Syntyipä kerran kaukaisen maan kuninkaalle ja tämän puolisolle prinssi, jolla oli aasinkorvat. Kuningas ja kuningatar rakastivat pienokaista suuresti, mutta he pelkäsivät, että prinssiä ei hyväksyttäisi valtakunnan tulevaksi hallitsijaksi, jos olisi yleisessä tiedossa, että hänellä on aasinkorvat.
Niinpä kuningas ja kuningatar piilottivat prinssin korvat myssyn alle. Kaikkialla, minne prinssi menikin, hän meni myssy syvällä päässään. Vain hoviparturille, joka leikkasi prinssin tukan, he paljastivat pojan onnettoman tilan.
Vuosien kuluessa parturi koki yhä vaikeammaksi olla kertomatta kenellekään salaisuutta, joka hänelle oli uskottu. Parturi oli kuitenkin uskollinen kuninkaalleen, kuningattarelleen ja prinssille eikä ikimaailmassa olisi paljastunut yhdellekään sielulle, mitä tiesi.
Parturi vietti unettomia öitä vuoteessa pyöriskellen. Joskus hän nousi ylös, tarkisti ettei kukaan varmasti ollut kuulemassa ja kuunvalossa kuiskasi kiihkeästi, mutta tuskin kuuluvasti: "Prinssillä on aasinkorvat". Hänen oli saatava lausua nuo sanat, mutta ei se helpotusta tuonut. Hänen oli saatava huutaa se ja ehkä jopa nauraa räkättää päälle.
Erään kerran, kun hoviparturi oli palaamassa prinssin hiuksia leikkaamasta, hän hyppäsi kauppakaravaanin kyytiin ja pyysi karavaania jättämään hänet yksin keskelle autiomaata. Kauppiaat kummastelivat hoviparturin pyyntöä, mutta eivät uskaltaneet vastustaa tämän tahtoa ja jättivät tämän yksin kahden kaupungin väliin, keskelle autiomaata.
Kun karavaani näkyi enää pienenä pisteenä horisontissa eikä yhtäkään ihmistä näkynyt missään ilmansuunnassa, hoviparturi kaivoi käsillään hiekkaan syvän kuopan, veti syvään henkeä, kumartuen työnsi päänsä kuoppaan ja huusi kaikella voimallaan maahan: "HÖRÖ HÖRÖ HÖRÖKORVA RÖHÖNAURU HÖHÖHÖÖ!"
Sen jälkeen parturi tunsi olonsa helpottavan. Hän täytti kuopan, taputteli maan tasaiseksi ja istahti huojentuuneena maahan odottamaan karavaania, joka kuljettaisi hänet takaisin kaupunkiin.
Parturin elämä hovissa helpottui eikä salaisuus enää niin pahasti painanut hänen mieltään. Hän jatkoi hallitsijansa palvelemista uskollisena ja tunnollisena.
Eräänä päivänä joukko paimentolaisia oli matkaamassa autiomaan halki tarkoituksenaan poiketa kaupunkiin. He pysähtyivät syömään juottamaan karjaansa ja kameleitaan autiomaan keskelle. Nuori paimenpoika taittoi aikansa kuluksi maassa kasvavan korren, josta veisteli matkan jatkuessa pillin itselleen.
Kun paimentolaiset saapuivat kaupunkiin ja asettuivat torille, kuninkaanlinnan lähistölle myymään karjaeläimiä, paimenpoika alkoi soitella ruokopilliään.
Mutta aina, kun poika puhalsi pilliin, siitä kuului: "HÖRÖ HÖRÖ HÖRÖKORVA RÖHÖNAURU HÖHÖ HÖÖ". Se huvitti paimenpoikaa ja hän puhalteli pilliin yhä uudestaan ja yhä voimallisemmin.
Samaan aikaan, linnan korkean kalteriaidan takana kuningatar saapui puutarhaan juomaan iltapäiväteetään ja nauttimaan kauniista kukkasista. Kun paimenpojan pillin soinnut kantautuivat kuningattaren korviin, yli karjaeläinten ääntelyn, yli ihmisten puheensorinan, yli lintujen laulun ja sirkkojen sirityksen, hän pyörtyi järkytyksestä.
