Hei!
Olen 30-vuotias nainen ja seurustellut 1,5v. samanikäisen miehen kanssa, josta viimeiset 1,5kk avoliitossa. Puolisollani on suuria itsenäistymiseen liittyviä hankaluuksia, jotka myös kovasti rasittavat suhdettamme. Hän on tänä kesänä muuttanut ENSIMMÄISTÄ kertaa elämässään vanhempiensa luota pois omilleen ja tämäkin tapahtui useiden kk kannustamisen tuloksena, ei millään tavoin hänen omasta aloitteestaan.
Hän on siis 30v. mies, joka valmistunut ammattiin 19-vuotiaana ja ollut jo yli 10v. työelämässä, mutta ei ole "saanut aikaiseksi" muuttaa omilleen. Vaikka hän on vanhempiensa luona näin kauan viihtynyt, ei koti-ilmapiiri ole ollut hyvä. Välit vanhempiin ovat etäiset, keskusteluyhteys puuttuu. Mistään asioista ei puhuta, jokainen ikään kuin "hoitaa omat asiansa". Puolisoni on usein ahdistunut joutuessaan tekemisiin vanhempiensa kanssa. Ulkopuolisen silmin tilanne näyttää oudolta: miksi hän ei ole aiemmin lähtenyt kotoa pois? Mitään konkreettisia esteitä ei tälle ole ollut. Itse hän ei osaa tähän vastata.
Yhteiselo on alusta asti ollut hankalaa. Kyseessä siis todella kiltti ja suloinen mies, huumorintajumme menevät myös täysin yksiin. Mutta koti-ilmapiiri on vaikuttanut häneen kovasti. Jos keskustelu kääntyy YHTÄÄN ikäviin aiheisiin tai annan jostain kritiikkiä, sulkeutuu hän täysin. Ei katso silmiin, tuijottaa seinään tai käsiinsä, pää painuu alas, ei vastaa tai puhu. Hän ei myöskään vastaa jos esitän kysymyksiä, on täysin hiljaa. Kaikissa suhteissa on joskus ongelmia, mutta me emme pysty niitä ratkomaan, koska puolisoni ei puhu. Kaikki asiat vaan patoutuvat sisälleni, koska hän ei pysty käsittelemään ikäviä asioita yhdessä. Ja jos jostain annankin palautetta (esim kotityöt), ei asia usein mene perille.
Hänen äitinsä on passannut häntä kotona kaikki nämä vuodet, siivonnut jopa hänen huoneensa (!!!) ja sisustanut sitä säännöllisesti kysymättä puolisoltani edes lupaa. Äiti on kai ollut ns. normaalin itsenäistymisen tiellä, koska tehnyt aina kaiken puolesta eikä ole edes opettanut mitään perustaitoja. Nyt aikuisiällä puolisoni on hyvin ujo, ei saa asioita aikaiseksi (laskut jäävät maksamatta yms), ei uskalla tarttua uusiin asioihin, ei ota vastuuta.
Olen ollut hyvin kärsivällinen ja yrittänyt ymmärtää häntä, mutta samat ikävät asiat toistuvat koko ajan. Hän pettää minulle tekemiään lupauksia jatkuvasti, koska ei saa mitään aikaiseksi. Hän mm. lupailee kaikkia kivoja yhteisiä juttuja, esim. kylpyläloma, mutta se ei toteudu ikinä. Olen nyt yli kk odottanut yhtä korua, jonka hän lupasi minulle ostaa. No, eipä ole kuulunut.. petyn jatkuvasti eikä asioista voi edes puhua, koska hän ei pysty.
Olisiko hyviä neuvoja tähän tilanteeseen? Ja mikäköhän mahtaa saada miehen noin sulkeutuneeksi? Erilaiset mielenterveysongelmatkin ovat käyneet mielessä, koska hänellä on välillä aggressiivisia purkauksia..
Olen 30-vuotias nainen ja seurustellut 1,5v. samanikäisen miehen kanssa, josta viimeiset 1,5kk avoliitossa. Puolisollani on suuria itsenäistymiseen liittyviä hankaluuksia, jotka myös kovasti rasittavat suhdettamme. Hän on tänä kesänä muuttanut ENSIMMÄISTÄ kertaa elämässään vanhempiensa luota pois omilleen ja tämäkin tapahtui useiden kk kannustamisen tuloksena, ei millään tavoin hänen omasta aloitteestaan.
