Tässä kolmen vuoden aikana, kun tätä selibaattiaan elänyt, on vastaan tullut monta mahdollisuutta särkeä se.
Persoonia, jotka ovat sopineet lähes saumattomasti omaani. Toisia, joiden kanssa keskustelu on saanut oloni... Noh, liikuttamaan lanteitani. Sellaisia, joiden ajatteleminen saa lämmön ailahtelemaan sisimmässäni, kuin leikkivä lapsi saa veden aaltoilemaan ammeessa.
Mitäkö yhteistä näillä kaikilla erilaisilla persoonilla on? Se, että olen jokaiselle antanut rukkaset tai lakannut pitämästä yhteyttä heihin, koska en ole halunnut siirtyä seuraavaan vaiheeseen, eli tapaamiseen.
Pieni kaipuu siihen läheisyyteen, vaikkei kuitenkaan välttämättä seksiin, mutten haluaisi silti itsenäisyyttäni hävittää.
En valehtele, kun sanon nauttivani sinkkuudestani. Mutten pelkää myöntää sitäkään, että kaipaan kainaloa.
Olen hirmuisen innokkaina hetkinä tehnyt itselleni tyhjiä päätöksiä, että ensi viikolla! Suostun ensimmäiseen kahvikutsuun ensi viikolla! Jos joku ystäväni pyytää minut baariin, lähden sinne! Ensi viikolla, jos tulee mahdollisuus tehdä jotakin omista normeistani poikkeavaa, teen sen!
Ja sen mahdollisuuden tullessa... Käännän selkäni sille.
Miksi se on niin vaikeaa tavata uusia ihmisiä? Miksi se aiheuttaa kaiken sen positiivisen tunnetilan lisäksi mahdottoman pahaa oloa, silmissä mustuu ja hankala saada henkeä. Yskittää koko ajan.
Nyt minulla olisi jälleen mahdollisuus tuohon läheisyyteen, jota kaipaan. Ensin pitäisi lähteä tapaamaan tätä mielenkiintoista, maanläheistä miestä.
Mutta taidan jättää väliin taas.
En uskalla, sillä se sattuu. Mutten ymmärrä mihin se sattuu.
Persoonia, jotka ovat sopineet lähes saumattomasti omaani. Toisia, joiden kanssa keskustelu on saanut oloni... Noh, liikuttamaan lanteitani. Sellaisia, joiden ajatteleminen saa lämmön ailahtelemaan sisimmässäni, kuin leikkivä lapsi saa veden aaltoilemaan ammeessa.
Mitäkö yhteistä näillä kaikilla erilaisilla persoonilla on? Se, että olen jokaiselle antanut rukkaset tai lakannut pitämästä yhteyttä heihin, koska en ole halunnut siirtyä seuraavaan vaiheeseen, eli tapaamiseen.
Pieni kaipuu siihen läheisyyteen, vaikkei kuitenkaan välttämättä seksiin, mutten haluaisi silti itsenäisyyttäni hävittää.
En valehtele, kun sanon nauttivani sinkkuudestani. Mutten pelkää myöntää sitäkään, että kaipaan kainaloa.
Olen hirmuisen innokkaina hetkinä tehnyt itselleni tyhjiä päätöksiä, että ensi viikolla! Suostun ensimmäiseen kahvikutsuun ensi viikolla! Jos joku ystäväni pyytää minut baariin, lähden sinne! Ensi viikolla, jos tulee mahdollisuus tehdä jotakin omista normeistani poikkeavaa, teen sen!
Ja sen mahdollisuuden tullessa... Käännän selkäni sille.
Miksi se on niin vaikeaa tavata uusia ihmisiä? Miksi se aiheuttaa kaiken sen positiivisen tunnetilan lisäksi mahdottoman pahaa oloa, silmissä mustuu ja hankala saada henkeä. Yskittää koko ajan.
