Miten on, voiko suhteen ja iän kriisistä selvitä?
Ero tulossa puolison ikäkriisin vuoksi
33G
44761
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Turvaa tilisi vahvistamalla puhelinnumerosi. Voit silloin palauttaa unohtuneen salasanan tekstiviestillä.
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 44
Vanhimmat
Avatko , mistä tuo ikäkriisi johtuu ?
Voi, riippuu ihan siitä mikä ikäkriisi on menossa.
Ei, miehen pitää päästä etsimään nuorempaa plus mahdollisesti moottoripyöräilemään ja etsimään kadonnutta nuoruusaikaa?
Tuskin se ero minkään ikäkriisin takia tulee. Avaahan silmäsi, syyt ovat teidän parisuhteessa, ei puolison ikäkriisissä. Sen taakse on helppoa vaan paeta kun kumpikaan ei halua tunnustaa eron todellista syytä ja että on muitakin keskinäisiä ongelmia.
Höpö höpö, kyllä ainakin kimmokkeena voi olla esim. läheisen kuolema, yleensä oman vanhemman, joka saa tajuamaan, että on seuraavana lähtövuorossa. Silloin voi alkaa näkemään eri tavalla elämän, ja tulee niitä tässäkö tää oli -fiiliksiä. Voi olla halu etsiä vielä syviä tunteita, todistaa itselleen, että vielä on virtaa.
Ei täällä missään järjestyksessä delata.
Voihan sitä nyt tehdä jotain muutakin, kun ikäkriisi uhkaa, kun vaihtaa puolisoo, jos ei sen kummempaa kitkaa ole, voi vaihtaa työpaikkaa , tai alkaa opiskella vielä uutta ammattia tai hommata joku uus komee harrastus.
Taitaa liian monet odottaa elämältä vähän liikoja, kun ymmärtäisi että elämää voidaan elää yksinkertaisesti niillä ehdoilla, jotka ovat olemassa.
Jos on pienet lapset, silloin eletään ja molemmat sitä vaihetta elämää, on joustettava omista haaveistaan joksikin aikaa. Mutta aika menee nopsaan ja pian huomaa, että nyt voin mennä melko paljon yhdessä puolison kanssa. Aika lasten kanssa on ihanaa aikaa, silloin voidaan lomailla kaikenlaisissa eläinpuistoissa, huvipuistoissa. Me kävimme ainakin lähes kaikki Suomen lasten puistot läpi ja ulottuihan matkamme Legolandiin sekä Saksan puolelle. Tosin kävimme joillakin ulkomaan rantalomillakin, lapset olivat silloin lähellä kouluikää ja jaksoivat oikein mukavasti kävellä ja nauttia luonnon erilaisuudesta, auringosta. Tätä kautta tutustuimme moniin lapsiperheisiin jopa eri puolella maailmaa oleviin, eli meiltä on jääneet ravintolaillat viinoineen jääneet ja emme todellakaan edes nauti humala tilasta yhtään. Elämä on ollut rikasta ja olemme voineet nähdä monta maata. Meille kahdestaan on jäänyt aikaa vallan hyvin kahdenkeskiseen elämään. Lapset ovat nyt jo muuttaneet ja meillä on varsin ihanaa aikaa yhdessä. Emme heitä ajaneet pois, koulutuksen jälkeen halusivat muuttaa omiin koteihinsa, pitävät yhteyttä jatkuvasti. Yhdessä mennään eteenpäin.
No wauuu. Kivat sulle hikuy. Onkos mieleesi tullut, että kaikilla ei ole elämä ihan tuollaista eikä parisuhde ihan tuollaista.
Sullahan on sitten mennyt kaikki elämässä niinkuin yleisesti odotetaan. Kaikilla ei mene ja se on vaan hyväksyttävä ja opittava esim. erosta jotain.
Mä juttelin tuossa parikymppisten lasteni kanssa, katseltiin samalla valokuvia heidän lapsuudestaan. Käytiin ihan samalla lailla kuin tekin lomilla, Legolandiakin koluttiin perheenä. Lapset katseli kuvia ja kas yllätystä, he molemmat sanoi etteivät muista mitään ennen kouluikää tehdyistä reissuista. Alakoulun ajoilta jotain. Vasta yläasteen reissut muistavat.
Ja mä kun luulin, että niin kuuluu tehdä kun kaikki muutkin teki. Lapset muistivat lapsuudestaan asioita, joita mä en pitänyt tärkeinä. Ne asiat olivat yhteiset retket järvelle tai uimarannalle eväskorin kanssa. Tai kun laskettiin vuorotellen temppusuksilla hirvittävän jyrkästä rinteestä. (ja mä tajusin, että matkusteltiin vaan kun niin kuului siihen aikaan tehdä, muutkin teki niin).
