Miten voisi ymmärtää sellaisen asian kun puhutaan sielun ihmisestä, että kun sen kohtaa, sen tietää olevan sellainen. Kuitenkin käy niin että tuo toinen ei koe samalla tavalla? Ja vaikka kokisikin, kieltää mieluumin ja pakenee?
Mitä järkeä on silloin edes puhua sellaisista asioista että niitä on, jollei ne käytännössä sitten toimi niin kuin väitetään? Vai onko kyseessä joku oppi, jonka kautta lopulta pakotetaan asiat menemään niin kuin joku "kohtaloksi nimitetty" on asiat tarkoittanut?
Kuka muu pohtii näitä asioita?
Mitä järkeä on silloin edes puhua sellaisista asioista että niitä on, jollei ne käytännössä sitten toimi niin kuin väitetään? Vai onko kyseessä joku oppi, jonka kautta lopulta pakotetaan asiat menemään niin kuin joku "kohtaloksi nimitetty" on asiat tarkoittanut?
Kuka muu pohtii näitä asioita?
Vastaukset 29
Vanhimmat
Mä uskon kyllä tuohon sielunihminen juttuun.
Mutta jos se toinen ei niin koe eli tunne on yksipuolinen, silloin hän ei ole sinun sielunihmisesi.
Olisi niin mukava uskoa tuohon myyttiin että tuolla on joku joka on juuri sinun sielunihmisesi ja kun te kohtaatte te myös heti tiedätte että näin on. näitä tarinoita kuulee, mutta liian usein ne ovat tapahtuneet kaverinkaverille tai tutuntutulle..
En silti haluaisi kadottaa naivia lapsekasta uskoani, että vielä minä hänet löydän...
Ehkä voisit löytää hänet sieltä, missä puuhaillaan sellaista mitä itsekin mieluiten puuhaat.
Samanlaisista / erilaisista mailmankatsomuksista riippuu paljon, tuleeko vielä parin vuoden yhdessäolon jälkeen toimeen keskenään.
Tässä on yksi pohtija lisää..varmaan puhut totta.
Olin vuosia naimisissa ja oikeastaan koko ajan tiesin, että tässä ei ole minun sielunihmiseni, mutta luulin että se ei haittaa kun muuten sujui suht hyvin. Mutta erohan siitä tuli ..
Joku korkeampi voima tai kohtalo näitä asioita varmaankin "järjästelee", mutta ihminen itse määrää omaa elämäänsä aika pitkälle.
Mutta turha alkaa liikaa etsimään sitä sielunystävää,(ainakaan virtuaalimaailmasta,
siitä ei saa kuin lisää pettymyksiä )
Mutta elämä yllättää välillä iloisestikin, kunhan vaan jaksat itse uskoa niin..:)
Niinpä, joka puolella siitä kuulee että näin olisi. Hetkittäin siihen jopa itse uskon. Ja en minä etsi sitä täältä, mielestäni olen sen löytänyt mutta kai hän sitä ei sitten ole kun ei tunne samoin. Vaikka hän sen asian kyllä alunalkaen esille ensin otti. Hän pakenee ja samalla lähestyy, vuoron perään kumpaakin. Ja törmäilemme tahtomatta toisiimme ihan yllättäen. Ei sekään oikealta tunnut kun saan hänestä aina sillä tavalla muistutuksen, kun asiassa ei muuten edetä. Ja se on totta että jos ihminen alkaa toimia vastoin sitä sisäistä ääntään, ei asiat toimi. Hetken kyllä menee eteenpäin mutta ongelmien kautta. Olen sen kokenut mutta myös sen että kun kuuntelee sitä hiljaisuudesta nousevaa vastausta, on usein vastaukset oikeita. Mutta tässä "muka"? kohdalleni saapuneessa sielunihmisessä, en olekaan enää niin varma kun toinen on kuin pässinpää, ehkä syy siinä että pelottaa kun olen tullut niin lähelle mutta eikö sielunihminen tule juuri niin lähelle että se hämmennys jopa pelottaa??!! Yrittää tässä sitten tajuta tätä elämää kummallista???? Ei pitäisi itse järjestellä liikaakaan asioita, jos joku kohtalo on päättänyt toisin, enemmän vaan on niitä vastoinkäymisiä kun väkisin haraa vastaan. Kiitos sulle ja teille muille mielipiteestänne!
