuvittelen hänen olevan myös kiinnostunut. Tiedän, ettei pitäisi viljellä mielessään kauhuskenaarioita, mutta totuus on, että minua ahdistaa ihan suunnattomasti lähestyä häntä. Toisaalta haluaisin, mutta en uskalla. Olen muutenkin ihmisenä nykyisin aika varautunut sosiaalisissa tilanteissa. Olen mennyt jo paljon eteenpäin, mutta edelleen kärsin jonkinasteisesta ahdistuksesta. Mietin kovasti, mitä muut minusta ajattelevat, en halua tulla häväistyksi jne.
Onko muilla samanlaisia pelkoja? Miten olette päässeet niistä yli.
Vastaukset 28
Vanhimmat
Ei tähän voi muuta sanoa kun että miehet arvostaa yli kaiken aloitteellisia naisia joten jos vaikka laittaisit fb:ssä viestin jossa kertoisit kuka olet ja pyytäisit vaikka kahville tai lenkille niin varmasti on mies mielissään.
Tuo aikaisempi episodisi menee nuoruuden piikkiin, jotkut pojat on ääliöitä siinä iässä.
Ehkä saan jotenkin kerättyä rohkeuteni ja uskaltaisin laittaa hänelle viestiä. Kuitenkin pelkkä ajatus hirvittää ja kaiken maailman ajatukset "entä jos". Tänään päivällä jo ajattelin, että annan vain taas koko asian olla enkä tee sille mitään, koska niin on ehkä parempi jne. Murehdin ihan hirveästi jo etukäteen, vaikka mitään ei olisi edes vielä tapahtunut.
Osaisimpa ottaa tämän asian jotenkin rennommin eikä häpeän tunnen puskisi esiin.
Ehdottomasti kannattaa laittaa viesti. Pahin mitä voi tapahtua on että mies on jo varattu ja silloinkin mies on vain otettu naisen kiinnostuksesta.
Mitään ei saa elämässä jos ei yritä.
Facebookin parisuhdetietojen perusteella hän on sinkku.
Murehdin kamalasti etukäteen (entäs jos emme tule kuitenkaan juttuun), vaikkei ole mitään takeita, että niin kävisi ja vaikka kävisikin, auttaako asian murehtiminen etukäteen mitään. Vielä oleellisempi kysymys on se, että tulisinko katumaan sitä, etten edes yrittänyt vai että yritin.
Mutta miten voisin lähestyä häntä? Emme tunne ollenkaan.
Sano että tapasitte tansseissa ja että haluaisit tutustua, sopisiko lähteä kahville?
Sain rohkaistua mieleni ja kysyin miestä kahville. Vastaukseen meni Facebookissa muutama päivä, kunnes hän vastasi myöntävästi. Luulin, että pelkäsin eniten pakkien tulemista, mutta nyt, kun hän vastasi myöntävästi, oloni ei yhtään sen helpottuneempi. Ensimmäisenä mieleen tulee, että hän suostui, kun ei kehdannut kieltäytykään, koska kahvihetken tuleva ajankohta oli sen verran epämääräinen eli "kahvilla voisi joku kerta käydä". Joku kerta. Voi olla, että tämä taas menee ylianalysoinnin puolelle ja aloin tulla jo katumapäälle, että kysyin edes häntä alunperin. Ei minusta ole tähän. Nyt sitten vain mietin, että, kysynkö jossain vaiheessa tarkempaa ajankohtaa vai odotanko, että hän tekee aloitteen. Tähän mennessä aloitteet ovat tapahtuneet minun puoleltani; tanssimaan pyytäminen (hän ei itse pyytänyt ketään), kaverikutsun lähettäminen sekä kahville kysyminen. Toki voi olla, että hän on ujo. Siltä hän ainakin vaikutti silloin, kun tansseissa tapasimme.
Siis mies vastasi, että kahvilla voisi joku kerta käydä.
