Ajattelin kirjoittaa muutaman rivin ajatukseni juoksua, koska oloni on aika turhautunut ja väsynyt. Jo/vasta 27-vuotta maapallon pintaa kuluttaneena alkaa tulla jo mitteitä, että jospa sitä asettuisi pikkuhiljaa aloilleen, tai ainakin loppetaisi nuoruusvuosien menon. Ehkä eräs jakso elämästä on saamassa pisteen ja uusi lause alkaa. Toivottavasti.
Seurustelin pitkään, 7-vuotta entisen tyttöystäväni kanssa. Yhteisestä päätöksestä pistettiin tavarat eri osotteisiin ja alettiin katselemaan ympärillemme. Ero oli helppo, mutta niinkuin aina, se ensimmäinen uusi poikaystävä hänellä tuntui yllättävän pahalta. Itsekkin ihmettelin tunnetta, koska tunteet häneen oli, ja on kaverilliset. Ehkä se "menetyksen" tunne tuli vasta silloin. Onneksi siitä on jo aikaa ja ei tarvitse päätä vaivata moisella. Itse olen päässyt eteenpäin, tavannut ihmisiä. Tosin vääriä. Nyt tuntuu että se oma tuleva hellyyden kohde jolle voi tehdä aamiaista ja kutitella peiton alla sunnuntaisin on kiven alla. Jokin halukas sille paikalle on, mutta omalta osaltani vastatunne puuttuu. En halua ketään pitää ikäänkuin varalla. Jos suhteeseen alan, en halua olla se joka pitää oven auki, jos parempi kävelee sisään.
Voi olla, että naistyyppi joka herättää minussa tunteita ei ole sittenkään kiinnostunut minusta. En tiedä. Ei sillä että minussa mitään vikaa olisi. Kerron hiukan itsestäni, vaikka suomalaiselle itsestä puhuminen on vaikeaa. Ehkäpä jopa tabu. Tiedän, että olen terveellä itsetunnolla varustettu. En kuitenkaan mikään egomaanikko, vaan tiedostan olemassa oloni ;) Ulkonäköäni on kehuttu paljon, ehkä jopa liikaa. Siitä on tullut hiukan olo, että älkää enää jaksako, keksikää jotain uutta. Esim. kuunnelkaa mitä mieltä minä olen, missä maailmassa elän, mistä pidän yms. Harrastukseni ja intohimoni liitty lähinnä ilmailuun. Töissä olen kivassa, ei-niin-tyypillisessä paikassa ja opiskelen kunnialliseen ammattiin. Perusasiat on siis kunnossa ja olen tyytyväinen elämään. Ehkä se piste olisi onnellinen parisuhde, ehkä ei. Kukapa sitä ei kaipaisi kaveria elämään.
Mutta siinäpä se, en tee asialle ehkä tarpeeksi, jos mitään. Ihanien katseiden ja hymyjen jälkeen en tee asioiden eteenpäin menemiseksi mitään. Voi olla, että ajatus siitä että voisin saada sen prinsessan "riittää". Ehkä torjutuksi tulemisen tunne on jotain mitä en halua tuntea... On siis helpompi vain jatkaa matkaa, kävellä ehkäpä onneni ohi. Haluan ehkä että rakkaus vain kävelisi elämääni, jossain missä sitä ei koskaan odottaisi. Mahtavinta se voisi olla, jos tapaisi ihmisen arkisissa paikoissa, esim. kaupassa tai vaikkapa metrossa. Mikä olisikaan hienopaa! Ei aamulla herätessä tarvitsi miettiä kuka tossa vieressä herää, kun viini on virrannut illalla ja baarissa käyty. Hyi h****ti, baarissa pokaaminen, tai ajatus siitä on vastenmielinen. Siksi sitä en ole koskaan harrastanut. Kohteena olen ollut tosin ;)
Tarkemmin ajateltuna ajatus ei nyt juossutkaan ja avatumista ei tapahtunut. Mutta menköön nyt =)
Hyvää joulua kaikille!
Seurustelin pitkään, 7-vuotta entisen tyttöystäväni kanssa. Yhteisestä päätöksestä pistettiin tavarat eri osotteisiin ja alettiin katselemaan ympärillemme. Ero oli helppo, mutta niinkuin aina, se ensimmäinen uusi poikaystävä hänellä tuntui yllättävän pahalta. Itsekkin ihmettelin tunnetta, koska tunteet häneen oli, ja on kaverilliset. Ehkä se "menetyksen" tunne tuli vasta silloin. Onneksi siitä on jo aikaa ja ei tarvitse päätä vaivata moisella. Itse olen päässyt eteenpäin, tavannut ihmisiä. Tosin vääriä. Nyt tuntuu että se oma tuleva hellyyden kohde jolle voi tehdä aamiaista ja kutitella peiton alla sunnuntaisin on kiven alla. Jokin halukas sille paikalle on, mutta omalta osaltani vastatunne puuttuu. En halua ketään pitää ikäänkuin varalla. Jos suhteeseen alan, en halua olla se joka pitää oven auki, jos parempi kävelee sisään.