Kun sielunihminen tulee ihan lähelle ei se pelota vaan tuntuu hyvältä ja olo levolliselta. Kun nk. väärä ihminen tulee lähelle tulee levoton olo.
Tämä on mun kokemukseni tosi elämästä ja juuri tuo mainitsemasi sisäisen äänen kuunteleminen, jos vaan osaa ja uskaltaa, johtaa oikeaan ratkaisuun.
Totta tuo mitä sanoit, mutta tarkoitinkin että se tunne on niin mahtava, että sen tuoma hämmennys kaikkine uusine juttuineen ja ulottuvuuksineen pelottaa. En tarkoittanut että se ihminen pelottaa tai tuo sen pelon tunteen. Ehkä pelko on väärä sana mutta se tunne on niin erikoinen että sen erittely vaatisi jo pitkän selostuksen. Siihen ei aikani nyt riitä ja uskon sinun tietävän, mitä tarkoitan, eikö totta? Kiitos kannanotostasi :)
Ei voi olla totta, sä ajattelet aivan samalla
lailla kuin minä. Olen täysin vakuuttunut, että
olen soulmaten kohdannut jo kauan sitten. Hänkin
tulee aina mitä ihmeellisimpään aikaan "eteeni"
ja ajatuksiini uudestaan ja uudestaan. Lähestyn
häntä ja pakenen, heti kun hän on vähänkin
lähempänä, en osaa selittää miksi? Haluaisin
hänet lähemmäksi ja keskustella enemmän, koska
hänen kanssaan olin kuin "kotonani", niin helppo
oli puhua, enkä ajatellut ollenkaan, miltä
näytän tai mitään muutakaan toisarvoista kokoajan.
Mutta olen aina käyttäytynyt jotenkin hänen
suhteensa samalla lailla. Jokin kumma voima
hänessä vetää puoleensa ja taas pois. Ehkä
onkin kysymyksessä kaksi pässinpäätä, jotka
eivät saa asiaa onnistumaan, vaikka kuinka
haluaisivatkin. Tai sitten se on se kohtalo
joka ei ole sittenkään sitä mieltä, että siitä
koskaan mitään tuleekaan, tiedä häntä. Mutta
en ymmärrä miksi sitten näitä "kummallisia"
asioita tapahtuu, jos ne ei johda mihinkään?
Mutta luulisi, jos kaksi ihmistä todella
haluaisi tavata toisensa, niin ei siinä pitäisi
olla mitään estettä, mutta kai siinä sitten
on se erittäin vahva este mikä estää. Mutta
uskon, että kaikella on aikansa ja paikkansa,
kenties myös tälläkin, vain tulevaisuus näyttää...
Joku viisas henkilö joskus kauan sitten sanoi:
"Aina ei kaikkien unelmien kuulu toteutua", nyt
jos koskaan toivon, että hän kerrankin olisi
väärässä!
...pässinpää, niinpä!! Ihan olet kuin se "minun" pässinpääni!
Kenties olenkin, vaikka en usko, että hän
ajattelisi minusta samalla lailla!
Siis niin miten samalla tavalla ei ajattele? Ettet olisi "pässinpää", kun lähestyt ja pakenet, vai et olisi sielunihminen? Sun täytyy ottaa selvää, tiedä miten mukavaa se tuo tullessaan..