Nyt minulla olisi jälleen mahdollisuus tuohon läheisyyteen, jota kaipaan. Ensin pitäisi lähteä tapaamaan tätä mielenkiintoista, maanläheistä miestä.
Mutta taidan jättää väliin taas.
En uskalla, sillä se sattuu. Mutten ymmärrä mihin se sattuu.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Paniikkikohtaus. Se on ihan hyväksyttävää pitkän yksinolon jälkeen. Läheisyys on pelottavaa, siihen auttaa vain tottuminen. Hengittelet ajatuksella ja menet. Se menee ohi kyllä. Lääkärin kanssa keskustelukaan ei välttämättä olisi huono ajatus, jos saisit jotain apua sen ensimmäisen kynnyksen ylittämiseen.
ystävä hyvä miksi et hae oikeasta elämästä seuraa tai kumppania ei netistä kunnon seuraa löydy ja on syytäkin pelätä heitä ei ihan normi tallaajia jätä netit ja etsi livestä kunnon seuraa
mies eiole jännämies niin sinua ei kiinnosta
Ei ollut katsos sitä kemiaa.
Kun kemiaa on, et epäröi. Myöhemmin ihmettelet miksi kemia-mies ei rakentanutkaan sinulle omakotitaloa vaan lähtikin seuraavan naisen sänkyyn.
Teillä kun oli todella sitä ainutlaatuista jotain.
Mutta tämän jälkeen voit taas pitää pitkää selibaattia ja välttää "ihan hyviä" miehiä.
Kunnes taas on kemiaa.
Hohhoijaa. Jos oikein ymmärsin, niin aloittaja ei ole edes tavannut noita miehiä. Ei silloin voi tietää, onko kemiaa vai ei. Ja jos olisi tavannut ja kokenut noita asioita, mitä kuvaa (liikuttamaan lanteitani, lämmön ailahtelemaan sisimmässäni) niin silloinhan nimenomaan olisi ollut sitä kemiaa.
Outo on myös tuo yleistys, että kemiamiehet olisivat pelimiehiä. Naisten pitäisi siis valita joko mies, joka herättää halun, tai mies joka olisi turvallinen mutta ei vähempää voisi miehenä kiinnostaa? Itse aion kyllä jatkossakin edellyttää mieheltä molempia.
Haukotus, et ymmärtänyt oikein.
Ja kemiaa ei ollut selvästikään TARPEEKSI.
Yleistyksessä ei ole mitään outoa. Siinä on riittävästi totuutta taustalla ja se on mukavan ilkeä. Minun myötätuntoni itsetehtyjä ihmissuhdeongelmiaan kitiseville on jotenkin mystisesti kadonnut viimeaikoina.
Mistä tiedät heidän olleen "persoonia, jotka ovat sopineet lähes saumattomasti omaani(omaasi)" jos et ole heitä edes tavannut?
Kyllähän sitä netissä voi ihastua. Usein kuitenkin livenä paljastuu, että kemiaa ei ole ( en siis ole ap.)
Ihastua, joo. Persoonien lähes saumaton yhteensopiminen onkin sitten jo eri juttu. Tai no, riippuu varmaan yhteensopimisen arviointikriteereistä. Jos yhteensopivia tuntuu olevan runsaasti, ei arviointi ehkä tapahdu syvääluotaen.
Jos et ole edes tavannut noita miehiä, niin et todellakaan voi tietää olisiko tapaaminen johtanut yhtään mihinkään. Useimmiten ei.
Miksi pidät profiilia netissä, jos et kuitenkaan aio tavata ketään?
Jos kaipaat läheisyyttä mutta noin paljon ahdistaa, niin eikö siihen kannattaisi hakea keskusteluapua?
Naiset haluu vain yhdenlaisia miehiä eli jännämiehiä. Aloittaja ei ole löytänyt tarpeeksi väkivaltaista jännmiestä vielä mutta löytää kyllä.