Voi olla, että naistyyppi joka herättää minussa tunteita ei ole sittenkään kiinnostunut minusta. En tiedä. Ei sillä että minussa mitään vikaa olisi. Kerron hiukan itsestäni, vaikka suomalaiselle itsestä puhuminen on vaikeaa. Ehkäpä jopa tabu. Tiedän, että olen terveellä itsetunnolla varustettu. En kuitenkaan mikään egomaanikko, vaan tiedostan olemassa oloni ;) Ulkonäköäni on kehuttu paljon, ehkä jopa liikaa. Siitä on tullut hiukan olo, että älkää enää jaksako, keksikää jotain uutta. Esim. kuunnelkaa mitä mieltä minä olen, missä maailmassa elän, mistä pidän yms. Harrastukseni ja intohimoni liitty lähinnä ilmailuun. Töissä olen kivassa, ei-niin-tyypillisessä paikassa ja opiskelen kunnialliseen ammattiin. Perusasiat on siis kunnossa ja olen tyytyväinen elämään. Ehkä se piste olisi onnellinen parisuhde, ehkä ei. Kukapa sitä ei kaipaisi kaveria elämään.
Mutta siinäpä se, en tee asialle ehkä tarpeeksi, jos mitään. Ihanien katseiden ja hymyjen jälkeen en tee asioiden eteenpäin menemiseksi mitään. Voi olla, että ajatus siitä että voisin saada sen prinsessan "riittää". Ehkä torjutuksi tulemisen tunne on jotain mitä en halua tuntea... On siis helpompi vain jatkaa matkaa, kävellä ehkäpä onneni ohi. Haluan ehkä että rakkaus vain kävelisi elämääni, jossain missä sitä ei koskaan odottaisi. Mahtavinta se voisi olla, jos tapaisi ihmisen arkisissa paikoissa, esim. kaupassa tai vaikkapa metrossa. Mikä olisikaan hienopaa! Ei aamulla herätessä tarvitsi miettiä kuka tossa vieressä herää, kun viini on virrannut illalla ja baarissa käyty. Hyi h****ti, baarissa pokaaminen, tai ajatus siitä on vastenmielinen. Siksi sitä en ole koskaan harrastanut. Kohteena olen ollut tosin ;)
Tarkemmin ajateltuna ajatus ei nyt juossutkaan ja avatumista ei tapahtunut. Mutta menköön nyt =)
Hyvää joulua kaikille!
Vastaukset 2
Vanhimmat
Suoraan omasta elämästäni:). Vaikka oma arjen sankari prinssi tekisi terää omaan elämääni. Voin vain valittaen todeta juuri samat kommentit kuin sinulla mutta vuosia on jo mittarissa yli 30..mutta olen kyllä sopeutunut aika hyvin jo hyväksymään että todennäköisesti jäänkin yksin eikä se ole niin kamalaa ollenkaan...
Se mitä tuolla yöelämässä joutuu kohtaamaan tekee minut lähes surulliseksi, vihaiseksi en jaksa enää edes tulla onneksi sillä viha on voimavarojen tuhlausta...
Mutta jos sattuu kohtaamaan ihmisen joka herättää mielenkiintoa uskaltaisikohan sitä sittenkään...
Kiva huomata että en ole pienien ajatuksieni kanssa yksin. Vilpittömästi kiitos viestistä. Itsekkin olen miettinyt miten paljon helpompaa olisi luovuttaa "prinsessa jahti", jos sellaista nyt edes harrastan, ja alkaa elämään vain ja ainoastaan itselleni. Ajatus siitä että voisi tehdä itsekkäästi juuri sitä mistä on haaveillut, käyttää palkka vain siihen ja olla onnellinen on kiehtova. Silti haaveet esim. muutosta maahan jossa voisi harrastaa ympäri vuoden harrastuksiani olisi niin paljon mukavampaa, kun vierellä olisi se teetä juova tähtisilmä =)
Toivon että sinä nimetön löydät itsellesi sen unelmiesi seuralaisen. Kaikkea hyvää ja kaunista joulua!