Niin, tunnustan olen varsinainen pässinpää,
minkäs teet. Tarkoitin, etten usko, että hän
jota minä pidän soulmatena pitäisi minua "omana"
soulmatena, sekavaa! Tietysti asiasta täytyy
ottaa selvää, mutta miten? En voi ruveta
täällä sitä pohdiskelemaan sen enempää. Olen
sitä paitsi aika ylpee, etten halua "nöyryytystä"
jos vaikka erehtyisin, pattitilanne, pitäiskö
tässä laittaa ittensä likoon. Sano mitä itse
tekisit? En usko, että olet ko. hlö, mutta
kysympä nyt mielipidettäsi.
*Wirn*! Ai että en ole ko.henkilö, harmin paikka, olisi tullut selväksi tämäkin asia puolin ja toisin tässä samalla! *Wirn...* Kysyit mitä minä tekisin?
Ottaisin selvää tietysti. Miksi et keinoa keksisi, riippuu tietysti siitä mitä jo tiedät hänen suhtautumisesta sinuun. Myöskin siitä, miten usein/millä tavalla tapaatte. Laita vaan itsesi likoon, se keino löytyy sitten aivan itsestään. Suora ja avoin keskustelu asiasta, tai jos nyt sitten kauhean ujo olet niin pieni vihjaisu kokeeksi, näet että uskallatko antaa palaa oikein kunnolla!!
Sano älä muuta,harmittaa, vaikka ei sitä voi
tietää varmaksi oletko "se" vai etkö ole?
Niin moni voi olla vastaavanlaisessa tilanteessa,
vaikka mielestäni "meidän" tapauksemme on aika
erikoinen! Sain kyllä sen vaikutuksen, että et
itsekään tiedä tämän "sinun" pässinpääsi aivoi-
tuksia! Kuinkas itse olet lähestymisyrityksesi
tehnyt, jos nyt saa kysyä? Jos olet maininnut
tämän viisaan lauseen joskus minulle vuosia
sitten "hyvästellessä" niin sitten olet ko.
henkilö!! Kai se vaan täytyy unohtaa ja antaa
mennä ohi ja sitten vanhana kiikkustuolissa
miettiä, että mikähän se "juttu" oikein oli.
Hyvät muistot ainakin ovat, niitä ei voi kukaan
minulta riistää. Hänet tulen muistamaan aina
ainutlaatuisena, hieman salaperäinen ja arvaa-
maton, mutta niin, huh... sydän hakkaa jo tätä
kirjoittaessa...
Toivottelen sinulle kuitenkin hyvää kevättä
kuka sitten oletkin. Toivottavasti asiat
selkeytyvät. Lähden nyt viikonlopun viettoon,
kenties vielä joskus jatkamme keskustelua?
Saas nähdä, vieläkö maanantaina tätä pohdiskelen,
sitä ennen en kuitenkaan chattaile(harvakseltaan
muutenkin).
En tosiaankaan muista mitä sanoin hyvästellessämme. Mutta ei omastani ole "vuosia", (monikossa siis) kauan kuitenkin. Mutta eipä tässä kauan tarvi enää mennä kun voi sanoa monikossa. Toki näen hänet vilaukselta joskus kaukaa hänen huomaamattaan. Myöskin kuulen hänestä aina silloin tällöin. Tekstissäsi on jotain tuttua, mutta sehän ei vielä todista mitään. Kauheeta, mehän voidaan olla samaa sukupuolta, silloin ainakin mennään lepikkoon niin että rytisee. Eli siinä tapauksessa et olisi HÄN. Ai "hän" arvaamaton? Tuo sopisi minuun, olen arvaamaton mutta hyväntahtoisesti. Salaperäinen, olisinko sitäkin? Enpä taida, sillä olen niin avoin että miten sellainen ihminen voisi olla salaperäinen? Toisaalta, se piirre löytyy kyllä kun haluan tietää jotain...