Sä analysoit aivan liikaa. Kontrolloit itsees ja ehkä kuvittelet "ennustavasi" noilla analyyseilla, että hallitset sitten sen tilanteen kun se koittaa. Mutta todellisuus on eri kuin mielikuvat. Ja ehkä pelkäät, että menetkö "rajan" yli? Mikä on sovinnaista naiselle tehdä aloitteita? Oletko liian innokas?
Tuo häpeä juttu on on siinä mieles paha, että sen ympärille saattaa kietoutua monta asiaa sun ahdistuksesta. Traumasi on vakava, voin kuvitella mitä se tekee nuoren tytön mielelle. Et ehkä osaa vielä käsitellä tuota häpeää irrallisena erillisenä asiana kontekstistaan jolloin saat etäisyyttä siihen ja huomaat, että ei häpeä ole maailmaa kaatava juttu. Silloin sulle se saattoi olla niin.
Ja mitä tuohon pojan iskemiseen tulee niin anna mennä. Rakkaus ja ihastuminen ei tunne rajoja.
Tämä viimeisin vuosi on ollut minulle kaikin puolin aika mullistava, kun olen ns. alkanut käsitellä menneisyyden vaikeita ihmissuhdekokemuksia, jotka olen silloin vain haudannut sydämeni sopukoihin. Ne ovat vaikuttaneet monin tavoin ajatteluuni ja sitä kautta toimintaani. Kärsin hylkäämisen pelosta, joka juuri aiheuttaa just tätä kontrollin hakemista. Olen jo paljon päässyt eteen päin, mutta vaikeata edelleen on. Olen kuitenkin siitä positiivisesti yllättynyt, että edes alunalkaen kykenin lähestymään tätä poikaa.
Olen kyllä todella sosiaalinen, mutta erilaiset paineet ja ahdistus haittaavat edelleen aika paljon ihmissuhteitani ja tekevät niistä raskaita.
Itsellä nuoruudesta vähän vastaavia kokemuksia kuin aloittajalla. 16-v menin tunnustamaan ihastukseni koulukaveriin. Sillä seurauksella ettei hän tämän jälkeen enää koskaan puhunut sanaakaan. Sitten pari vuotta vanhempana kun yritin tehdä erääseen tyttöön tuttavuuttaa niin kohteli hyvin töykeästi. Ja tämä vielä toistunut parikin kertaa. Samoin kun ihan kaveri suhteita yritti opiskelu aikoina rakentaa niin ei innostuttu edes keskustelemaan kanssani.
Kun monta kertaa yrittänyt ja saanut huonoja kokemuksia niin nousee kynnys ihan vain tuttavuuden/kaveruuden hakemiseksi melko korkealle. Tietenkään ei saisi luovuttaa vaan pitäis edelleen yrittää. Vaikeaa se vain on :(
Olisi hienoa, että ihmiset osaisivat olla hienotunteisia. Nämä ovat kuitenkin herkkiä asioita.
Alan jo pikkuhiljaa menettää toivoni, että mies olisi minusta kiinnostunut. Laitoin maanantaina viestiä, että minulla käy periaattessa milloin vain, koska olen lomalla, mutta vastausta ei ole kuulunut. Olen jotenkin ihan maassa ja surullinen. Mua ärsyttää, että miksi mun pitää ottaa kaikki tällaiset asiat niin raskaasti.
Pääasia että teit sen suoran aloitteen, hattua nostan, tsemppiä.
Parempia miehiä kyllä löydät
Kiitos, toivottavasti. Olisin niin halunnut edes tutustus tuohon miehen parempiin, mutta, jos hänellä ei kiinnostusta ole, niin ei voi mitään.
Kysyin mieheltä suoraan, haluaako hän nähdä vai ei. Toivon, että hän sanoisi rehellisesti. Hän sitten ehdotti aikaa ja näimme tänään.
Samaan aikaan oli sekä helppoa että kuumottavaa jutella. Ujostutti ja hermostutti ihan hirveästi, mutta silti jotenkin viihdyin. Ehkä se kuumotus tuli ennen kaikkea siitä, että pojan eleitä oli tosi vaikea tulkita. Johtuneeko sitten hänen ujoudestaan? Paikka paikoin tunnelma oli jo rentoutuneempi, mutta pääosan ajasta hän (ja myös minä) oli jotenkin sellainen hermostuneen oloinen. Ei kattonu silmiin koko aikaa silmiin ja vaan vilkuili kaikkialle ja näpräs käsillä kahvikuppia.
