Minun rakkauselämäni on ollut aina yhtä vuoristorataa. Suhteet ovat alussa olleet hyvin huumaavia, toinen osapuoli on tyypillisesti ollut hyvin rakastunut minuun - Olen saanut aina kuulla olevani "niin erityinen" ja paljon kehuja luonteenpiirteistäni sekä ominaisuuksistani: Olen hyvin itseäni ilmaiseva ja filosofinen henkilö, mutta samalla kykenen myös kuuntelemaan pitkän tovin muiden huolia. Olen myös yleisesti ottaen hyvin auttavainen. Jonkin ajan päästä suhde kylmenee - Tavallaan tuntuu etten saa sellaista "elämäsi läheisintä ihmistä" jota olen aina niin kauan janonnut.
Olen ollut kertaalleen naimisissa - Tuo avioliitto tosin oli virhe, enkä sitä enää kaipaa. Menin naimisiin vääristä syistä, yritin pelastaa suhteen joka oli jo kuolemaisillan. Avioliiton hajotessa pidin itseäni maailman tyhmimpänä henkilönä, joka pitkitti ja takertui kuolleeseen suhteeseen epätoivoisesti.
Elämä muuttui paremmaksi ja nykyään asun ulkomailla eräässä kaakkois-aasian maassa paikallisen naisen kanssa. Meidän suhteemme on mukava eikä mitään suuria ongelmia ole. Silti tuntuu, etten häneltäkään saa sitä läheisyyttä jota niin kovasti janoan: Henkilöä, jonka kanssa voisin jakaa kaiken ja joka voisi jakaa minun kanssani kaiken, yksinkertaisesti sitä "the" henkilöä jota läheisempää ei olisi.
Ehkä minulla on vääränlainen haave. Ehkä pitäisi vain oppia elämään itsensä kanssa, olla itsensä paras ystävä ja lohduttaja?
Olen ollut kertaalleen naimisissa - Tuo avioliitto tosin oli virhe, enkä sitä enää kaipaa. Menin naimisiin vääristä syistä, yritin pelastaa suhteen joka oli jo kuolemaisillan. Avioliiton hajotessa pidin itseäni maailman tyhmimpänä henkilönä, joka pitkitti ja takertui kuolleeseen suhteeseen epätoivoisesti.
Elämä muuttui paremmaksi ja nykyään asun ulkomailla eräässä kaakkois-aasian maassa paikallisen naisen kanssa. Meidän suhteemme on mukava eikä mitään suuria ongelmia ole. Silti tuntuu, etten häneltäkään saa sitä läheisyyttä jota niin kovasti janoan: Henkilöä, jonka kanssa voisin jakaa kaiken ja joka voisi jakaa minun kanssani kaiken, yksinkertaisesti sitä "the" henkilöä jota läheisempää ei olisi.
Ehkä minulla on vääränlainen haave. Ehkä pitäisi vain oppia elämään itsensä kanssa, olla itsensä paras ystävä ja lohduttaja?
Vastaukset 9
Vanhimmat
Sellasii ne suhteet alussa on... Siinä se rakkaus toistakohtaan punnitaan, ko alkaa normaali arki.
Huonosti ilmaistua höttöä kirjoitin alkuun. En ole suhteiden olevan yhtä ihanuutta jatkuvasti, mutta en käsitä miksi pitää etääntyä merkittävällä tavalla. En ole onnellinen jos eletään yhteistä elämää "mutta erillään".
Mutta toisaalta, ehkä se on vain typerä haave jota ei oikeassa elämässä ole.
Mulla on aivan sama ja kurja fiilis sen takia. Sitä tunteen paloa on vaikea selittää ja sen kyllä tietää kun se tulee ja siitä ei sitten koskaan halua poiskaan eikä irti.
Jeps. Tänään naisen kanssa tapeltiin itse asiassa. Ei halua lähteä kanssani kaupungille siitä syystä, että atooppinen ihoni on lemahtanut ja minun pitää kuulemma pysyä kotona samalla kun hän käy kaupungilla. Syynä se, että ei halua ihmisten esittävän kysymyksiä miksi naamani on punainen. Otin itseeni koska olen sinut itseni kanssa enkä todellakaan pidä ajatuksesta että ihosairauden jolle en itse mitään voi oireiden pahentuessa pitäisi van nököttää sisällä. Nainen lopulta käski minua palaamaan Suomeen.
