Muistan asioita vasta 4 vuotiaasta lähtien.

Noin varmaan eli melko tavallista sen ikäisille. Paitsi ettei kehitykseni ollut tavanomaista vaan hyvin hidasta, ominaista paljon nuoremmille.
Pikkuveljen syntymä v. 1941 syksyllä romahdutti maailmani. Olin 3v. Seurasi valta sisarkateuskausi joka pimensi mielen. Siks en muista.

Lapset muistavat talvikauden pimeyden, lumen ja kylmän. Samoin kesän valon ja ihanuuden.
Seuraava poikalapsi, uusi pikkuveli syntyi kun olin viiden. Tämä tapahtui v. 1943. Olin viiden vanha. Olin täynnä vihaa ja pelkoja.
Jossakin vaiheessa oli omasta mielestäni näin vanhana muistellen, lievästi lapsipsykopaatti.
Löin isoveljeäkin suuttuessani mikä vaan sattui lähellä olemaan. Yritin polttaa kotini, mutta korkea kivijalka tyrehdytti palon.
Kun vanhempani ja isommat sisarukseni olivat heinäpellolla pudotin ruokapöydältä kaikki astiat ikkunasta alas kivikkoon.
Isossa perheessä isommat veljet pitivät nuoremman häirikkö ipanan aisoissa.
Talvet olivat pahoja pimeyttä pelkäävälle pikkusantulle korpitalossa, jossa ei ollut sähköä ennen kuin olin teini-ikäinen.
Tietysti joulut olivat ainoa pimeyden valopilkku. Äidin sairastelu raastavan synkkiä päiviä.

Koulunkäynti oli niitä syrjäseudun pojan tukipylväitä, joiden avulla saattoi omaksua ulkopuolista tietoa.
Kotona tietenkin vain uskonnollista herätyskirjallisuutta. Kolmannella luokalla sai jo lainata kai suppeaa koulun kirjastoa.
Siinäkin erillinen outo pakkotoiminto; tylsäkin kirja piti edes läpikahlata.

Olin 12v. kun jäin puutyötunnilta kotiin, koska inhosin niitä kaikella kybällä. Yritin kotona olla jotenkin hyödyksi.
Hain totutun tavan mukaan hakemassa puhdasta vettä saavilla niin että se oli suksen päällä. Savin sai hilattua saunamäkeä ylös.

Äiti tuli nuhtelemaan lintsaustani koulutunnilta. Kimmastuin ja menin lyömään äitiä rukkasella korvalle. Valitti menneen siitä kuulon.

Oli la.12.3.1950. Tätä 64 vuotta sitten syntymättä traumaa olen työstänyt tänäkin vuonna joka päivä. Pahin on jo takana.
Sama maisema tulee meditaatioharjoituksen aikana aina mielikuviin. Kuitenkin vain pelkkä maisema, ei ihmiset, ja vain meditaation aikana.
Koen tuon riippuvuuden hyvin kiusallisena.

Nyt tämän kuun aikana tuota traumaattista maisemankohtaa olen voinut ohittaa mielikuvaharjoituksen avulla niin ettei se niin kiusaisi.

Meditaatio on minun yksityistä psykoanalyysiani. Jotkut uskovaiset ihmiset pitävät elämäntapaani noituuden harjoittamisena.

Oli se eilispäiväkin yks päivä tässä elämänpituisessa sarjassa. Syntymäkodistani perin surkean itseluottamuksen.
Olin ison sisarussarjan rumin ja epäonnistunein hyypiö. Sodasta fyysisesti ehjänä palanneelle isälleni valtava pettymys.
Hän antoi sen näkyä.

Se eilinen päivä. Tupsin siinä mitä tupsin. Pihalla. Mieliala alkoi vaan laskemaan. Illalla jo aivan romuna sisäisesti.
Koskaan en niin poikki ole ettenkö menisi meditaatiota tekemään sitä varten hankitulla Jaccaran hoitopöydällä.

Väsyneenä pöydällä helposti torkahtelee. Se on luonnon latautumiskeino henkistä ja fyysistä rasitusta vastaan.
Niin piristyin. katsoin telkkaa, kuuntelin musiikkia. Sain hyvän unen. Sellaisen virkistävän. Koko tämä päivä oli hyvä.