En voi sanoa, että hän varsinaisesti oli hiljainen. Kyllä hän puhui, mutta en tiedä, onko hän kuitenkaan mulle oikeanlainen ihminen, kun mä kuitenkin tykkään puhua todella syvällisistä asioista. Mutta eihän sitä tietenkään tutustumisvaiheessa vielä mitään syvällisiä puhuta. Sanoisin näin, että aika näyttää. Voisin kyllä tavata hänet uudestaan ja katsoa, mikä hän on miehiään. Sittenhän se selviää.
Kysymällähän se selviää, haluaako hän tavata vai ei. En oikein luota omaan alitajuntaani tai tulkintaani tässä asiassa, koska mielessäni kaikki positiivisetkin signaalit kääntyvät helposti negatiivisiksi. En siis ole kovin itsevarma ja itsetuntoni on aika huono, joten ajattelen helposti, ettei minusta pidetä ja otan kehoneleet niin.
Ei kannata tosiaan vielä lyhyen tutustumisen aikana tuomita, miehet voi jännittää ja olla ei-omia-itsejänsä..
Ensi kerralla kannattaa valita ihan muuta tekemistä kuin kahvilla istuminen. Esimerkiksi kävellessä on paljon luontevampaa jutella.
Hih, odottavan aika on pitkä. Välillä tuntuu niin raskaalta odottaa seuraavaa tapaamista. Lisäksi tuntuu, etten ymmärrä miestä ollenkaan. Tai en tiedä ollenkaan, mitä hän ajattelee.
Välillä tulee sellainen olo kuin hän ei olisi kiinnostunut, koska minä teen aloitteet ja hän on jotenkin vähäeleinen ja vähäsanainen. Tosin luulisi aikuisen miehen osaavan kieltäytyä, jos ei haluaisi enää nähdä, koska olen jo kerran häneltä suoraan asiasta kysynyt ja pyytänyt olemaan rehellinen, jos ei halua nähdä. Ja nythän totesi, että yrittää järjestää tapaamisen (on armeijassa, joten aikaa niuskasti viikonloppuisin). En tosin sitten tiedä, olenko hänen näkökulmaan yhtään selkeämpi. :D Omasta mielestäni olen aika avoin ja punastun todella helposti. Mutta katsotaan, miten tilanne edistyy. En kyllä haluaisi luovuttaa hänen suhteensa kovin helposti, jos kyseessä on vain ujous, jännitys ja kokemattomuus, vaikka joudunkin aika paljon vetämään häntä perässäni.
*näkökulmaastaan
Ja tosiaan, emme ole vielä nähneet kuin vasta kerran. Odotan toista tapaamista.
Hyvä homma, kunhan keksitte tekemistä ujostelun sijaan kyllä teistä pari voi tulla!
Olemme nyt tavanneet joitakin kertoja. On mennyt tosi mukavasti, mutta tässä nyt on muutama mutta. Sanotaan näin, että olen tätä jo miettinyt aiemmin, mutta vasta nyt olen oikeasti tullut järkiini ja valmis pitämään pääni tämän asian suhteen. Eli tein nyt sen päätöksen, etten ota enää tähän mieheen yhteyttä. Jos häntä vilpittömästi kiinnostaa, hän kyllä ottaa minuun lopulta yhteyttä. Ehdin tosin jo kysyä muutama päivä sitten, että, nähdäänkö ensi viikonloppuna. Se sopii hänelle, mutta mitään tarkempaa ei vielä sovittu eikä sovita, jos hän ei tee aloitetta sen suhteen.