Kuningattaren virottua jälleen hereille hän kertoi tuskissaan kuninkaalle, mitä oli tapahtunut. Kuningas kutsui hoviparturin pakeilleen ja raivoissaan vaati tältä selitystä tapahtuneelle. Syyllisyydentuntoinen hoviparturi murtui, painoi päänsä ja tunnusti tekonsa. Kuningas ei aikaillut, vaan määräsi hoviparturin teloitettavaksi heti seuraavana päivänä, auringonnousun jälkeen.
Aamunkoitteessa tuomio petollisuudesta luettiin hoviparturille kaiken kansan edessä. Parturin vaimo itki väkijoukon edessä polvistuneena, anoen miehelleen armoa. Edes vaimolleen parturi ei ollut kertonut salaisuutta, jonka tiesi prinssistä.
Kesken kaiken prinssi, joka oli varttunut viisaaksi ja nöyräksi pojaksi, astui väkijoukon eteen ja sanoi kuuluvalla äänellä: "Nyt tämä salailu saa riittää!" ja repäisi hatun päästään paljastaen suuret aasinkorvansa. Väkijoukosta kuului epäuskoisia, kauhistuneita, järkyttyneitä henkäyksiä ja huokauksia. Jotkut tuhahtelivat paheksuen, joku purskahti itkuun, toiset supattivat ja tirskuivat. Prinssi seisoi tyynenä väkijoukon edessä. Lopulta tuli aivan hiljaista.
Prinssin pyynnöstä hoviparturi sai pitää henkensä ja palata vaimonsa luokse. Edes ankaruudestaan tunnettu kuningas ei uskaltanut nousta vastustamaan nuoren poikansa tahtoa.
Prinssin rohkeus, nöyryys ja oikeamielisyys tekivät valtakunnan asukkaiden keskuudessa suuren vaikutuksen, ja kansanjoukkojen vaatimuksesta prinssi kruunattiin valtakunnan hallitsijaksi jo ennen kuin hän varttui täyteen ikään. Valtakunnasta tuli menestyvämpi ja vauraampi kuin koskaan, vaikka sitä hallitsi kuningas, jolla oli aasinkorvat.
Sen pituinen se.
Niinpä kuningas ja kuningatar piilottivat prinssin korvat myssyn alle. Kaikkialla, minne prinssi menikin, hän meni myssy syvällä päässään. Vain hoviparturille, joka leikkasi prinssin tukan, he paljastivat pojan onnettoman tilan.
Vuosien kuluessa parturi koki yhä vaikeammaksi olla kertomatta kenellekään salaisuutta, joka hänelle oli uskottu. Parturi oli kuitenkin uskollinen kuninkaalleen, kuningattarelleen ja prinssille eikä ikimaailmassa olisi paljastunut yhdellekään sielulle, mitä tiesi.
Parturi vietti unettomia öitä vuoteessa pyöriskellen. Joskus hän nousi ylös, tarkisti ettei kukaan varmasti ollut kuulemassa ja kuunvalossa kuiskasi kiihkeästi, mutta tuskin kuuluvasti: "Prinssillä on aasinkorvat". Hänen oli saatava lausua nuo sanat, mutta ei se helpotusta tuonut. Hänen oli saatava huutaa se ja ehkä jopa nauraa räkättää päälle.
Erään kerran, kun hoviparturi oli palaamassa prinssin hiuksia leikkaamasta, hän hyppäsi kauppakaravaanin kyytiin ja pyysi karavaania jättämään hänet yksin keskelle autiomaata. Kauppiaat kummastelivat hoviparturin pyyntöä, mutta eivät uskaltaneet vastustaa tämän tahtoa ja jättivät tämän yksin kahden kaupungin väliin, keskelle autiomaata.
Kun karavaani näkyi enää pienenä pisteenä horisontissa eikä yhtäkään ihmistä näkynyt missään ilmansuunnassa, hoviparturi kaivoi käsillään hiekkaan syvän kuopan, veti syvään henkeä, kumartuen työnsi päänsä kuoppaan ja huusi kaikella voimallaan maahan: "HÖRÖ HÖRÖ HÖRÖKORVA RÖHÖNAURU HÖHÖHÖÖ!"
Sen jälkeen parturi tunsi olonsa helpottavan. Hän täytti kuopan, taputteli maan tasaiseksi ja istahti huojentuuneena maahan odottamaan karavaania, joka kuljettaisi hänet takaisin kaupunkiin.