Hän on siis 30v. mies, joka valmistunut ammattiin 19-vuotiaana ja ollut jo yli 10v. työelämässä, mutta ei ole "saanut aikaiseksi" muuttaa omilleen. Vaikka hän on vanhempiensa luona näin kauan viihtynyt, ei koti-ilmapiiri ole ollut hyvä. Välit vanhempiin ovat etäiset, keskusteluyhteys puuttuu. Mistään asioista ei puhuta, jokainen ikään kuin "hoitaa omat asiansa". Puolisoni on usein ahdistunut joutuessaan tekemisiin vanhempiensa kanssa. Ulkopuolisen silmin tilanne näyttää oudolta: miksi hän ei ole aiemmin lähtenyt kotoa pois? Mitään konkreettisia esteitä ei tälle ole ollut. Itse hän ei osaa tähän vastata.
Yhteiselo on alusta asti ollut hankalaa. Kyseessä siis todella kiltti ja suloinen mies, huumorintajumme menevät myös täysin yksiin. Mutta koti-ilmapiiri on vaikuttanut häneen kovasti. Jos keskustelu kääntyy YHTÄÄN ikäviin aiheisiin tai annan jostain kritiikkiä, sulkeutuu hän täysin. Ei katso silmiin, tuijottaa seinään tai käsiinsä, pää painuu alas, ei vastaa tai puhu. Hän ei myöskään vastaa jos esitän kysymyksiä, on täysin hiljaa. Kaikissa suhteissa on joskus ongelmia, mutta me emme pysty niitä ratkomaan, koska puolisoni ei puhu. Kaikki asiat vaan patoutuvat sisälleni, koska hän ei pysty käsittelemään ikäviä asioita yhdessä. Ja jos jostain annankin palautetta (esim kotityöt), ei asia usein mene perille.
Hänen äitinsä on passannut häntä kotona kaikki nämä vuodet, siivonnut jopa hänen huoneensa (!!!) ja sisustanut sitä säännöllisesti kysymättä puolisoltani edes lupaa. Äiti on kai ollut ns. normaalin itsenäistymisen tiellä, koska tehnyt aina kaiken puolesta eikä ole edes opettanut mitään perustaitoja. Nyt aikuisiällä puolisoni on hyvin ujo, ei saa asioita aikaiseksi (laskut jäävät maksamatta yms), ei uskalla tarttua uusiin asioihin, ei ota vastuuta.
Olen ollut hyvin kärsivällinen ja yrittänyt ymmärtää häntä, mutta samat ikävät asiat toistuvat koko ajan. Hän pettää minulle tekemiään lupauksia jatkuvasti, koska ei saa mitään aikaiseksi. Hän mm. lupailee kaikkia kivoja yhteisiä juttuja, esim. kylpyläloma, mutta se ei toteudu ikinä. Olen nyt yli kk odottanut yhtä korua, jonka hän lupasi minulle ostaa. No, eipä ole kuulunut.. petyn jatkuvasti eikä asioista voi edes puhua, koska hän ei pysty.
Olisiko hyviä neuvoja tähän tilanteeseen? Ja mikäköhän mahtaa saada miehen noin sulkeutuneeksi? Erilaiset mielenterveysongelmatkin ovat käyneet mielessä, koska hänellä on välillä aggressiivisia purkauksia..
Vastaukset 18
Vanhimmat
Mainittakoon vielä, että hän ei osaa sanoa vanhemmilleen "ei", ei pysty itse vetämään rajoja. Hänen äitinsä on pari kertaa tuonut meidän kotiimme minun poissaollessani kaikenlaista pientä tavaraa lupaa kysymättä ja yrittänyt sisustaa meidänkin asuntoamme. Puolisoni on antanut tämän tapahtua vaikkei ole edes pitänyt äidin tuomista tavaroista. Nyt "rumat" tavarat ovat piilossa komerossa, koska puolisoni ei uskalla sanoa ettei meille tarvi tuoda mitään..
Ap
30 v mies, yli 10 v töissä. Missä välissä se armeijan kävi? 15 vuotiaana vai?
Olen ollut töissä 10 vuotta, olen asunu tomillani 10 vuotta, armeijakin on käyty mutta treffeille en pääse. En ole ujo
Kaikki eivät käy armeijaa. Ei minunkaan mieheni, eikä se hänestä yhtään vähempiarvoista tee.
Olet muuten täysi luuseri elämässäsi "kiltti mies, niin oikeutat tuollaisen paskakäytöksen sillä että olet joskus käynyt jonkun armeijan. Mahdat olla itsestäsi hyvin ylpeä, oikea adonis joka vaan ei kelpaa kellekkään puolisoksi eikä kaveriksikaan, ei edes hyvän päivän tutuksi.
Oletko oikeasti niin idiootti ettet ymmärrä miksi kukaan ei sinua koskaan kaipaa?
Buhahahahahahahahahahahahahahahah
No missä välissä se siviilipalveluksen kävi sitten jos ei armeijaa käynyt?