Mulla on ollut oikeastaan alusta lähtien sellainen olo, että hän "pelaisi" mun kanssa joko tarkoituksella tai ajattelamattomuuttaan. Jos miettii tätä tilannetta, niin sehän on seuraava: minä olen koko ajan aloitteentekijä, kyselen perään ja julistan kiinnostustani selvästi. Hän sen sijaan vastaa nihkeästi, koska on niin "kiireinen". Kun olen ottamassa häneen etäisyyttä, hän sitten taas tulee vastaan esim. kysymällä, nähdäänkö. Sitten hän on taas etäinen ja sama kuvio jatkuu ja jatkuu. Jos kysyn häneltä suoraan, onko hän kiinnostunut minusta, hän ei vastaa ollenkaan, vaan ehdottaa tapaamista tai sitten hän vastaa jotenkin ympäripyöreästi. Sanoin jossakin vaiheessa, että pidän hänestä erilaisuudestamme huolimatta ja haluaisin tutustua häneen paremmin. Hän vastasi "minustakin on mukava tavata uusia ihmisiä". Antaa vähän ymmärtää, etten ole se ainoa hänelle...
Olen vähän pelännyt, että siedän tätä kohtelua, koska minulla on niin kova tarve tulla toisen ihmisen rakastamaksi ja kaipaamaksi. Nyt on kuitenkin arvostettava itseään sen verran, ettei anna kohdella itseään miten sattuu. Kyllä mä nyt kuitenkin ajattelen, että ansaitsen sellaisen, joka kohtelee minua hyvin.
Jos olen jotain omassa elämässäni oppinut niin se on se, että pelejä ei kannata kauhean kauan pelata eikä epätietoisuudessa roikkua. Yleensä hyvät suhteet kyllä syttyvät ihan luonnostaan eikä niissä tarvita mitään pelailuja tai arvailuja. Molemmat ovat siis avoimen kiinnostuneita ja asiat etenevät aika lailla ns. omalla painollaan.
Silti minusta on hienoa että olet päässyt edes noin pitkälle tuon miehen kanssa vaikka hän tuskin onkaan sinulle se oikea. On tärkeää että olet uskaltanut tehdä itse aloitteen ja olla aktiivinen suhteen aikaansaamisessa. Se on tärkeää sen suhteen että uskallat myös jatkossa toimia yhtä aloitteellisesti.
Nyt sinun kannattaa minusta miettiä ihan vakavasti, saatko tuosta suhteestasi oikeasti yhtään mitään. Antaako se enemmän kuin ottaa? Onko tuo epävarmuus ja yksipuolisuus sitä mitä olet valmis kestämään? Voiko tuosta kehittyä jotain joka on paljon nykyistä parempaa? Ja onko selliasesta kehityksestä joitain merkkejä?
Teit sitten mitä tahansa niin toivotan sinulle onnea jatkossa.
Olen kyllä tyytyväinen siihen, että olen pystynyt olemaan niin rohkea siitä huolimatta, ettn. aluksi en meinannut uskaltaa tehdä asialle mitään, koska pelkäsin niin hirveästi kasvojen menettämistä ja torjutuksi tulemista. Nyt jotenkin jatukset ovat järkevöityneet ja olen huomannut, että ei se torjutuksi tuleminen ehkä olekaan niin kamala asia.
Olen miettinyt tätä asiaa ja todennut, etten aio enää yrittää asian eteen enempää. Ehkä parempi näin, koska en usko, että jaksaisin loputtomiin yksipuolista suhdetta. Kiusaisin vain siinä itseäni.
Huomaan kuitenkin, että minulla on vielä sydämessäni pieni toivonkipinä siitä, josko tästä ehkä voisi tulla jotakin. Toisaalta olen asennoitunut siihen, että unohdan koko tyypin. Aika näyttää. Siinähän sitten näkee, miten hän reagoi, kun en yhtäkkiä olekaan kyselemässä perään.
On ihan hauska lukea, mistä koko keskustelu alunalkaen lähti liikkeelle. Kysehän oli aluksi siitä, että pelkäsin niin hirveästi pakkeja ja naurunalaiseksi joutumista, etten millään olisi uskaltanut tehdä mitään. Mikä tilanne on sitten nyt?
