"Läheisen" kaipuu, onko häntä?

Huonosti ilmaistua höttöä kirjoitin alkuun. En ole suhteiden olevan yhtä ihanuutta jatkuvasti, mutta en käsitä miksi pitää etääntyä merkittävällä tavalla. En ole onnellinen jos eletään yhteistä elämää "mutta erillään".

Mutta toisaalta, ehkä se on vain typerä haave jota ei oikeassa elämässä ole.

Jeps. Tänään naisen kanssa tapeltiin itse asiassa. Ei halua lähteä kanssani kaupungille siitä syystä, että atooppinen ihoni on lemahtanut ja minun pitää kuulemma pysyä kotona samalla kun hän käy kaupungilla. Syynä se, että ei halua ihmisten esittävän kysymyksiä miksi naamani on punainen. Otin itseeni koska olen sinut itseni kanssa enkä todellakaan pidä ajatuksesta että ihosairauden jolle en itse mitään voi oireiden pahentuessa pitäisi van nököttää sisällä. Nainen lopulta käski minua palaamaan Suomeen.

Tästä päästäänkin pääpointtiin. Yritin tiedustella häneltä, että mikä nyt on niin pahasti että haluaa minun lähtevän Suomeen ja miksi häntä kiinnostaa muiden kysymykset kaupungilla. Samlla pyysin häneltä (ystävällisesti) että määrittelisikö hän mitä hän toivoo parisuhteelta yms. Vastaukset oli jotain luokkaa että "älä ole noin tunteellinen" ja "ei olla vielä naimisissa joten teen miten haluan". Aijaha. En ole varma, kannattaako mennäkää naimisiin. En halua toista avioeroa.

Joka tapauksessa, en onnistunut taaskaan saamaan sitä keskusteluyhteyttä mitä toivoin ja vilpittömästi erehdyin kykeneväni saamaan. Lopulta nainen vaan toteaa "äläs nyt me ollaan ok" ja hali hali pus pus haluatko kulta kahvia? "Mutta turpa kiinni kiitos, ei tästä tarvitse puhua".

Minua ahdistaa ihan suunnattomasti se, että keskusteluyhteyttä on mahdotonta luoda. Käsittääkseni dialogi olisi se tapa ymmärtää toista?

Ja miehet ei muka osaa kommunikoida.

Vielä sen verran nykyisestä suhteesta, että nainen on todennut minulle että:

- En saa itkeä (kuulemma turhaa, pitää vain keskittyä tekemiseen)
- Ei tarvitse puhua kauheasti.
- Ei olla naimisissa vielä joten älä odota liikoja

Että sellaista. Toisaalta kyseessä on huolehtivianen ja hauska lahjakas henkilö, jonka kanss on mukava käydä syömässä ulkona, viettää koti-iltaa jne. Mutta toisaalta pyrkii rajoittamaan minulta tunteiden näyttämistä ja vetäytyy eikä jaa oikein itseään vaikka olen kovasti pyytänyt. Eikä jaksa kuunnella minua. Mielenkiintoista on tuo "ei olla vielä naimisissa joten älä odota liikoja"-heitto. Kerran hän totesi, että käyttäydyn kuin hän olisi jo vaimoni. No, ehkäpä koska hän KÄYTTÄYTYY kuin vaimo. Elätän hänet ja hänen pienen tyttärensä täällä. En ole koskaan pitänyt sitä mitenkään omituisena asiana, olen ihan mielelläni elättänyt häntä ja hänen tytärtään täällä. Mutta hieman ristiriitaista, että hän saa kyllä käyttäytyä kuin vaimo mutta minulla ei olisi oikeuksia.

Tuntuu, että on vain huonoja ratkaisuja. Rakastan kyseistä naista ja myös hänen tytärtään. Mutta samalla kuristun henkisesti, kun tuntuu että minun paikkani perheessä on vain olla elättäjä ja vastapalkkioksi saan hieman huolta ja hoivaa, mutta en niitä asioita joita itse eniten toivoisin. Eivätkä ne mielstäni niin suuria ole. Tänään harkitsin hänen kehoitustaan palata Suomeen, vaikka se sattuukin - Koska ehkä olisi vain aika opetella elämään yksin ja tunnustaa, että itse täytyy itsensä läheisin olla.

Haluaisin vain niin kovasti uskoa...