Lähenen neljääkymppiä ja olen lopulta, terapian ansiosta, aikeissa alkaa laittaa rajoja sille mitä hyväksyn ja mitä en. Ja tässä sitä heti kirjoitellaan palstoille kokemuksia perään kuuluuttamaan..
Tulen perheestä jossa on päihde- ja elämänhallintaongelmia ja en ole enää joihinkin vuosiin ollut tekemisissä lapsuudenperheeni kanssa. Siihen kuuluu äiti, isä ja veli. Perustettuani itse perheen ajautuivat asiat siihen, että pitkien yritysten jälkeen otin etäisyyttä ja lopulta katkaisin välit. Omien lasteni ja oman mielenterveyteni vuoksi. Se olikin hyvä ja paras ratkaisu.
Yritin keskustella, tulla toimeen, olla ystävällinen ja pitkämielinen, mutta kun ei niin ei. Lopulta katsoin ettei minulle jätetty muuta vaihtoehtoa kuin olla olematta tekemisissä lapsuudenperheeni kanssa. Sen jälkeen tapahtui niin törkeitä minuun ja omaan perheeseeni kohdistuneita ylilyöntejä että vieläkin on vaikeuksia ymmärtää. Mm. perättömiä lastensuojeluilmoituksia ja perättömiä 'ilmiantoja' vaikka minne. Vain jotain mainitakseni. Sanomattakin on selvää, että ne välit menivät lopullisesti.
Omaa juomistaan, lääkkeiden väärinkäyttöä taikka muita elämänhallintaongelmia ei vanhempieni mielestä ole eikä ole koskaan ollutkaan. Siitä lähdetään. Kieltäminen on ehdotonta.
Olen kertonut sukulaisille, kenen kanssa tekemisissä olen, mitä on tapahtunut. Nyt ja lapsuudessa. On kahtalaista suhtautumista. Osa tuomitsee, mikä on mielestäni normaalia. Mutta osa haluaa edelleen olla tekemissä lapsuudenperheeni kanssa. Ja se on se osa mitä minä en ymmärrä. Vaikka he tietävät mitä kaikkea olen saanut kestää ja tuta(en ole halunnut kaikkea edes kertoa); silti he haluavat olla tekemisissä vanhempieni ja veljeni kanssa. Luonnollisesti se tuntuu todella pahalta ja siltä kuin minun nöyryyttäminen ja kaltoinkohtelu olisi hyväksyttävää. Sen verran tiedän, että ollessani lapsi oli perheeni toimintaa ihmetelty suvun kesken, mutta kukaan ei koskaan kuitenkaan katsonut asiakseen puuttua. Olisimme tarvinneet lastensuojelun toimia.
Ehkä tässä koitankin vetää rajaa siihen, haluanko itse olla sukulaisten kanssa tekemisissä jotka eivät näe vanhempieni toimissa mitään väärää ja pitävät edelleen yhteyttä. Tuntuu jotenkin kornilta koko juttu. 'Tässä juuri näin isäsi ja hänelle kuului hyvää.' Ai sen isän joka joi ja pahoinpiteli ja koitti saada tytärtään suljetulle osastolle harhaisuutensa vuoksi kun tytär ilmoitti, että dokaaminen riittää.'
Tähän saakka olen niellyt pahan mielen, mutta jospa sitä voisi jo alkaa olla nielemättä ja käsitellä sitä. Rohkenisiko siitä kertoa sukulaisille avoimesti, että heidän yhteydenpitonsa vanhempiini tuntuu kurjalta ja siltä ettei minun kokemuksillani ole mitään arvoa?
Tulen perheestä jossa on päihde- ja elämänhallintaongelmia ja en ole enää joihinkin vuosiin ollut tekemisissä lapsuudenperheeni kanssa. Siihen kuuluu äiti, isä ja veli. Perustettuani itse perheen ajautuivat asiat siihen, että pitkien yritysten jälkeen otin etäisyyttä ja lopulta katkaisin välit. Omien lasteni ja oman mielenterveyteni vuoksi. Se olikin hyvä ja paras ratkaisu.
Yritin keskustella, tulla toimeen, olla ystävällinen ja pitkämielinen, mutta kun ei niin ei. Lopulta katsoin ettei minulle jätetty muuta vaihtoehtoa kuin olla olematta tekemisissä lapsuudenperheeni kanssa. Sen jälkeen tapahtui niin törkeitä minuun ja omaan perheeseeni kohdistuneita ylilyöntejä että vieläkin on vaikeuksia ymmärtää. Mm. perättömiä lastensuojeluilmoituksia ja perättömiä 'ilmiantoja' vaikka minne. Vain jotain mainitakseni. Sanomattakin on selvää, että ne välit menivät lopullisesti.
Omaa juomistaan, lääkkeiden väärinkäyttöä taikka muita elämänhallintaongelmia ei vanhempieni mielestä ole eikä ole koskaan ollutkaan. Siitä lähdetään. Kieltäminen on ehdotonta.