Puolisollasi on vakava ongelma, joka vaatisi osaavan terapeutin ammattitaitoa. Tämä voi olla usean vuoden projekti, että mies pääsee kasvamaan itsenäiseksi, erilliseksi persoonaksi. Ahdistuksen takana voi olla mitä vain, traumaattisia lapsuudenmuistoja ym. Puolisosi tuntuu olevan täysin nitistetty ihminen.
Miehen perheestä näet vain jäävuoren huipun, hallitun ja ulkonaisesti hiljaisen perheen sisällä kulkee voimakas ja purkautumaton affekti.
Sinun tehtäväsi ei ole olla pelastaja, ei terapeutti, vaan aidosti puoliso, joka tukee ja kuuntelee ja jolla on oikeus olla myös saava osapuoli.
Varo ryhtymästä äiti-hoivaajan rooliin puolisollesi. Liika vaatiminenkaan ei ole hyvästä, vaan vaatimukset miehen realististen kykyjen mukaan. Kaikenlaiset lupaukset, mitä puoliso antaa, koeta suhtautua niihin tyynesti, äläkä odota liikoja. Teillä on tavallaan yhteinen taakka miehen persoonan kehityksen vääristymässä. Mielestäni ainoa viisas teko sinulta voisi olla ohjata mies terapiaan.
Älä liikaa pohdi, mistä miehen perheen "omituisuus" johtuu, sen selvittäminen on kuin etsisi neulaa heinäsuovasta.
Asiat selvenevät aikanaan, kun mies oppii puhumaan tunteistaan ja saa riittävästi itsevarmuutta.
Johonkin olet hänessä ihastunut, kun olette yhteen muuttaneet. Kiltteyteen, siihen että mies tottelee? Mitä se kertoo sinusta, että miehen kiltteys on näin suuren vaikutuksen tehnyt? Provosoiko se esiin sinusta dominoivan puolen, siihen kannattaa kiinnittää huomiota.
Yhteiset riittävän pitkät matkat, lomareissut, irrottautumiset jokapäiväisistä kuviosta, yhteinen harrastus voisivat kasvattaa puolisosi irti vanhemmistaan ja kiinnittää teitä yhteen puolisoina.
Buhahahahahahahahahahahahahahahahahah
Anna fudua tuollaiselle mammanpojalle. Saat vielä päänsäryn tuosta miehestä. Pahinta tuollaisessa miehessä on, kun tarpeeksi negatiivisuutta padotaan pulloon ja laitetaan korkki kiinni niin joku päivä se räjähtää ja toivottavasti et oo paikalla silloin. Ehkä ei tänä vuonna tai 3 vuoden päästä, mutta joku päivä miehellä menee bitti poikittain. Näistä me sitten saadaan lukea lööpeistä:"Kiltti, hiljainen mies teki hirmutyön blaa blaa..."
Kiitos kommenteista!
Itsekin olen tuota pohtinut, että kun hän ei pysty itseään ilmaisemaan, niin kaikki tunteet koko ajan vaan patoutuvat hänen sisällään. Jossain vaiheessa ne purkautuvat ulos.. eikä välttämättä millään rakentavalla tavalla.
Olen häntä yrittänyt jo pitkään ohjata terapiaan, mutta hän on ollut sitä kovasti vastaan. Hän on hirveän huono huomaamaan asioita eikä omalla kohdallaankaan pidä käytöstään outona. Tuntuu turhauttavalta yrittää auttaa ihmistä joka ei edes ymmärrä avun tarvettaan.
Olen järkeillyt asiaa niin, että jos hän ei suostu ottamaan apua vastaan, on minun turha "kitua" suhteessa joka ei ole minulle hyväksi. Siinä menee oma elämä hukkaan.. Haluan nimenomaan tasavertaisen kumppanin, en sellaista jota pitää koko ajan patistaa, ohjeistaa ja käskeä. En halua olla dominoiva osapuoli missään nimessä. Enkä usko että tämänkaltainen mies on esim. valmis isäksi lähivuosinakaan.. Kun ei pysty itsestäänkään huolehtimaan.
Noin on paras, kuten olet päättänyt: jos mies ei lähde terapiaan, niin suhdetta ei kannata jatkaa.
Entä parisuhdeterapia, josta voisi sitten mies tavallaan jatkaa omaa terapiaansa joustavasti.
Jospa hän rohkaistuisi, kun menette ensin kaksin puhumaan liittonne kommunikointivaikeuksista.
Kaikkea hyvää jatkoon, rohkeasti eteenpäin, oli ratkaisu sitten lopulta mikä hyvänsä. Epäkelpoon suhteeseen ei ole viisasta kallista aikaa hukata.