Kysyit myös miten olen ratkaissut asian omalla kohdallani kun en oikein hänen aivoituksiaan itsekään tiedä? Täytyy tunnustaa että en mitenkään. Välillä uskon omaan intuitioon luottaen että kyllä kaikki menee niin kuin pitääkin. Että se pässinpää lopulta kertoo mitä pitääkin, eli odotan. Välillä tulee epäuskon puuska ja kiukku, että miksi sen täytyy pitää yhteyttä jos vaan tekee sen kuin kiusalla, koska tietää kuitenkin mitä ajattelen? Ei anna mahdollisuutta enempään ei itselleen eikä minulle. Ja kuitenkin se on eräänlainen sanaton sopimus muusta. Ainakin uskon hänen tietävän luonteeni niin että tietää myöskin sen ettei sinne jalansijaa oikein muilla ole.
Samoin sinulle hyvää kevättä! Ja mikäpä estää jatkamasta keskustelua.
Täytyy sanoa, että kun luen tekstiäsi niin
joskus olen täysin vakuuttunut, että se olet
Sinä, mutta toisaalta taas... Joo lepikkoon
mentäis oikein kunnolla jos näin olisi, että
paljastuisimme samaa sukupuolta oleviksi!
Mutta sähän voisit heittää kehiin jonkin vihjeen
jonka tiedätte vain te kaksi. Ajattelen kyllä
samalla lailla, odotan myöskin, että hän kertoo
mitä "pitääkin"? Joo kiukuttaa niin ja joskus
olen vihainen itselleni, miksi annan tämän
asian vaivata itseäni, enkö voisi vain yksin-
kertaisesti unohtaa ja antaa olla, mutta ei niin
ei. Varsinainen masokisti kun pitää itseään
kiduttaa. Itse en kyllä ole täysin varma
mitä hän loppujen lopuksi ajattelee... Tällä
hetkellä vaikuttaa enemmän siltä, että et ole
kuitenkaan hän joksi ajattelin, jokin asia ei
oikein täsmää, mutta... Omaan intuitioonkaan
ei ole aina luottamista, vaikka kyllä kuuntelenkin
sisäistä ääntäni, mutta ainahan se voi antaa
vääriä signaaleja, sellaisia kuin itse niiden
toivoisi olevan, voiko niiden antaa hallita,
joskus tuntuu, että ne hallitsee liikaa, eikä
keskittymisestä tule mitään. Vihjaiseppa
sinä minkälainen hän on tai jotain vastaavaa, jos
päästäisi vaikka eteenpäin tämän asian selvittä-
misessä!
Jospa sitten pientä palapelin kasaamista!!
Kaupunki jossa viimeksi hyvästelimme toisemme kasvotusten, oli Helsinki. Vuodenaika, syksy. Menikö edes nämä yksiin?
Ei osu kumpikaan kohdalleen!
Voi ei, no se siitä sitten! Se olisikin ollut
liian hyvää ollakseen totta. Takaisin
maan pinnalle... Ei auta kun koota oma palapeli
et ollut se minun puuttuva palani, sittenkään!
Ikävä jäi pohjaton.
Todellakin niin että olisi ollut liian hyvää ollakseen totta. Minun kohdalla ainakin. Kaikkea hyvää sinulle palapelin kokoamiseen, ja lopeta se arkailu ja pakoilu! Kevättä rintaan ja pilkettä silmään!!
No näinhän se meni, mutta tekis mieli melkein
sanoa sinulle samat sanat! Suora toiminta on
just se mitä minäkin odotan toiselta, mutta
taitaa olla sen verran suuri kynnys, että
taitaa jäädä tekemättä minulta! Pakoilu, mutta
etköhän tuota itsekin pakoile, kun pohdit näin
vai? Tuolle samasta aaltopituudesta puhuneelle
sanoisin, että jokainen uskoo siihen mihin
haluaa, itse uskon todella vahvasti siihen
kohtaloon ja siihen, että asiat ovat ennalta-
määrätty, niin hyvät kuin pahatkin asiat
elämässä. Jokaisella on oikeus omaan näkemykseen.
Absoluuttista totuutta ei ole olemassakaan.