Parturin elämä hovissa helpottui eikä salaisuus enää niin pahasti painanut hänen mieltään. Hän jatkoi hallitsijansa palvelemista uskollisena ja tunnollisena.
Eräänä päivänä joukko paimentolaisia oli matkaamassa autiomaan halki tarkoituksenaan poiketa kaupunkiin. He pysähtyivät syömään juottamaan karjaansa ja kameleitaan autiomaan keskelle. Nuori paimenpoika taittoi aikansa kuluksi maassa kasvavan korren, josta veisteli matkan jatkuessa pillin itselleen.
Kun paimentolaiset saapuivat kaupunkiin ja asettuivat torille, kuninkaanlinnan lähistölle myymään karjaeläimiä, paimenpoika alkoi soitella ruokopilliään.
Mutta aina, kun poika puhalsi pilliin, siitä kuului: "HÖRÖ HÖRÖ HÖRÖKORVA RÖHÖNAURU HÖHÖ HÖÖ". Se huvitti paimenpoikaa ja hän puhalteli pilliin yhä uudestaan ja yhä voimallisemmin.
Samaan aikaan, linnan korkean kalteriaidan takana kuningatar saapui puutarhaan juomaan iltapäiväteetään ja nauttimaan kauniista kukkasista. Kun paimenpojan pillin soinnut kantautuivat kuningattaren korviin, yli karjaeläinten ääntelyn, yli ihmisten puheensorinan, yli lintujen laulun ja sirkkojen sirityksen, hän pyörtyi järkytyksestä.
Kuningattaren virottua jälleen hereille hän kertoi tuskissaan kuninkaalle, mitä oli tapahtunut. Kuningas kutsui hoviparturin pakeilleen ja raivoissaan vaati tältä selitystä tapahtuneelle. Syyllisyydentuntoinen hoviparturi murtui, painoi päänsä ja tunnusti tekonsa. Kuningas ei aikaillut, vaan määräsi hoviparturin teloitettavaksi heti seuraavana päivänä, auringonnousun jälkeen.
Aamunkoitteessa tuomio petollisuudesta luettiin hoviparturille kaiken kansan edessä. Parturin vaimo itki väkijoukon edessä polvistuneena, anoen miehelleen armoa. Edes vaimolleen parturi ei ollut kertonut salaisuutta, jonka tiesi prinssistä.
Kesken kaiken prinssi, joka oli varttunut viisaaksi ja nöyräksi pojaksi, astui väkijoukon eteen ja sanoi kuuluvalla äänellä: "Nyt tämä salailu saa riittää!" ja repäisi hatun päästään paljastaen suuret aasinkorvansa. Väkijoukosta kuului epäuskoisia, kauhistuneita, järkyttyneitä henkäyksiä ja huokauksia. Jotkut tuhahtelivat paheksuen, joku purskahti itkuun, toiset supattivat ja tirskuivat. Prinssi seisoi tyynenä väkijoukon edessä. Lopulta tuli aivan hiljaista.
Prinssin pyynnöstä hoviparturi sai pitää henkensä ja palata vaimonsa luokse. Edes ankaruudestaan tunnettu kuningas ei uskaltanut nousta vastustamaan nuoren poikansa tahtoa.
Prinssin rohkeus, nöyryys ja oikeamielisyys tekivät valtakunnan asukkaiden keskuudessa suuren vaikutuksen, ja kansanjoukkojen vaatimuksesta prinssi kruunattiin valtakunnan hallitsijaksi jo ennen kuin hän varttui täyteen ikään. Valtakunnasta tuli menestyvämpi ja vauraampi kuin koskaan, vaikka sitä hallitsi kuningas, jolla oli aasinkorvat.
Sen pituinen se.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Nyt saan unta. Kiitos isomummi :)
Kylläpä oli huono satu. Mieti jos se aasinkorvamies ei olisi ollut prinssi vaan esim. talonpoika tai muu tavis. Ihan sama miten oikeudenmukainen etc. mies olisi ollut niin naisten hypergamia olisi taannut että mies viettää elämänsä yksin. Prinssiyden suoman statuksen avulla tämäkin luonnonoikku sen sijaan saa naisen kuin naisen.
Hypergamia bongattu