Meillä meni hyvin, normien mukaan oltiin täydellinen perhe niinkuin sä kuivailet teidä elämää. Ero tuli silti. Koska elämä oli pelkkää suorittamista. Kun lapset kasvoi, annettiin periksi. Mies löysi uuden naisen jo avioliiton aikana. Mä tulkitsin hänen ärtyisyytensä yms. ikäkriisiksi kun alkoi viiskyt olla mittarissa. Eihän se ikäkriisin syy ollut vaan sen, ettei me sovittu toisillemme loppupeleissä yhtään.
Elämä on rikasta eron jälkeen. Lapset on aikuisia ja omillaan. Opin erosta sen, etten ikinä enää pyri mihinkään täydellisyyteen elämässä. Enkä koskaan tuomitse eroajia. Se on jokaisen parin henkilökohtainen asia.
Ei ap:n tapauksessakaan puolison ikäkriisi ole mahdollisen eron syy.
Puhut vain omalla suullasi. Mitä mieltä puolisosi on? Oletteko jutelleet, onko hänellä samanlainen kokemus teidän liitosta tähän asti?
hikuy
Minullakin on ollut erittäin rikas elämä. Olen nauttinut joka solulla. Siitä huolimatta, että elämäni ei ole ollut lähellekään noin yksinkertaista kuin sinulla. Aina sattuu ja tapahtuu, ihan kaikenlaista mitä maa päällään kantaa. Elämän rosoisuus viehättää itseäni, vaikka se menee usein mukavuusrajan ulkopuolelle. Ja joskus viedä tasapainon.
"elämää voidaan elää yksinkertaisesti niillä ehdoilla, jotka ovat olemassa."
En ihan tasan ymmärrä tuota lausetta. Elämää pitää mielestäsi elää tasan yhdellä tavalla, jonkun ideaalisen mielikuvan mukaan? Entä jos puolisosi olisi päättänytkin elää toisin ja haluaisi eron? Mitä tekisit? Katkeroituisitko?
Et muuten satu olemaan Jehovan todistaja tai jonkun muun uskonlahkon jäsen? Kun luin kirjoituksesi, tuli heti mieleen Herätkää lehden kansi.
"Lapset muistivat lapsuudestaan asioita, joita mä en pitänyt tärkeinä. "
Niinpä niin.
Itse muistan todella paljon lapsuudestani (olen 50 ). Mistä pidin, mitä tein/koko perheemme teki, ystävien perheet tekivät, kenen kanssa leikin. Mitä ystäväni sanoi, jonkun ystävän äiti/isä sanoi. Erityisesti muistan ilmapiirin ystävieni vanhempien kotona. Itse pidin itseäni onnekkaana, että satuin elämään lapsuuteni 60-luvun lopulla ja 70-luvun alussa. Asuin pienessä (silloin) kaupungissa omakotitalossa. Tilaa oli paljon, sisällä ja ulkona. Sain elää todella vapaasti. Kesälomilla kävimme kotimaassa telttailemassa. Se oli kivaa! Ja eksoottista sinä kesänä kun satoi koko ajan. Vähänkö oli teltta märkä.
Niin, oikeastaan sitä piti sanoa, että minulla oli aivan liian erikoinen perhe ollakseen "täydellinen". Lapsillani on ollut ehkäpä vielä erikoisempi. Ulkomailla ei silti käyty koskaan koko perheen kanssa, ei edes Ruotsin risteilyllä. Näin siis minulla ja lapsilla myös. Silti lapsenikin ajattelevat, että heillä oli hyvä lapsuus. Siitä huolimatta, että siihen kuului paljon todella "vakavia" asioita.
Kriisin kauttahan ihminen kehittyy, jos ottaa ns. onkeensa. Muistan kun ystävääni kohtasi vastoinkäymiset, ongelmat ja murheet poikineen lähes huusi "mä en halua kehittyä enää yhtään enempää. En halua yhtään tän paremmaksi, miksi mun aina tarttis kehittyä". Siinä se. Hyvä kysymys.
Ite olet parisuhtees valkannut..
Joo, molemmat valitsee parisuhteen itse, joskus myös siitä eronkin. Usein myös vain toinen hakee eroa.
Pelkän ikäkriisin vuoksi ei eroa kyllä tule. Kannattaisi jutella sen puolison kanssa. Mitä hän miettii kriisistään ja suhteestanne? Erohan tulee vain silloin, kun jompikumpi, tai molemmat eivät halua jatkaa liittoa. Oli eron syy sitten mikä tahansa.
Ei, vaan kriisi saa puntaroimaan asioita. herää huomaamaan elämän rajallisuuden. Lopputulos voi olla ero.
Komppaan taas syvällä kirjoittajaa ja lisään vielä vastauksen aloittajan kysymykseen: Suhdekriisistä ja erostakin voi selvitä, mutta ei ikäkriisistä.
