Kuinka usein, millä tavalla, pidätte yhteyttä niihin ihmisiin, joiden kanssa tunnette olevanne ystävä, te joilla ystävä tai ystäviä on?
Viime kuukausina olen alkanut hiljalleen ihmettelemään hiljenevää sosiaalista verkkoani. Jos edes verkosta voi puhua, muutama ystävänä pitämäni. Asumme samalla tai naapuripaikkakunnilla.
Muutos herättää kysymykseni. Outoa on se että parin kolmen kuukauden sisällä yhteydenpito on muuttunut vaikka kerran viikossa tai parissa soittamisesta ja lähellä asuvien kanssa silloin tällöin tapaamisesta puuskittaiseksi tai harventunut, lakannutkin. Itse saisi olla aina aloitteellinen, se kuka ottaa yhteyttä, jos yhteydenpitoa aiotaan yleensä jatkaa. Joskus niin että sovitaan jotakin mihin tulee muutos huomiseen tai sovittuun tekemiseen elettäessä. Asiasta on ollut puhetta, mitään syytä muutokselle tai esimerkiksi suuttumiselle ei ole kerrottu enkä itsekään sellaista tiedä puolin enkä toisin. Elämänmuutoksista, jotka entistäkin enemmän omaa rauhaa, tilaa ja aikaa vaativat, en ole kuullut. Jankkaamaan en ala, ajattelen että kertoa voi.
Ajattelen, että ystävät voivat elää oman elämänsä tahtiin toisistaan matkojenkin päässä ja pitää yhteyttä kovinkin harvoin, tavata vielä harvemmin, ja silti tuntevat olevansa ystäviä, kokevat suurta sielunsisaruutta ja oivallusta toistensa kanssa. Silti yhteys, ystävyys säilyy. Ajattelen myös että elämässä ihmisiä tulee ja menee, jotkut vain käyvät toistensa elämässä, toiset jäävät tekemään matkaa yhdessä.
Viime kuukausina olen alkanut hiljalleen ihmettelemään hiljenevää sosiaalista verkkoani. Jos edes verkosta voi puhua, muutama ystävänä pitämäni. Asumme samalla tai naapuripaikkakunnilla.
Muutos herättää kysymykseni. Outoa on se että parin kolmen kuukauden sisällä yhteydenpito on muuttunut vaikka kerran viikossa tai parissa soittamisesta ja lähellä asuvien kanssa silloin tällöin tapaamisesta puuskittaiseksi tai harventunut, lakannutkin. Itse saisi olla aina aloitteellinen, se kuka ottaa yhteyttä, jos yhteydenpitoa aiotaan yleensä jatkaa. Joskus niin että sovitaan jotakin mihin tulee muutos huomiseen tai sovittuun tekemiseen elettäessä. Asiasta on ollut puhetta, mitään syytä muutokselle tai esimerkiksi suuttumiselle ei ole kerrottu enkä itsekään sellaista tiedä puolin enkä toisin. Elämänmuutoksista, jotka entistäkin enemmän omaa rauhaa, tilaa ja aikaa vaativat, en ole kuullut. Jankkaamaan en ala, ajattelen että kertoa voi.
Ajattelen, että ystävät voivat elää oman elämänsä tahtiin toisistaan matkojenkin päässä ja pitää yhteyttä kovinkin harvoin, tavata vielä harvemmin, ja silti tuntevat olevansa ystäviä, kokevat suurta sielunsisaruutta ja oivallusta toistensa kanssa. Silti yhteys, ystävyys säilyy. Ajattelen myös että elämässä ihmisiä tulee ja menee, jotkut vain käyvät toistensa elämässä, toiset jäävät tekemään matkaa yhdessä.
Vastaukset 12
Vanhimmat
En tiedä, mutta luulen, että ihmisillä on viihdettä yllinkyllin omiksi tarpeiksi. PC ja TV. Näiden laitteiden ansiosta aika ei ole tuntunut pitkältä.
Sellainenkin juttu on, että perhe ja työ rasittavat niin paljon, ettei oikein jaksa pitää yhtyksiä.