Buhahahahahahahahahahahahah
Selkeästi, ystävällisesti mutta tiukasti ilmaiset hänelle että suhde päättyy ellei hän suostu pitkäkestoiseen terapiaan. Se on jälleen hänen valintansa, lähteekö vai antaako koko suhteenne ja sanoisinko elämänsä pelastuksen valua tyhjään.
Tutki itse myös Aspergerin syndrooman kuvausta ja mieti, olisiko tässä yksi tyyppitapaus. Jos hän on, todennäköisesti puoli sukua tai koko jengi on samoin neurologisesti enemmän tai vähemmän poikkeavia.
Ensimmäisen kerran puhuin hänelle terapiaan menosta jo lähes vuosi sitten. Olen myös monesti sanonut että mielelläni lähden parille ekalle kerralle mukaan, mutta hän on halunnut sulkea silmänsä ongelmiltaan. Tai vastaus on ollut, että "kyllä minä itse ne ongelmat korjaan". No, eipä ole mitään tapahtunut eikä ole realististakaan, että itse pystyisi noin syvällä olevia asioita korjaamaan..
Nyt olen esittänyt asian hänelle niin, että sinne terapiaan mennään yhdessä tai sitten minä teen omat ratkaisuni suhteen jatkumisesta. Keskustelu käytiin ihan hyvässä hengessä, ei mitään uhkavaatimuksia vaan faktojen esittämistä. Toivottavasti asiat lähtevät parempaan suuntaan..
No jos tommonenkin ap:n ukko on muijan itelleen saanut (joka vielä kantaa huolta hänestä) on kaikilla atm-pelleillä täällä mahdollisuus!!
Ehkä se on ujo ja outo koska uskoo että naiset aina jättää erilaisen miehen. Sitä on kiusattu eikä luota naisiin, eikä ole syytä luottaakkaan. On naiset sen verran kieroja ja ilkeitä. Jättävät heti kun miehestä löytyy joku vika. Naiset on tietty itse aina täydellisiä.
Häntä ei ikinä ole kiusattu tai näin ainakin itse väittää. Kyllä hänellä kavereita on ympärillä ja ollut aikoinaan hyvin laajakin ystäväpiiri. Ei hän ole eristäytynyt neljän seinän sisälle, tykkää käydä ulkona ja teemme yhdessäkin paljon kaikenlaista. Mutta on helposti porukassa vetäytyvä ja hiljainen eikä osaa pitää keskustelua yllä jos joku puhuu hänelle. Yleensä lähinnä vaan "murahtelee" takaisin ja on vaivaantuneen oloinen.. erittäin huonon itsetunnon kyllä omaa.
Ja itseäni en kyllä täydelliseksi ole väittänyt. Ja jos olisin ollut jättämässä häntä heti kun joku "vika" löytyy, niin en olisi ikinä edes alkanut hänen kanssaan seurustelemaan.. Toki tiesin jo aiemmin asioita hänestä, mutta silti häneen ihastuin.
Kopioin vastauksen, jonka äsken kirjoitin toiseen ketjuun, koska se sopii tähänkin:
Parisuhteen roolikartta on ammattilaisille tarkoitettu työkalu, mutta sitä voi soveltaa pariskunta keskenäänkin tai voit käyttää ihan itseksesi ellei mies kykene käymään syvällisiä keskusteluja. Eli voit miettiä itseksesi, millainen avomiehesi on esimerkiksi suhteen vaalijana; osaako hän neuvotella, ilmaista tunteitaan tai antaa ja pyytää anteeksi? Entä millainen hän on kumppanina, rakastajana, arjessa tai rajojen kunnioittajana? Edellä kirjoittamasi perusteella nuo roolit eivät todellakaan ole hänellä vielä hallussa.
Kaikkia samoja asioita kannattaa tietysti miettiä myös omalta osaltasi.
http://www.vslk.fi/index.php?id=20
Kiitos tästä!
Olet oikeassa, hänellä ei todellakaan ole kyseiset roolit hallussa. Ongelmia on oikeastaan kaikilla elämän osa-alueilla. Olen joutunut opettamaan hänelle paljon asioita, joita vanhemman pitäisi opettaa lapselle.. surullista. Välillä tuntuu, että hän turvautuu minuun kuten lapsi äitiinsä. En usko, että suhteemme on kovin terveellä pohjalla. Sorrun itse siihen, että otan tuota huolehtijan roolia itselleni, koska haluan auttaa häntä ja näen että hän kärsii. Mutta tietenkään en voi häntä "pelastaa", se on ammattiauttajan tehtävä. Ja ketäänhän ei väkisin voi auttaa..