Paitsi että ikäkriisi on kaikista yleisin ja helpoimmin hallintaan saatava kriisi. Siten siitä selviää myös parhaiten. Ikäkriisi tosin voi aiheuttaa parisuhdekriisin, ja jonkinmoisen sellaisen aiheuttaakin, pienemmän tai suuremman. Ja parisuhdekriisi puolestaan voi johtaa eroon.
"Suhdekriisistä ja erostakin voi selvitä, mutta ei ikäkriisistä"
Et ole tosissasi!!! Ensimmäinen kunnon ikäkriisihän ihmisellä on murrosikä "kuka olen, mistä tulossa, minne menossa, missä suunta?". Yleensä kyllä murrosiästäkin selvitään, oikein hyvin vieläpä.
Sitten on myös otettava huomioon, että toinen voi LUULLA, että puolisolla on ikäkriisi, mutta itseasiassa hän laittaa ikäkriisin piikkiin parisuhdekriisin. Jos siltä kumppanilta kysyisi "tunnetko olevasi ikäkriisissä?" niin varsin usein hän vastaisi "en". On hullua luulla, että kumppanilla on ikäkriisi, jos hänen harrastuksensa vaihtuu, tai ulkonäkö. Ihmisellä ei ole siis tietynlaista kriisiä, ellei hän tunne olevansa siinä.
Kriisi on "käännekohta". Toki siinä joutuu puntaroimaankin, mutta ennen kaikkea miettimään mitä itse haluaa ja mitä ei ainakaan. Ikäkriisissä pohditaan elämän rajallisuutta, ehkä, ei välttämättä. Ikäkriisi voi olla pelkästään tilinteon hetki omasta elämästä.
Parisuhdekriisissä puolestaan aniharvoin pohditaan elämän rajallisuutta sinänsä, vaan suhdetta puolisoon. Parisuhdekriisi syntyy ristiriidoista parin välillä. Paljon noista ristiriidoista on tiedostamattomia, paljon tiedossa. Usein sanotaan "puhukaa", niin ristiriidoista päästään. Ei pelkkä puhuminen auta. Täytyisi olla yhteinen vire, sävel, ja tahto.
Oletko crisis koskaan kuullut HUUMORISTA ja oletko kuullut, että ilman sitä on vaikea joskus selvitä vaikeista asioista yli. Täällä ihmisillä nyt tuntuu olevan tapana vain trollailla asioista. Se on valitettavaa, sillä erilaisten ihmisten kanssa rehellisesti keskusteleminen avaa monesti uusia näkökulmia ja auttaa ehkä helpommin ymmärtämään myös muita kanssaihmisiä. Niin ja omassa tilanteessani on puhuttu paljon, haettu apua... Minulle on ihan sama mitä muut ajattelee ja tuomitsee, mutta näillä sivuilla ei väliin voi kun puistella päätänsä ihmisten ilkeydestä toisia kohtaan ja pätemisen tarpeesta, enkä tällä lauseella viitannut crisis sinun vastaukseesi.
Huumori... mitä se on? Kriiseistä olen vaan kuullut... No eipä sentään. Hyvä kun otit puheeksi! Ihan mistä tahansa selviää huumorin avulla. Lisäksi se on vasta-aine katkeroitumiseen ja samojen ongelmien veivaamiseen eessuntaas. Huumorin avulla löytää joskus helpostikin jonkin kätevän, vähemmän ahdistavan näkökulman, kriiseistä pienempiin hankaluuksiin.
Asioiden veivaaminen eessuntaas on crisis joskus tarpeen, jotta asiat kirkastuvat. Tässä ketjussa on ollut nyt paljon keskustelua siitä onko kyseessä ikäkriisi vai parisuhdekriisi. Ja toisen osapuolen on tietysti helpompaa itselleen selitellä, että sillä toisella oli ikäkriisi ja sen vuoksi se häippäsi. Tämähän on luonnollista käyttäytymistä ihmiselle, syy pitää löytyä jostain ja mielummin niin ettei tarvitse itse peiliin katsoa. Mutta hienosti tuolla joku valotti esimerkiksi parisuhdekriisiä siltä kantilta, että ikäkriisi voi olla yksi parisuhdekriisinkin aiheuttajista. Jos toisen henkistä kehittymistä (esim. työt, koulutus) esimerkiksi pelon vuoksi pyrkii tukahduttamaan tai estämään voi tästä tosiaan tulla ikä-tai oikeammin kehityskriisi. Toisen tukahduttaminen ei yleensä tee hyvää. Mutta mietintänä hyvä ja yleensä parisuhdekriisiin on useampia syitä. Ja kriisi johtaa eroon, jos osapuolet eivät lainkaan ymmärrä toisiaan tai kumpikaan tai ihan vaan vaikka jompikumpi ei muuta haitallista toimintaansa. Ero satuttaa hirveästi, mutta joskus se todellakin on tarpeen. Siihen liittyy paljon myös pelkoja, häpeää, vihaa tms. tunteita kummallakin eron osapuolella. Aivan kuin myös vapautuneisuutta, levollisuutta ja ilon tunteitakin.