Tästä päästäänkin pääpointtiin. Yritin tiedustella häneltä, että mikä nyt on niin pahasti että haluaa minun lähtevän Suomeen ja miksi häntä kiinnostaa muiden kysymykset kaupungilla. Samlla pyysin häneltä (ystävällisesti) että määrittelisikö hän mitä hän toivoo parisuhteelta yms. Vastaukset oli jotain luokkaa että "älä ole noin tunteellinen" ja "ei olla vielä naimisissa joten teen miten haluan". Aijaha. En ole varma, kannattaako mennäkää naimisiin. En halua toista avioeroa.
Joka tapauksessa, en onnistunut taaskaan saamaan sitä keskusteluyhteyttä mitä toivoin ja vilpittömästi erehdyin kykeneväni saamaan. Lopulta nainen vaan toteaa "äläs nyt me ollaan ok" ja hali hali pus pus haluatko kulta kahvia? "Mutta turpa kiinni kiitos, ei tästä tarvitse puhua".
Minua ahdistaa ihan suunnattomasti se, että keskusteluyhteyttä on mahdotonta luoda. Käsittääkseni dialogi olisi se tapa ymmärtää toista?
Ja miehet ei muka osaa kommunikoida.
Vielä sen verran nykyisestä suhteesta, että nainen on todennut minulle että:
- En saa itkeä (kuulemma turhaa, pitää vain keskittyä tekemiseen)
- Ei tarvitse puhua kauheasti.
- Ei olla naimisissa vielä joten älä odota liikoja
Että sellaista. Toisaalta kyseessä on huolehtivianen ja hauska lahjakas henkilö, jonka kanss on mukava käydä syömässä ulkona, viettää koti-iltaa jne. Mutta toisaalta pyrkii rajoittamaan minulta tunteiden näyttämistä ja vetäytyy eikä jaa oikein itseään vaikka olen kovasti pyytänyt. Eikä jaksa kuunnella minua. Mielenkiintoista on tuo "ei olla vielä naimisissa joten älä odota liikoja"-heitto. Kerran hän totesi, että käyttäydyn kuin hän olisi jo vaimoni. No, ehkäpä koska hän KÄYTTÄYTYY kuin vaimo. Elätän hänet ja hänen pienen tyttärensä täällä. En ole koskaan pitänyt sitä mitenkään omituisena asiana, olen ihan mielelläni elättänyt häntä ja hänen tytärtään täällä. Mutta hieman ristiriitaista, että hän saa kyllä käyttäytyä kuin vaimo mutta minulla ei olisi oikeuksia.
Tuntuu, että on vain huonoja ratkaisuja. Rakastan kyseistä naista ja myös hänen tytärtään. Mutta samalla kuristun henkisesti, kun tuntuu että minun paikkani perheessä on vain olla elättäjä ja vastapalkkioksi saan hieman huolta ja hoivaa, mutta en niitä asioita joita itse eniten toivoisin. Eivätkä ne mielstäni niin suuria ole. Tänään harkitsin hänen kehoitustaan palata Suomeen, vaikka se sattuukin - Koska ehkä olisi vain aika opetella elämään yksin ja tunnustaa, että itse täytyy itsensä läheisin olla.
Haluaisin vain niin kovasti uskoa...
Tänään taas särkee päätä. Päivä päivältä käy enemmän selväksi, että kumppanin näkemys on, että parisuhde on häntä varten. Sanoi ihan suoraan, että parisuhteen pitää olla sellainen kuin hän haluaa. Minä en saa käyttäytyä niin ja niin, koska se tekee hänestä huonon puolison.
Sain jonkun fyysisen reaktion. Huimasi, kurkkua puristi ja päätä särki. Puoliso hoiti sitten tilaani, mutta vaati samalla etten saa näyttää surulliselta tai hän jättää minut yksin.
Taitaa olla aika pakata kamat, vaikka koskeekin.
On kyllä pihalla se sun oliosi.
kulttuurierot myös natisee liitoksissaan, olen pahoillani
Nämähän saattavat olla niitä kulttuurieroja, aasian maissa mies ei taida juurikaan itkeä saati puhua tunteista- työtä tekevät kellonympäri.
Se mitä puhuit pohjimmaisesta kumppanin kaipuusta on totta, itsekin "kärsin" samanmoisesta. Onhan sitä tullut yritettyä suhdetta, mutta jokin puuttuu: aito läheisyys, välittäminen ja luotto, että toinen pysyy vierellä kuin kallio.
En tiedä onko edes sellaista parisuhdetta, mutta kateellisena selainen Hesarista hääpäivä-ilmoitukset 60-vuotta, 50-vuotta, 40-vuotta jne. Toki, vähenemään päin ovat nuo suuremmat kymmenluvut.