Hei, Olen vajaa kolmekymppinen nainen ja olen mustasukkainen miehestäni. Mustasukkaisuus näyttäytyy ahdistuksena ja kyvyttömyytenä luottaa mieheeni. En koskaan kuitenkaan esim. tutki hänen puhelintaan tms. Yritän vain olla, mutta ahdistus on välillä niin kamala että tuntuu että sydän kuoriutuu rinnasta. Silti mieheni jättää joitain menoja väliin ahdistukseni vuoksi. Hän väittää että häntä ei haittaa tehdä niin, mutta jotenkin minusta tuntuu että haittaa kuitenkin. Jos yritän antaa hänen mennä, minulle käy niin, että menen jotenkin emotionaalisesti kiinni, enkä pysty enää läheisyyteen miehen kanssa. En halua kertoa hänelle enää mitään, koska pelkään että hän tilittää asioitani eteenpäin.
On varmaan monia syitä miksi minun on vaikea luottaa. Oma isäni oli sellainen naistennaurattaja, että hän saattoi pyörittää montaa naista yhtä aikaa häpeilemättä. Lapsena kiinnyin joihinkin heistä, kunnes suhde katkesi ja isällä oli taas uusi nainen. Lisäksi aikuistuttuani minua on pariin otteeseen lähennellyt ystävien poikaystävät. Näissä tilanteissa olen ollut järkyttynyt siitä että ihanien ystävieni täydellisiltä vaikuttavat poikaystävät ovat voineet käyttäytyä niin härskisti.
Tämän nykyisen suhteen alku ei taas mennyt niin kuin Strömsössä. Mies ei halunnut vakiintua, ja olisi toivonut kevyttä seksisuhdetta josta kieltäydyin. Jätin hänet, ja jättäminen sitten herättikin hänen halunsa vakiintua ja hän halusi jatkaa suhdetta. Ehdin kuitenkin loukkaantua sydänjuuriani myöten. Mies myös juhliessaan tuntui provosoivan tahallaan lähettelemällä epämääräisiä tekstiviestejä laivareissuilta ja baarista. Hän ei myöskään esitellyt uusia ihmisiä minulle ihan totuudenmukaisesti. Yks kaveri saattoikin myöhemmin paljastua ihmiseksi kenen kanssa hänellä on ollut suhde. Sitten oli ihan suoraa valehtelua. Joku soitti puolen yön aikaan, ja hän valehteli että se oli työkaveri vaikka ei ollut. Valehtelemista selitti sillä että ei halunnut huolestuttaa tai aiheuttaa pahaa mieltä.
Nykyään mies käyttäytyy paremmin ja on osoittanut haluaan vakiintua kosimalla jne. Silti mulle on aina vaan ongelma hänen menonsa. Haluaisin luottaa mutta en pysty, Minua myös ärsyttää hänen vaatimuksensa siitä että pitäisi pystyä luottamaan ja miksi en luota jne. Minä en myöskään missään vaiheessa ole ollut osa hänen kaveripiiriään. Hän ei vietä aikaa ystäviensä kanssa meillä kotona, vaan aina jossain muualla, enkä minä ole mukana. Jos järjestämme juhlia kotona, hänen naispuoliset ystävänsä eivät tule paikalle. Sen sijaan he haluavat viettää aikaa kahdestaan mieheni kanssa vaikkapa lounaan merkeissä.
Minulla itselläni on myös yksi läheinen miesystävä jonka mieheni täysin hyväksyy. Tämä ystäväni kanssa vietämme kuitenkin usein aikaa myös kolmistaan niin että mieheni on mukana. Myös eksäni on joskus vieraillut meillä ja hän tuli hyvin juttuun mieheni kanssa.
Ehkäpä minua siis vaivaa ulkopuolisuuden tunne. En tiedä. En vain enää tiedä mikä on normaalia tai reilua. Olen turhautunut omien tunteideni tähden, enkä tiedä miten voisin edesauttaa asioita parempaan suuntaan. Olen vihainen mieheni aikaisemmista valheista ja pelleilyistä. Miten voi luottaa ihmiseen joka on joskus kirkkain silmin valehdellut päin naamaa?
Rakastan silti miestäni, ja hän on hyvä mies. Hän on kasvanut paljon näiden vuosien aikana. Silti minusta tuntuu että hän ei ymmärrä minua. Hän kohteli minua suhteen alussa niin tavattoman kylmästi, että minun on vaikea luoda hänestä enää täysin särötöntä kuvaa päässäni. Ehkä se voisi vuosien varrella kehittyä, mutta nyt se ei ole mahdollista. Osaako kukaan neuvoa, ja kertoa mikä on normaalia parisuhteessa nykyään? Missä ne rajat menevät muilla? Miten läheisiä välejä voi pitää muihin vastakkaista sukupuolta oleviin? Mikä on liikaa?