"Yleensä parisuhdekriisiin on useampia syitä."
Olen samaa mieltä, prosessi on monimutkainen. On itsensä pettämistä nähdä syy jossain ympäripyöreässä ikäkriisissä tms.
Täällä palstalla on valtavasti sitä kamaa, että puolisoa analysoidaan ja kritisoidaan, mikä kuuluu tietysti eroprosessiin sekin, mutta terapiassa ja eroryhmissä yritetään kääntää katse siihen o m a a n kriisiin puolison kriisin sijasta. Omaa kypsymättömyyttä/ikäviä ja huonoja puolia ei ole niin helppo nähdä kuin ex-puolison, pätee tietysti kaikkiin ihmissuhteisiin: kyllähän ne muiden kriisit ja asiat on tosi helppo analysoida.
Kyse on siitäkin, ettei myöskään omia hyviä ja ihania puolia enää näe, kun katse on vain puolisossa. Silloin on edelleen kiinni psyykkisesti hylkäämiskokemuksessa, jonka ero aiheuttaa (uhriutuu).
Totta kyllä se, että parisuhteessa on kaksi osapuolta ja kaikillahan meillä on huonoja puolia ja kehitettäviä puolia itsessämme. Eron syyt ovat kuitenkin moninaisia ja kyllä se suhteen toimimattomuus voi oikeasti johtua pitkälti toisesta osapuolesta. Aina suhdetta ei saa toimimaan edes terapioiden avulla, mutta itsestään siinä voi oppia ja elämästä noin ylipäätään.
Puolisolleni kävi samoin. Hän vain halusi kokea jotain muuta. Kolmen vuoden "nousuhumalan" jälkeen kaikki romahti, mutta toisenlaisen elämän kokeminen oli silloin hänelle kuin kiivas tuli joka pakotti tekemään asioita. Neuvoni sinulle: ohjaa puolisosi ensin vaikka nettimateriaaline ääreen aiheesta, jotta hän tajuaa että ihan yleisestä ilmiöstä on kyse. Niissä kyllä kerrotaan että oikotie onneen ei ole puolison vaihtaminen. Ikäkriisissä kun oma puoliso tuntuu juurikin kaiken ilon esteeltä, vaikka tylsistymisen syy onkin ihan muualla. Sitten: Sinun on itse ymmärrettävä että jos haluat vain säilyttää elämänne tällaisena niin ero tulee. Ole tilanteen edellä ja aktiivisesti keksi elämäänne yllätyksiä, sellaisia riittävän isoja joita olisitte hurjuuttanne tehneet nuorempana. Nämä yllätykset ovat niin outoja matkoja, uusia urheiluharrastuksia ja usia juttuja sänkyyn. Älä missään nimessä yritä hillitä puolisosi muutoshaluja vaan ole häntäkin rohkeampi. Onnea matkaan.
Hyvä "adgjlä"
"Ikäkriisissä kun oma puoliso tuntuu juurikin kaiken ilon esteeltä, vaikka tylsistymisen syy onkin ihan muualla."
Näinhän puoliso mieluusti ajattelee. Olisihan se paljon helpompaa hänen kannaltaan.
Motörheadin Lemmy on aikoinaan sanonut
"If you think you are too old to rock 'n roll then you are"
Tässä on kyse ikäkriisin tuloksesta. Mitä ihminen ajattelee.
Jos ihmisellä on nimenomaan ikäkriisi, hän miettii syntyjä syviä, kuolemaa, ikääntymiseen liittyviä kysymyksiä.
Mutta mikäli oma puoliso tuntuu ilon esteeltä, se tylsistyttää (mitä se sitten tarkoittaakaan..) niin sitten kyseessä on ehdottomasti parisuhdekriisi. Usein kyseessä on vuosia pieleen mennyt vuorovaikutus. Ilon katoaminen parisuhteesta.
tottakai voi, kaikesta muusta selviää vaan ei kuoleman portista elävänä
Siitä vaan nuorempaa naista kehiin! Tovin päästä huomaat ei tainnut olla sen arvoista, toki kannattaa kokeilla!
Tuosta ikäkriisistä, onhan se olemassa. Eli kun ihminen lähestyy tiettyjä ikävuosia käy hän läpi elämäänsä ja sitä mitä on siinä kokenut. Melko usein 35-40 välillä oleva nainen äksyilee, sanoo ett elämä on jäänyt kokematta ja alkaa juosta kaiken hiivatin pippaloissa. No siellähän on kärkkyjiä vaikka millä mitalla, nimittäin miehiä, jotka osaavat lirkutella, sillä kotona eletään niitä lapsiperheen ruuhkavuosia ja monesti päivän on niin hektinen lasten vuoksi, että yhteiset hetket menevät kiukutteluun eikä siihen läheisyyteen.