Ihminenhän haluaa hallita elämäänsä ja siinä
tapahtuvia muutoksia ja kun muutokset tulevat
"ulkopuolelta", niin sitä kutsuisin omalta
osaltani ainakin kohtaloksi (kohtalo iskee
silloin kun teet suunnitelmia, sinua ruvetaankin
johdattelemaan ihan jonnekin muualle, kuin itse
olit ajatellut tai toivonut. Monesti silloin
kun on pettynyt, ettei asiat menneet niin kuin
halusi, on monesti jälkeenpäin voinut todeta,
että hyvä näin, ettei se silloin mennyt niin,
vaikka sillä hetkellä olisin toivonut toisin.
En olisi juuri nyt täällä missä olen ja jokin
tarkoitus silläkin on, ihan varmasti. Monesti
asiat menee mutkien kautta ja pohjamudissa
on ryvetty ja paljon. Jokainen meistä vaikuttaa
useamman ihmisen elämään, tahtoen tai tahtomat-
taan. Se on kuin ketjureaktio, mikä on määrätty
(vrt. esim. Terrori-iskusta selviytyneen naisen
tarina, jonka olisi "pitänyt" olla ko. rakennuk-
sessa juuri silloin kun se isku tapahtui, mutta
olikin juuri silloin riidellyt poikansa kanssa
ja myöhästynyt töistä!? Mielestäni juuri
tällaiset tapahtumat ovat niitä kohtalon puuttu-
misia, ei ollut vielä hänen aikansa. Ne asiat,
jotka ovat määrätty tapahtuu, oli ne sitten
hyviä tai pahoja. Mutta tästähän voisi jatkaa
loputtomiin. Mutta oikein hyvää kevättä Sinulle
ja kaikille muillekin ja pilkettä silmään, kyllä
se tästä!
Kiitos kappaleesta matkaa jota "taapersimme" mielipiteitä vaihdellen. Pitihän tämä mielenkiintoa ja toivetta yllä. Oikeassa olet siinä kun sanot minuakin pakoilijaksi. Minä sitä vasta olen oikea suuren suuri pelkuri, mutta olen saanut jo näpeilleni niin mitäpäs tuota suotta sohii enää suuntaan jos toiseenkaan. Jatkan tässä eteenpäin samalla tavalla kuin olen jo vuosia tehnyt, tappavan tasaisesti. Yhdyn myöskin täysin tuohon viimeiseen mielipiteeseesi. Kyllä se kohtalo on olemassa, sattumia jotka eivät lopulta olekaan sattumia.......mutta niin, kyllähän tätä pohdintaa voi tosiaan jatkaa vaikka kuinka pitkälle. Joopa joo, kai se tästä!
Huomenia Sinulle! En millään malttanut olla
vielä tulematta tänne, kun tästähän voi tulla
niin riippuvaiseksi.Niin kiitos vaan itsellesi
tästä "matkasta", vaikutit elämääni ja ajatuk-
siini ja mietin niitä varmaan pitkään.
Vielä kuitenkin sanon sinulle, että mikset voisi
vaikka pirauttaa hänelle, varmasti ilahtuisi, jos
hän kerran sinulle on viestitellyt niin uskoisin
hänen jopa toivovan sitä, ei kai kukaan ajan-
vietteekseen viestittele, joku päämäärähän niillä
on. Äläkä sinä suotta itseäsi soimaa, "sohiminen"
aina kannattaa, jos ei mitään yritä ei mitään
saakaan, paitsi tyhjän saa pyytämättäkin, mutta
jos siihen tyytyy, niin ei parane silloin
valittaakaan. Huomaatkos kuinka "hyvä" mä
oon neuvomaan muita, kun itse en pääse puusta
pidemmälle! Vai pelkäätkö kasvojen menetystä?