Mitä enemmän ikää karttuu sitä enemmän antaa arvoa omalle rauhalle.
Ja pitää muistaa että vaikka ei niitä yhteyksiä niin ahkerasti pidettäisikään, niin tosiystävä on aina valmis auttamaan hädän tullen. Itselläni ainakin näin on..
sitä mäkin oon ihmetelly mulla monella ns. kaverilla ei ole muka koskaan aika nähdä tai ylipäätään pitää yhteyttä. Sitten kun en ole enää jaksanut olla se joka aina yhteyttä ottaa en kuule yhtään mitään ja aikaa kuluu... Sitt joskus vuoden päästä pistän viestin niin ei vastata eikä enää muisteta edes kuka oon, ehkä toisille ei ystävä ole niin tärkeä.
että ystäviä ollaan ajankuluttelumerkityksessä? -Kunhan vain aika toiseksi vierähtää kenen tahansa seurassa ettei itsekseen tai yksin tarvitse olla.
Ajatteletko sinä noin, viihtymisen, viihteen kannalta ystävyyttä? Olen lukevinani huvittuneisuutta, ironiaakin kommentistasi. Toivon niin.
Mielestäni ystävät kyllä antavat toisillensa oman rauhan, oman ajan ja tilan. Sen oivaltaa, tai sen tietää, kun elämästänsä he toisillensa avoimesti puhuvat.
ystävä tutaan."
Tosiystävä, "mistä tunnet sä ystävän".
Riittääkö ystävyyden ylläpitämiseen se, että pidetään yhteyttä ystävään hetkinä, jolloin on hätä?
Riittääkö se sinulle?
Minulle ei aivan riitä, lienenkö kummajainen, kehno ystävä. Olen itse valmis, ja toivon sitä myös ystävältäni, suht' monipuoliseen, avoimeen kommunikointiin ystäväni kanssa eri elämänvaiheissa ja -tilanteissa. Mielestäni juuri yhteydenpito ylläpitää ystävyyttä. Ei sen vuolaus tai vähäisyys, mutta yhteys kuitenkin.
On myös ystävyyttä, joka perustuu oivallukseen, joka voittaa välimatkat, ikäerot, kaikki erot; juuri tuo oivallus on se yhteys.
nykymeno taitaa olla mennyt sellaiseksi, että tuttuja ja puolituttuja, kavereita, porukkaa täytyy olla joka sormelle ja joka lähtöön. Hyvä jos ihmisen nimen edes tietää, jostain tutun tuttu vaan, jonka kanssa ollaan tekemisissä, törmäillään, jos ei parempaakaan tekemistä satu olemaan.
Ihmisiä halutaan olevan, ilman sen syvempää merkitystä. Halutaan heistäkin ajankulua, hauskuutta, viihdettä -jos sitä ei tv:stä tarjoilla!
Jukolan veljesten aikaan ei ollut radiota eikä muutakaan viihdettä. Oli siis lähdettävä kotoa, jos haluttiin tietää maailman menosta jotakin. Siispä käytiin sunnuntaisin kirkossa, käytiin talkoissa ja joskus kaupungissa junaa katsomassa.
Tänä päivänä ei juurikaan käydä kirkossa muulloin kuin joulukirkossa, häissä ja hautajaisissa. Ei vain käydä.
Vanhukset valittelevat yksinäisyyttään, kukaan ei kiireiltään muista heitä. Ei vain muista.
Itseltäni ovat nuoruuden aikaiset kaverit joko haudassa tai vakavasti sairaana. Olen sairaita yhtäviäni joskus harvoin käynyt tervehtimässä, mutta olen aistinut, että minua ei juurikaan kaivata häiriköimään.
Näistä syistä olen iloinen, että viihdyn itseni kanssa. Radio, Tv ja Pc seuranani.