Silloin nuo lirkutukset noilla retkillä tuntuvat niin ihmeellisiltä, ikään kuin tuo sanoja olisi monta kertaa parempi kuin se kotona oleva puoliso. Jokaisen pitäisi tuossa vaiheessa juosta takaisin sinne kotiinsa kiireen vilkkaa ja jättää kuuntelematta noita löpinöitä, sillä liian usein ne saavat lumipallon vierimään ja ero tulee alta aika yksikön.
Ikäkriisin kohdatessa pitäisi puolison yrittää enemmän antaa yhteistä aikaa ja suunnitella yhteisiä menoja ja matkoja, jotta kriisin yli päästäisiin ilman tuota hyvin vahingollista eroa jokaisen kannalta.
Kyllä suurin osa eronneista jälkeenpäin ymmärtää tehneensä elämänsä suurimpia virheitä saattaessaan perheensä tähän tilanteeseen. Mutta se on myös niin arka aihe, että vaikka hampaat irvessä yritetään sen uuden kanssa eteenpäin, helpompaa se ei ole kuin entinenkään suhde.
Lapsille huudetaan ihan hirveästi se oma paha olo hukutetaan heihin ja lisäksi se uusi ihminen kiukuttelee lapsista jatkuvasti, sillä tiellähän ne toisen lapset ovat aina, eivät he osaa mitään, vaikka ovat kuinka normaaleja lapsia.
Ompa sinulla todella katkera kuva esim. uusperheistä. Mielenkiintoista olisi tietää, oletko menettänyt puolisosi toiselle? Vai on mahdollisesti poikasi vaimo jättänyt hänet koska syyllistät erityisesti naisia? Jonkun läheisen ero on ollut sinulle ilmiselvästi järkytys. Olet ilmeisesti vanhempi ihminen, joka ei voi ymmärtää, että joskus on parempi panna lusikat jakoon kuin jatkaa parisuhdetta. Oletko ajatellut huonon parisuhteen vaikutusta lapsiin?
Kyllähän parisuhdekriisikin voi olla kyseessä, mutta ikäkriisissä on pelissä enemmän. Meillä se sai aikaan eron lisäksi työpaikan jättämisen (ei vaihtamisen, on nyt työtön). Entisestä piti päästä irti.
Syvällä
Tänään huumorin päivänä sanon vielä, että kyse on aina parisuhdekriisistä, kun suhteesta on kadonnut ilo, huumori, hauskuus. Harvempi eroaa liitosta, jossa tuntee itsensä onnelliseksi, huumori kukkii ja vuorovaikutus toimii. Siis molemmin puolin.
Sen sijaan työpaikan jättäminen saattaa kertoa henkilökohtaisesta/ikäkriisistä, mutta ei välttämättä. Usein se on erittäin tietoinen ja mieluisa valinta.
Voi selvitä, jos molemmat haluavat.
Tässä ketjussa kiinnittää huomiota, että moni kirjoittaja tuntuu tietävän ex-puolisonsa kriisin paremmin kuin tämä itse. Kenestäkään sellainen ei tunnu mukavalta. Se on yhtä epäkunnioittavaa kuin se, että vastaavasti määrittelee eroa vastaan haraavan puolisonsa katkeraksi menneisyyden vatvojaksi.
Ikäkriisi on mielestäni sitä, että haluaa tutustua itseensä paremmin kuin ennen eli tehdä asioita toisella tavalla. Jos puoliso siinä tilanteessa yrittää tunkea entiseen muottiin ja kuvittelee tietävänsä kaiken paremmin, niin parisuhteessa on myös vikaa. Toisen muutos on totta kai pelottavaa, mutta siitä ei selviä syyttelyllä ja paremmintietämisellä. Silloin puoliso alkaa kyllä varmasti ahdistaa.
Joku kirjoitti, että kannattaa pyrkiä itsekin tekemään asioita eri tavalla ja ottaa haaste vastaan. Jos toinen on päättänyt muuttua ja muuttaa elämänsä, niin se voi tosiaan tarkoittaa esimerkiksi taloudelliselta kannalta "takapakkia" niin kuin ed. kirjoittajan puoliso, joka luopui työpaikasta. Jos puoliso ei hyväksy muutoksia, niin sitten on varmasti parempikin lähteä eri suuntiin, sillä ei puoliso päätä sitä, mitä työtä toisen on tehtävä tai mitä hän voi harrastaa.