Vaikka päätin, etten yritä miehen eteen enää enempää, tajusin, että minun on saatava jonkinlainen päätös tälle asialle, jotta voin päästää hänestä irti. Niinpä kysyin häneltä vielä kerran suoraa, mitä hän minusta haluaa ja sanoin, etten tyydy enää epäselviin vastauksiin. Kerroin myös omista tunteistani ja toiveistani. Aluksi hän taas yritti kiertää kysymystä, mutta en hyväksynyt vastausta. Yllätyksekseni hän sai vihdoin vastattua suoraan. Hän totesi, että hän ei ole valmis vielä parisuhteeseen, joten hänelle riittää, että olemme vain kavereita. Toivotin hänelle hyvää jatkoa ja katkaisin yhteydet.
Vastaus oli helpotus eikä pakkien saaminen ollutkaan niin kamalaa kuin pelkäsin. Toki olen pettynyt, mutta onneksi kaikesta pääse elämässä yli. Moni asia toki jäi miehen käytöksessä ihmetyttämään. Miksi hänelle oli niin vaikeaa sanoa se? Miksi hän ylipäätään tapaili minua? Sanoin hänelle kerran, että ei tästä taida tulla mitään, joten jätän sinut rauhaan. Vähän ajan päästä hän alkoi kysellä, josko nähtäisiin. Silti hän oli koko ajan jotenkin välinpitämätön minua kohtaan. Hän ei ollut kovin avoin.
Olen oppinut paljon itsestäni tänä aikana enkä sano, että nämä kuukaudet olisivat menneet hukkaan. Luulen, että tämä loppui juuri oikealla hetkellä -olin nyt vasta valmis kuulemaan totuuden. Vaikka aiemminkin pelkäsin koko ajan sitä, milloin hän sanoo, ettei kiinnosta, olisin varmasti ollut ihan rikki, jos totuus olisi tullut ilmi. Jos hän olisi torjunut minut jo silloin, kun pyysin häntä ensitreffeille, olisin varmasti suurin piirtein päättänyt, etten enää koskaan tee itse aloitetta. Tai ehkä olisin joskus, mutta siihen olisi varmasti tarvinnut taas reilun tovin rohkeuden keräämistä.
Tosiaan katkaisin kaikki yhteydet häneen, koska silloin irti päästäminen ja elämässä eteen päin meneminen on helpompaa. En usko, että minulle olisi riittänyt pelkkä kaverina oleminen ja muutenkin hän oli kaveriasteikollakin niin nihkeä. Joten varmasti parempi näin.
Poika pelkää naisia ja sitoutumista, ehkä on täysin koematon hänkin?
Hyvä yritys molemmilta, varsinkin sinulta.
Näin varmaankin on. En osaa sanoa. Hän ei tosiaan ollut kovin avoin ja moni asia jäi täysin hämärään. En oikein ollut edes varma, kuinka kiinnostunut hän minusta loppujen lopuksi edes oli ythään missään mielessä, koska hänen sanojensa mukaan olen kaverina "ihan mukava". Mutta eipä sillä tarvitse päätään enää vaivata. Ehkä kohtaamme joskus uudestaan tai hän ottaa uudelleen yhteyttä, kun on kaikin puolin valmiimpi. En tiedä eikä sitä tarvitsekaan. Välillä huomaan, että koen pientä syyllisyyttä, vaikka ei minulla ole syytä tuntea häntä kohtaan huonoa omatuntoa. Yritin parhaani.
Ei vitsi et oli mukavaa tekstiä :D. Melko rohkea olet ollut kun olet uskaltanut pyytää häntä tapaamiselle ja vielä fb.s ruvennut juttelemaan vaikka olit hänelle lähes tuntematon. Itselläni on juuri tuon kaltainen kokemus että kun ollaan tavattu niin on ollut kiinnostuunena minuun mutta ei kertaakaan ehdottanut tapaamista vaan jouduin itse pyytämään.. Mistäpäin mahdat olla?
Kiitos, rohkeus on ehkä adjektiivi, jolla minua tosiaan voi kuvata. Pelot on tehty voitettavaksi ja haasteet kohdattavaksi!
Asustelen Oulun lähiseudulla.