Olen tässä ihmetellyt minkä arvoista on ystävyys,jossa pelataan vain toisen osapuolen antamalla ystävyydellä.Halun tavata Ystävä kasvoista kasvoihin pitäisi tulla kummaltakin ja olla vapaaehtoista.Se ei ole sooloilua.Ymmärrän,että ystävyyttä on monenlaista.Mulla on ystävä,jota tapaan muutamia kertoja vuodessa ja asumme samassa kaupungissa.Välillämme on n.4 km.Haluaisin tavata useastikin ja monta kertaa olen ehdottanut milloin mitäkin,mutta tuntuu siltä kuin "ahdistelisi"toista.Milloin on töissä kauhee kiire tai sitten aikuinen lapsi vie ajan.Olenkin tullut aatoksiin,että antaa sitten olla,jos ystävyys pelaa vain mun soittaessa hänelle.Ihankuin hänelle ei koskaan tulisi mieleen soittaa tai tavata minua.Olemme ystävystyneet työpaikalla muutamia vuosia sitten ja hän on minua vanhempi useamman vuoden.Minua ikä ei häiritse mitenkään.Jään ihmettelemään syveneekö ystävyytemme milloinkaan ja miten kauan jaksan suhteen yksipuolisuutta.
tuo likimain systemaattinen silloin tällöin tapaamiseen sopivan ajan löytymättömyys noinkin lähellä asuville ystävystyneille ihmisille minuakin kummastuttaa.
Kuten sanot, tulee tunne, että ahdistanko yksipuoleisuudella. Antaako asian olla, ystävystymisen väljähtyä, raueta. Sekin on mielestäni elämään kuuluvaa, niin vain joskus käy. Toiset ihmiset viipyvät hetken kautta kulkiessaan, toiset jäävät.
Ilman molemminpuolista, ilomielin pidettävää yhteyttä ystävyys ei mielestäni syvene monipuoliseksi, aina uusille tasoille, elämän aloille. Pitkämielisyyttä tietysti tarvitaan kaikissa ihmissuhteissa.
Ikuiseen yksipuolisuuteen vaan väsähtää, jos siihen, tai pitkään kestävään vaikenemiseen ei mitään syytäkään kerrota olevan. Jos ystävää tarvitaan VAIN vaikeuksissa, hädän hetkellä kuuntelijasta auttajaan. Luottamus kärsii, jos asioista keskustelu ja yhteydenpito on puuskittaista, ja aina on aloite tehtävä itse.
Ystävyys on yksi luottamussuhteista.
Kirjoitin oman tarinani eräästä ystävyyssuhteestani pari sivua aiemmin otsikolla "Mistä tunnet sä ystävän".
Minulle alkoi vähitellen tulla tunne, että ystävyytemme oli vain minun ponnistelujeni varassa. Olisin halunnut joskus tavata (välimatkaa n. 200 m), mutta ystävälläni oli ainainen kiire. Tuntui kovin ristiriitaiselta, että hän kiitti ystävyydestä ja sanoi välittävänsä minusta, muttei halunnut käytännössä olla tekemisissä kanssani. Kun lopulta otin asian puheeksi, hän vakuutti kaiken johtuvan ajan puutteesta.
Tuntui todella julmalta, että sitten kuukausien kuluttua hän lopulta heitti päin naamaani, ettei hän koskaan ole ollut eikä tule olemaan ystäväni. Siinä vaiheessa hän myös myönsi kiireidensä olleen pelkkiä tekosyitä. Tosiasiassa seurani ei häntä kiinnostanut. Muistan hyvin, kuinka hän oli aiemmin kyynelsilmin kiittänyt minua lohdutuksestani ja ystävyydestäni vaikeuksissaan, lähettänyt kauniita tervehdyksiä ym. Nyt jälkikäteen koko ystävyys on vain kivulias muisto.
En tajua, kuinka ihminen voi tehdä toiselle näin. Minua iskettiin tarjoamallani ystävyydellä päin kasvoja ja samalla yritettiin riistää ihmisarvoani toteamalla ilkeämielisesti, että ehkä joku "hyvin yksinäinen" voisi olla ystäväni.