Oman oletusarvoni on, että aikuinen terve ihminen elättäisi itsensä tai yrittäisi edes. Toinen voi nähdä kriisin paremmin kuin ihminen itse. Ei ihmiselle kriisin aikana ole itselleenkään asiat selviä, ei murrosikäinenkään tunne olevansa kriisissä, vaikka ulkopuoliset sen näkevät. Ei kriisiä saa missään nimessä väheksyä. Ehkä on väärin olettaa, että exällä oli ja on edelleen kriisi, ehkä se vain näyttää siltä.
Mitä puolison muuttumiseen tulee, minusta puolestani tuntui, että exä oli laittanut minut tiukkaan muottiin, ja päättänyt puolestani, etten voi muuttua, asioista ei edes puhuttu, ei tarvinnut. Sen virheen tein, itseäni kohtaan lähinnä, että joustin liian pitkään. Olisi pitänyt ottaa riski, luulin, että joustamalla asiat lutviutuu, ei toiminut, itse vain säryin.
Mutta parisuhde on tahdon asia, kun toisen tai molempien tahto loppuu, se on siinä.
En ota kantaa avioliittoosi, sillä en tiedä siitä mitään.
Yleisellä tasolla vain kiinnittää huomiota se, että otetaan oikeus määritellä toisen elämää, kriisiä tai elämän valintoja hänen itsensä puolesta. Aikuisen vertaaminen teini-ikäiseen on mielestäni toisen vähättelyä - vallankäyttöä sisältyy kaikkeen sellaiseen, missä toisen ei anneta itse kokea omia tunteitaan ja ajatuksiaan ilman arvottamista, vähättelyä ja paremmintietämistä. Jos puolisoa voi kuunnella vain omista lähtökohdistaan käsin, niin silloin häntä ei pysty ymmärtämään eikä yhteyttä voi olla: on vain oikeassa ja väärässä olemista. Ihmetystä herättää, jos todellakin ajattelet "Toinen voi nähdä kriisin paremmin kuin ihminen itse"? Mitä tarkoittaa "paremmin"? Ja kuka tietää sinua itseäsi paremmin, missä kriisissä itse juuri nyt olet (jos otetaankin toisen ihmisen sijasta käsittelyyn sinut itsesi)? Terapiakin perustuu sille, että ihmisen omaa ajattelu- ja tunnemaailmaa kunnioitetaan, jolloin ihminen itse löytää selvyyden asioihin, joihin etsii vastausta eikä tiedetä "paremmin" mikä ongelma ja ratkaisu on.
En kyllä näe parisuhdetta tahdon asiana paitsi siinä mielessä, ettei ketään voi pakottaa rakastamaan, käskeä tuntemaan tai olemaan sellainen kuin itse toivoo. Sama juttu kuin elämässä, tahtoa voi mitä tahansa, mutta elämä ei tottele eivätkä myöskään muut ihmiset, joilla on omat tahtonsa, toiveensa ja tunteensa. Tunteita ei voi käskeä eikä kenenkään ajatuksia voi lukea eikä tietää paremmin, mikä kenellekin on parasta.
"Oma oletusarvoni on, että aikuinen terve ihminen elättäisi itsensä tai yrittäisi edes."
Jos elämäänsä haluaa muuttaa paremmaksi (esimerkiksi jäädä pois työstä, jota inhoaa), se lähes varmuudella tarkoittaa riskin ottamista ja tulotason laskemista ainakin väliaikaisesti. Aika harvassa ovat silti ne, jotka tarkoituksella jättäytyvät muiden eläteiksi. Ehkäpä ex-puolisosikin etsii koko ajan työtä niin kuin suurin osa työttömistä - yli 50-vuotiaalle se työn saaminen ei vain ole niin helppoa. Itse kyllä ymmärrän hyvin, jos luopuu työstä, jota inhoaa, sillä työssä vietetään niin hirveän paljon aikaa, ehkä enemmän kuin puolison kanssa.
Komppaan tässä kyllä mmuutokset kirjoittajaa. Hyvä parisuhde ei estä toista vaihtamasta alaansa, kouluttautumaan tms. Tietysti esimerkiksi töistä poisjääminen ja koulun penkille istumaan siirtyminen on iso taloudellinen juttu ja tietyt taloudelliset realiteetit pitää mielessään säilyttää, varsinkin jos on perhettä. Mutta, jos toisella on palo johonkin muuhun hommaan tai nykyinen työ tuntuu vääränlaiselta niin mielestäni toiselle tulee antaa mahdollisuus hypätä uuteen ja ennemmänkin tukea.No, joo muutoksiin liittyy pelkoa, mutta asioista voi puhua. Lisäksi ero se taloudellisesti tulee jokaiselle kalliiksi. Pointtini on se, että talousasiat eivät saa olla se elämää pelkästään määrittävä asia. Jos pahan olon vuoksi täytyy erota niin sitten pitää erota ja sama ammattialan kanssa. Tuli mieleen juttu, jonka aiemmin luin, jossa eräs lääketieteen asiantuntija (en muista nimeä) totesi, että työuupumuksistakin monet juureutuvat huonolla tolalla olevaan parisuhteeseen ja perhe-elämään. Eli ennen uran vaihtoa kannattaa siis pureutua vielä siihen elämäänsä ja niihin mahdollisiin muihinkin vaihtoehtoisiin syihin.