Riippuu tietysti kuinka pahasti on näpeilleen
saanut, mutta ei kai siihen kuole, jos toinen
ei olisikaan ihan samaa mieltä, mutta ei se
kyllä siltä vaikuttanut kuitenkaan kirjoituksesi
perusteella. Itse luin juuri haastattelun, jossa
oli aika hyvä ajatelma: >Jos on kokenut vaikeita
asioita, voi itse valita kahden tien väliltä:
joko hautautua hiekkaan ja antaa sen tukahduttaa
tai kasvattaa siivet ja lentää.< Toivon sinun
saavan oikein vahvat siivet, jotka vievät
sinut eteenpäin elämässä, ettei elämä muodostuisi
liian tappavaksi ja tasaiseksi. Rohkeutta
peliin niin sinulle kuin itsellenikin. (tosin
itselläni ei kyllä ole kyse rohkeuden puutteesta
vaan ihan muusta, mutta kuitenkin).
Kiva kun palasit, ainahan se on mukava tavata "tuttuja"!! :D Vai vielä pirauttaa hänelle?? Jaaaaa-a. No just. Siinäkin on omat mutkansa ettei se niin vain käy. Sehän olisi tyrkyttämistä? Vai? Eikö sitä sanota niinkin että ei tupata kun ei tykätä. Toisaaalta taas, miksi en voisikin soittaa, mutta mihin kenkäpuhelimeen minä senkin sitten tekisin? Niin, totta että "tyhjän saa pyytämättäkin". (kuka sulle muuten on tuon lauseen sanonut?) Sitäpaitsi, kyllä minä luulen että hän aivan ajanvietteekseen viestittelee. Jos sitäkään, se liittyy näihin aivoituksiin, joista en tiedä lopultakaan mitä ne sisällään pitävät. Aidosti siis. Mitä siihen sohimiseen tulee, olen huomannut että hän on heti pakomatkalla kauemmin, ja myös puolustuskannalla. Puolustautuu mutta miksi ja mitä vastaan? Minun mielestä hän on kuin joku joka on karannut sukkasillaan heikolle jäälle. Luulee että sukat lämmittää sen verran että kun äkkiä juoksee eikä pysähdy, ei jalat palellu eivätkä jäädy jäähän kiini, eikä jää ehdi pettää kun sukat liukuu. Että ehtii juosta vastarannalle, mukamas... Itsepetosta. Eipä siis ihme että pelkään kasvojeni menettämistä siinä sohimisessa. Minäkin luin juuri tässä aamulla erään mielenkiintoisen jutun eri kiintyksen tyyleistä. Mietinkin että mihinkähän niistä minä kuulun: -Turvallisesti kiintynyt on avoin, ulospäin suuntautunut ja tasapainoinen.
-Takertuvasti kiintynyt on seurallinen ja pystyy ilmaisemaan tunteensa. Hän kuitenkin pelkää hylätyksi tulemista.
-Itseriittoisesti kiintynyt hakee etäisyyttä ihmissuhteissa. Hänellä on hyvä itsetunto, mutta hän on usein epäluuloinen. Liiallinen etäisyyden hakeminen ihmissuhteissa.
-Pelokkaasti kiintynyt tuntee turvattomuutta ja yksinäisyyttä. Hänellä voi olla monenlaisia ongelmia.
Tässä ne oli tiivisteltynä pähkinänkuoressa. Itseriittoisesta oli vielä lisämaininta että se on tavallinen miesten suhteissa naisiin että miehiin. En minä nyt niin tapahtumatonta elämää vietä että kuolisin siihen. Päiväni ovat hyvinkin täynnä. Vain tällä "tunnepuolella" tai miten tuon sanoisin, ei siivet lennätä. Ei kaikki linnut synny siivet selässä, en minäkään. Ja ne kasvaa jos on kasvaakseen, tosin ei varmaan enää tähän ikään mennessä kasva mikään muu kuin varovaisuus ja järki. Ainakin minun kohdalla se taitaa olla ainoa hyvä vaihtoehto. Eli, toivotaan nyt sitten sinulle sitä rohkeutta että olisi ainakin yksi joka saa asiansa kuntoon. Tuleehan teistä sitten kaksi, kun näin käy!! Aina yksi ja kaksi onnellista on enemmän ja parempi vaihtoehto kun ei yhtään.