Olen kysynyt itseltäni, mikä saa pitämään yhteyttä ihmiseen, joka ei vaikuta vastavuoroisesti välittävän. Luotin hänen kauniisiin puheisiinsa ystävyydestä, ja omasta puolestani otin ystävyyden tosissani. Minulle ystävyys ei ollut viihdettä, vaan sydämen sitoutumista toisen ihmisen iloihin ja suruihin.
En tiedä, pitäisikö yksipuolisuuden tunteesta aina huolestua, mutta tällaista en toivo kenenkään kokevan!
tuolta aikaisemmilta sivuilta.
Näistä keskusteluista ja omista kokemuksistani ja pohdinnoistani mieleeni on tullut muutamia ei varmaankaan vastauksia, mutta jatkokysymyksiä paremminkin.
Määrittelemisestä en erityisemmin pidä; elävät, muuttuvat ja liikkeessä olevat asiat kuten ihmissuhteet ovat liian monisyisiä kaavoihin kangistettaviksi. Jos jotain alkaa määrittelemään tänään, asia on takuuvarmasti hyvin lyhyen ajan kuluttua toisin. Varsinkin etukäteen elämän määrittely, tilanteiden käsikirjoitusten kurkistelu on osoittautunut asiaksi, joka nykyisin on kuin "tikkua kynnen alle työntäisi".
MUTTA, kaikki eivät ilmeisesti suhtaudu ihmissuhteisiin kokemuksen tuomalla myötämielisellä uteliaisuudella, joka antaa luvan odottaa hyvää ja kaunista, mutta silti sen avulla välttäisi karikot ja suoranaiset vahingot.
Ehkä osalla ihmisistä on tiukat raamit erilaisille ihmissuhteille, ja niissä vaikuttaville kanssakäymistavoille, yhteydenpidolle, olemisen tavalle -erityisesti mitä läheisyys - etäisyys -asioihin tulee, erityisesti käsiteltävien asioiden (ilot, murheet, arkitason konkretiat) ja fyysisen olemisen tyylin (esim. koskettaminen) suhteen.
Ehkä ei ole yleistä, että ystävyyteen ryhdyttäisiin vastuuta tuntien. Ehkä ei sitten mihinkään muihinkaan ihmissuhteisiin. Ehkä ei yhtään mihinkään asiaan. Tai joillekin ystävyys on sen tasoinen ihmissuhde, joita saa halvalla, voi vaihtaa tullen mennen ja tavattaessa, ja jonka voi myydä kalliilla -yleensä juuri sen ystävän kannalta.
Koemme ystävyyden varmasti eri tavalla. Arvelen, että minulle ystävyys on jotain erityistä, syvää, vastuullista olemista, sitovaa, mutta silti niin vapaata hengittää juuri avoimen tiedon virtaamisen ja vapaaehtoisuuden vuoksi. Melkein ns. parasta. Yksi rakkauden muoto, yksi rakkaudellisista ihmissuhteista.
Ystävällinen yritän olla ihmisille yleensä, arvelen onnistuvani. Ystävyyden tunnistan käsiteltävistä asioista, olemisen tavasta, kanssakäymisestä, vapaaehtoisesta molemminpuolisesta vuorovaikutuksesta, tilasta olla, luottamuksesta; yksinkertaisesti ilosta. Kommunikoinnilla rakennetaan luottamus. Yhteydenpitämättömyys, vaimeneminen, selittämättömyys, mykkyys tuo mieleen välttelyn, mikä kaikki syö ystävyyssuhteen luottamusta. Mielestäni senkin voi ystävälle kertoa, että tarvitsee aikaa ajatella, olla, tehdä, elämänvaiheisiin tahollaan, jolloin mm. tapaamiset ystävien kesken jäävät vähemmälle. Asian kertominen tekee siitä ymmärrettävän, vahvistaa kerrottuna luottamusta toisin kuin välttelevä kiertely ja kaartelu tai aivan päinvastaisen sanominen ja toisaalta toimiminen. Ystävä on suoruuden väärtti.
häpeän siskoni kun hän käyttää ihmisiä hyväkseen ja sitten heittää meneen kuin tiskirätin. on varmaan luonnehäiriöinen! Mutta mitään ei sille voi, se on aina ollut tuommoinen.