Kyllä sitä näkee, että toisella on kriisi, syytä ei voi nähdä, eikä toisen pään sisälle pääse, joten ratkaisujakaan ei voi toisen puolesta tehdä, ei niin murrosikäisen kuin aikuisenkaan. Fisherin Jälleenrakennuskirjassa on kuvausta ulkoisesta kapinasta.Se mihin parisuhteessani törmäsin, on kuin sanasta sanaan kirjan sivuilta, vaikka asian tapahtuessa ei kumpikaan meistä koko kirjaa ollut vielä lukenutkaan. Jokaisen on kypsyteltävä kriisinsä ihan itse, toki apua kannattaa hakea, jos oikein hankalaa on. Enkä todellakaan ollut muutosta estämässä, se vaan osoittautuikin rajummaksi kuin kuvittelin.
Joo, tuo Fisherin kirja on hyvä. Mulle isoin oivallus oli Marianne Stolbowin kirjassa Erosta eheäksi. Siinä tuotiin esille ajatus, että eron syy on se sama syy, miksi on yhteen päädyttykin. Siis valitsemme ne puolisot, jotka auttavat kasvuamme eteenpäin ja kun se tietty tarve ihmisen kanssa tulee valmiiksi, rakkaus voi loppua. Eli rakkaus syttyy alun perinkin tietynlaiseen ihmiseen ja pakettiin, joka tyydyttää jotakin omaa sisäistä tarvetta. Itsessäni löysin tuon tarpeen ja myös kasvun päätepisteen, joka voi ilmetä kriisinä myös suhteessa - jotkut parit pääsevät siitä yli ja toiset eivät. Ymmärsin tuon kirjan avulla, että eheys eron jälkeen tarkoittaa sitä, että oma kasvu, kasvun esteet on käsiteltävä heijastamatta niitä toisen kautta päästäkseen eteenpäin. Miten lapsuudenperheen mallit ovat saaneet valitsemaan exän jne. Mitä tarpeita suhde tyydytti ja miten nuo tarpeet voi täyttää itse eli ottaa itsestään vastuu aikuisena naisena/miehenä.
En halunnut vihjata, että olisit erossasi ollut estämässä muutosta tai mitään muutakaan sellaista, koska toista ihmistä ei voi omalla toiminnalla ohjata. Eron ikävyys perustuu just siihen, että hylkääminen koskee koko persoonaa: vaikka tekisit mitä, en enää rakasta, se siinä kipein onkin. Siksi syntyy puolustusmekanismi, jossa syy nähdään kokonaan toisessa, eihän itseään kukaan halua nähdä kelvottomana. Esim katkeruuden olemassaolo, eron epäoikeudenmukaisuudesta raivostuminen ja jääräpäinen jumittaminen toisen vioissa ja epäoikeudenmukaisuudessa kertoo toisaalta siitä, että itseään osaa arvostaa, mikä on hyvä asia. Ei siitä kuulukaan olla iloinen, jos on tullut epäoikeudenmukaisesti kohdelluksi. (Erossa kai molemmat kokevat tulleensa epäoikeudenmukaisesti kohdelluiksi, jos eivät kokisi, olisi ero varmaankin turha: tunne siitä ettei toinen ymmärrä on kai yksi yleisimpiä molemmilla osapuolilla.)
Kun olen lueskellut näitä palstalta, niin on vain vahvistunut se ajatus, mikä Stolbowin kirjasta jäi mieleen. Ulkonaiset syyt eivät eroa ratkaise, eivät silloinkaan, kun erotaan alkoholismin ja väkivaltaisuuden takia. Toiselle tulee se kuuluisa viimeinen pisara, on kyllästynyt omaan rooliinsa siinä kuviossa joka kenties peritytyy lapsuudesta asti.
Jollain lailla eroihin liittyy mielestäni aina se, että eroava osapuoli kyseenalaistaa se, mitä hän tarvitsee - hän tarvitsisi eri asioita puolisoltaan kuin ennen. Mitä jämähtäneempi rooleihin suhde on, sitä vaikeampi toisen on uskoa muutokseen suhteen sisällä sitä purkamatta. On kyse myös siitä, että luottaako omaan muutokseen, jos puoliso on sama kuin ennen. Ovathan nuo roolit kehittyneet pitkissä suhteissa hyvin rasvatuiksi ja puoliso kuvittelee tuntevansa toisen, jopa paremmin kuin tämä itse.