Olen kertonut sukulaisille, kenen kanssa tekemisissä olen, mitä on tapahtunut. Nyt ja lapsuudessa. On kahtalaista suhtautumista. Osa tuomitsee, mikä on mielestäni normaalia. Mutta osa haluaa edelleen olla tekemissä lapsuudenperheeni kanssa. Ja se on se osa mitä minä en ymmärrä. Vaikka he tietävät mitä kaikkea olen saanut kestää ja tuta(en ole halunnut kaikkea edes kertoa); silti he haluavat olla tekemisissä vanhempieni ja veljeni kanssa. Luonnollisesti se tuntuu todella pahalta ja siltä kuin minun nöyryyttäminen ja kaltoinkohtelu olisi hyväksyttävää. Sen verran tiedän, että ollessani lapsi oli perheeni toimintaa ihmetelty suvun kesken, mutta kukaan ei koskaan kuitenkaan katsonut asiakseen puuttua. Olisimme tarvinneet lastensuojelun toimia.
Ehkä tässä koitankin vetää rajaa siihen, haluanko itse olla sukulaisten kanssa tekemisissä jotka eivät näe vanhempieni toimissa mitään väärää ja pitävät edelleen yhteyttä. Tuntuu jotenkin kornilta koko juttu. 'Tässä juuri näin isäsi ja hänelle kuului hyvää.' Ai sen isän joka joi ja pahoinpiteli ja koitti saada tytärtään suljetulle osastolle harhaisuutensa vuoksi kun tytär ilmoitti, että dokaaminen riittää.'
Tähän saakka olen niellyt pahan mielen, mutta jospa sitä voisi jo alkaa olla nielemättä ja käsitellä sitä. Rohkenisiko siitä kertoa sukulaisille avoimesti, että heidän yhteydenpitonsa vanhempiini tuntuu kurjalta ja siltä ettei minun kokemuksillani ole mitään arvoa?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Sinulla on velvollisuus pitää huolta itsestäsi ja lapsistasi. Valitettevasti se vaatii joskus myös ikäviä päätöksiä. Jos vanhemmistasi tai sukulaisistasi on enemmän surua kuin iloa, niin ehkä on parempi olla ilman heitä. He voivat yrittää syyllistää ja kiusata, mutta loppujen lopuksi on kyse sinun omasta elämästäsi, jonka suhteen sinä itse teet päätökset.
Valitettavasti sukusi opettaminen ja valistaminen on turhaa raadantaa. Tee omasta ja miehesi plus lastesi elämästä niin hyvää kuin mahdollista. Anna lähisuvun olla juuri niin idiootteja kuin ovatkin. Vasta jos joku tulee ja pyytää kertomaan millainen lapsuutesi oli, voit avautua. Etsi iloa ja rauhaa elämääsi, mistä ne sitten kohdallasi parhaiten löytyvätkin.
Kiitos näistä <3 Rajan vetoa opetellessa.
Ole tehnyt päätöksesi lapsuudenperheesi suhteen. Tuollaiset päätökset helpottavat elämää kun stressi poistuu.
Sinua kuitenkin häiritsee ne sukulaiset jotka pitävät yhä yhteyttä heihin.
Et voi kuitenkaan vaikuttaa heidän mielipiteisiinsä, he tekevät itse omat päätöksensä. Sanot että he eivät ota huomioon sinun kärsimyksiäsi, ihan kuin kaltoinkohtelusi olisi ollut oikeutetta.
Tuskin he noin ajattelevat. Sinulla on yhä tunteet pinnassa eikä ihme! Sinä olet jäänyt paljosta paitsi jo lapsena tunnetasolla nimenomaan. Sitä kutsutaan tunneperinnöksi, - isän ja äidin tulee antaa riittävä määrä rakkautta ja huomiota lapselle elämää varten. Tämän tunneperinnön avulla lapsi aikuistuttuaan selviää vaikeistakin tilanteista.
Olisiko niin, että nyt yhä odotat tuota perintöä ja ehkä myös muilta sukulaisilta? Odotat että he asettuvat ''sinun puolellesi'' ja näin voisit kokea saavasi tavallaan rakkautta ja huomiota? Reaktio on täysin normaali ja inhimillinen. Hyvin monet aikuiset odottavat kipeästi sitä tunneperintöä mitä vaille he ovat jääneet.
Entä jos kuitenkin tekisit taas radikaalin ratkaisun ja jättäisit koko jutun mielestäsi, antaisit sukulaisten tehdä mitä he haluavat? Äläyritä selittää mitään vaan heitä koko taakka pois. Tällä tavalla rajaat omaa elämääsi ja lopetat sen että yrität vaikuttaa heidän elämäänsä. Näin huolehdit omasta reviiristäsi, ja VAIN omasta. Ja jälleen huomaat että on helpompi elää kun iso osa tunnestressiä poistuu.
Kertoisitko myös omista huumeongelmistasi vai oletko tahallasi halunnut unohtaa mistä kaikki ongelmat alkoivat?
Haluatko voittaa yli 12 miljoonaa euroa?
Rekisteröidy ilmaiseksi ja ole mukana arvonnassa.
Annamme jokaiselle 1000€ bonuksen.
Klikkaa tästä:
http://bit.ly/kasino-voitto