On varmaan monia syitä miksi minun on vaikea luottaa. Oma isäni oli sellainen naistennaurattaja, että hän saattoi pyörittää montaa naista yhtä aikaa häpeilemättä. Lapsena kiinnyin joihinkin heistä, kunnes suhde katkesi ja isällä oli taas uusi nainen. Lisäksi aikuistuttuani minua on pariin otteeseen lähennellyt ystävien poikaystävät. Näissä tilanteissa olen ollut järkyttynyt siitä että ihanien ystävieni täydellisiltä vaikuttavat poikaystävät ovat voineet käyttäytyä niin härskisti.
Tämän nykyisen suhteen alku ei taas mennyt niin kuin Strömsössä. Mies ei halunnut vakiintua, ja olisi toivonut kevyttä seksisuhdetta josta kieltäydyin. Jätin hänet, ja jättäminen sitten herättikin hänen halunsa vakiintua ja hän halusi jatkaa suhdetta. Ehdin kuitenkin loukkaantua sydänjuuriani myöten. Mies myös juhliessaan tuntui provosoivan tahallaan lähettelemällä epämääräisiä tekstiviestejä laivareissuilta ja baarista. Hän ei myöskään esitellyt uusia ihmisiä minulle ihan totuudenmukaisesti. Yks kaveri saattoikin myöhemmin paljastua ihmiseksi kenen kanssa hänellä on ollut suhde. Sitten oli ihan suoraa valehtelua. Joku soitti puolen yön aikaan, ja hän valehteli että se oli työkaveri vaikka ei ollut. Valehtelemista selitti sillä että ei halunnut huolestuttaa tai aiheuttaa pahaa mieltä.
Nykyään mies käyttäytyy paremmin ja on osoittanut haluaan vakiintua kosimalla jne. Silti mulle on aina vaan ongelma hänen menonsa. Haluaisin luottaa mutta en pysty, Minua myös ärsyttää hänen vaatimuksensa siitä että pitäisi pystyä luottamaan ja miksi en luota jne. Minä en myöskään missään vaiheessa ole ollut osa hänen kaveripiiriään. Hän ei vietä aikaa ystäviensä kanssa meillä kotona, vaan aina jossain muualla, enkä minä ole mukana. Jos järjestämme juhlia kotona, hänen naispuoliset ystävänsä eivät tule paikalle. Sen sijaan he haluavat viettää aikaa kahdestaan mieheni kanssa vaikkapa lounaan merkeissä.
Minulla itselläni on myös yksi läheinen miesystävä jonka mieheni täysin hyväksyy. Tämä ystäväni kanssa vietämme kuitenkin usein aikaa myös kolmistaan niin että mieheni on mukana. Myös eksäni on joskus vieraillut meillä ja hän tuli hyvin juttuun mieheni kanssa.
Ehkäpä minua siis vaivaa ulkopuolisuuden tunne. En tiedä. En vain enää tiedä mikä on normaalia tai reilua. Olen turhautunut omien tunteideni tähden, enkä tiedä miten voisin edesauttaa asioita parempaan suuntaan. Olen vihainen mieheni aikaisemmista valheista ja pelleilyistä. Miten voi luottaa ihmiseen joka on joskus kirkkain silmin valehdellut päin naamaa?
Rakastan silti miestäni, ja hän on hyvä mies. Hän on kasvanut paljon näiden vuosien aikana. Silti minusta tuntuu että hän ei ymmärrä minua. Hän kohteli minua suhteen alussa niin tavattoman kylmästi, että minun on vaikea luoda hänestä enää täysin särötöntä kuvaa päässäni. Ehkä se voisi vuosien varrella kehittyä, mutta nyt se ei ole mahdollista. Osaako kukaan neuvoa, ja kertoa mikä on normaalia parisuhteessa nykyään? Missä ne rajat menevät muilla? Miten läheisiä välejä voi pitää muihin vastakkaista sukupuolta oleviin? Mikä on liikaa?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Hei. Voin samaistua täysin sinun tunnetilaasi. Minun ongelmani on vähän samantapainen. Haluaisin kirjoitella kanssasi mutta mieluummin yksityisesti. Mikäli kaipaat juttuseuraa niin laitatko tähän jotain yhteystietoa miten saisin sinuun yhteyden.
Toki jos tuo s-posti toimii, en ole vielä kokeillut, [email protected]
Nakkaa sinne viestiä
Hei, aloittajan tuntemukset ja tilanne vaikuttavat hyvin paljon omiltani. Mikäli olet vielä yhdessä miehesi kanssa, ovatko mustasukkaisuuden tunteet helpottaneet? Itse kamppailen itseni kanssa todella usein ja odotan vain kasvankohan näistä tunteistani jossain vaiheessa yli.