Olen myös lukenut nuo Fisherin ja Stolbown kirjat samoin kuin puolisokin luki ne. Edellistä kirjoittajaa kommentoisin niin, että itse en ainakaan toiselta puoliskolta niinkään tarvinnut jotakin asioita, kyllä avioliitossakin pitää jollakin tapaa itse ottaa vastuu tekemisistä ja onnellisuudesta. Meillä myöskään ei ollut varsinaista kriisiä, no ehkä siinä tapauksessa voi ajatella niin, että useat asiat kasaantuivat. Meillä oli monia vakaviakin juttuja ja yritin asioista puhua nätisti ja vähemmän nätisti ja kun ei auttanut niin lakaisin asiat matonalle. Itselleni se ei valitettavasti sopinut ja aloin voimaan huonommin ja huonommin ja tästäkin puolisolle kerroin, mutta ei apua. Joten voi todellakin sanoa, että rakkaus ei aina todellakaan riitä vaan ihmiset ovat vaan toisille sopimattomia. Näitä asioita voi käsitellä terapiassa ja parantaa esimerkiksi kommunikointitaitoja parin välillä, mutta aina tämäkään ei auta jos toisen persoonallisuus on jotenkin empatiakyvytön, en nyt puhuisi varsinaisesta narsismista, mutta jotakin siihen viittaavaa. Sanallisesti luvataan paljon, ymmärretään että tehdään väärin, mutta mitään ei tehdä asian eteen.
Kaikille hyvänä teoksena maknitsisin Rakkauden kieli kirjan. Se kertoo eri ihmisten eroavuudesta osoittaa rakkauttaan. Tämä voi osalla auttaa ongelmissa ymmärtää toista osapuolta. Miehethän tyypillisesti osoittavat rakkautta tekemisen kautta kun taas naisille tunnepuoli on tärkeämpi.
No, itseäni nykyisessä suhteessa tiedot ja terapia ei valitettavasti auttaneet. Eroa kohti mennään, mutta meillä olikin vakavia ongelmia. Toivottavasti opeista apua tulevissa suhteissa ja toivottavasti jatkossa en suhteeseen ala ihmisen kanssa, jolla ei ole hankittuja parisuhdetaitoja. Tunteellisena ihmisenä ei sydämen halua murskaantuvan montaa kertaa. Ja ole oppinut paljon myös itsestäni.
Tarkennuksena: mielestäni Stolbowin kirjassa ei käsitelty tarpeita minään fyysisinä ja konkreettisina tarpeina (pelkästään), vaan ennen kaikkea alitajuisina malleina ja rooleina, jotka vaikuttavat taustalla parinvalinnassa. Liiton aikana nuo roolit eivät välttämättä koskaan tule kyseenalaisiksi, jos kriisi ei tuo niitä esille. Vastuu onnellisuudesta liitossa on tietysti tärkeää, mutta siitä ei ole kyse noissa emotionaalisissa tarpeissa ja tarvitsevuudessa, jota on aina rakkaudessa. Se ei siis tarkoita, ettei noita tarpeita pitäisi olla, vaan nuo tarpeet ovat täysin normaaleja ja niitä on aina, ihan jokaisessa ihmissuhteessa. Ihmissuhde perustuu tarvitsevuuteen ja riippuvaisuuteen, mutta nuo tarpeet muuttuvat elämän myötä.
Itse asiassa tuo kirja avasi tarvitsevuudestakin uuden kulman. Itsenäisyyden korostaminen on harhaa, sellaista ei ihmissuhteissa ole, vaan juuri toinen toistemme tarvitsevuuden kohtaamisessa tapahtuu kasvu ja kehitys. Pitkissä ja lyhyissä suhteissa, ystävyyssuhteissa, mutta pitkissä avioliitoissa on mahdollista kohdata toisen tarvitsevuuden muutoskin - jos liitto kestää.
"Eli rakkaus syttyy alun perinkin tietynlaiseen ihmiseen ja pakettiin, joka tyydyttää jotakin omaa sisäistä tarvetta. "
Kyllä joo. Ja jostain olen opiskellut, että pareja yhdistää usein enemmän traumat ja ongelmat kuin rakkaus. Toinen täyttää omalla paketillaan kumppaninsa paketin tyydyttämättömiä tarpeita, ja toisinpäin. Niin kauan menee hyvin kun kumpikaan ei muutu. Sitten kun toinen vapautuu traumoistaan, selvittää ongelmansa, tulee mutkia matkaan.
Kyllä elämä kasvattaa ja muuttaa myös ihmisiä eri tahdissa. Toiset muuttuu toiset ei. Yksi kohta elämässä on se, kun lapset muuttaa pois kotoa. Jos lasten takia on sinnitelty yhdessä (tai toinen on), luulen että silloin eron paikka voi tulla. Joko sitä on halua tutustua uuteen tilanteeseen ja ehkä vähän tuntemattomaan puolisoon, tai tilanne voi olla niinkin, että ei enää koskaan ja vihdoinkin ero.