Mielenkiintoinen maailma on tämä sielunkumppanien etsintä/löytäminen. Itselläni on paljon kokemuksia tältä alueelta. Olen jopa harjoittanut sitä, että kutsun omia sielunveljiäni kohtaamaan minut. Asia toimii niin hyvin, että välillä on jopa vaikea uskoa siihen, mutta siihen uskoonhan kaikki perustuu.
Sielunkumppaneita voi löytää myös täältä chatista. Sattuu niin, että sellainen henkilö vain suoraan tupsahtaa 'syliisi' tai kun itse menee kanavalle...se jokin nimi, se vain tulee sieltä 'silmille'...ja siinä hän on.
Sielunkumppanuudesta on vain hyvä muistaa sellainen asia, joka tuli mieleeni, kun luin tuota aloitusteksitä...aviopuolisosta. Ei sielunkumppanit ole toki tarkoitettukaan aina aviokumppaneiksi. Asialla ei kannata säikäyttää heti sitä toista puoliskoa, saada hänet luulemaan, että nyt on ero edessä entisestä ja uutta tulossa. Ei siitä läheskään aina ole kysymys. Sielunkumppanin kanssa voi tarkoitus olla jakaa jokin tietty asia tai elämänvaihe keskenään. Voi tulla uskomaton ystävyys. Tarkoitus voi olla jatkaa jotain aiemmin kesken jäänyttä asiaa, auttaa toista jossain asiassa...Mutta aina siinä tunnetaan sanoinkuvaamaton yhteenkuuluvuus, ymmärrys, halu auttaa, jakaa asioita... Tuntuu, ettei ehdi edes puhua niin paljon kuin mitä toiselle olisi sanottavaa... Se on upeaa!
Kun kuulette/tunnette tällaisen 'tuntemattoma' kutsun, ehdottomasti kannattaa jäädä kuuntelemaan - ja oppimaan/antamaan. Siitä siinä usein on kyse....ei missään tapauksessa läheskään aina tulevasta puolisosta...NE, ovat sitten niitä onnellisia kohtaamisia, jotka sattuvat harvoille, sielunkumppanin elämänkumppanikseenkin löytäville.
Kaikken voi oppia. Totuushan tässä sielunihminen jutussa on, että toiset tietää sen ekan tapaamisen jälkeen ja toiset vasta monen vuoden jälkeen. Mä olen oppinut rakastamaan poikakaveriani, vaikka aluksi en oikein tiennyt mitä me molemmat haluttiin. Me ollaan kasvettu toistemme sielunveljiksi. Niinkin voi käydä - kannattaa kokeilla.
pitäsi olla ihmisen kanssa jonka kokee ns sielunkumppaniksi. Ei kysymyksessä ole mikään oppi vaan aivan arkipäiväinen tunne että joidenkin ihmisten kanssa tulee helpommin toimeen kuin toisten kanssa. Paljolti on kiinni omasta sosiaalisuudesta tai sen puutteesta; tietenkään epäsosiaalinen ihminen ei koe sielujen sympatiaa niin usein kuin avoin ihminen. Mutta kuten sanottua se on vain persoonallisuudesta kiinni.
Niinpä hölmöintä mitä voi tehdä on paisutella tätä sieluhommelia vaan ne on nähtävä psykologisina tunnetiloina, ja nämä taas vaihtuvat päivittäin. Mitään ei ole ennaltamäärätty, se on vain taikauskoa, kohtaloa ei ole olemassa, vaan ihmisellä on tiettyjen sosiaalisten raamien sisällä vapaa tahto
Tämä on mielenkiintoista. En ole aikaisemmin edes kuullut tätä kyseistä myyttiä, mutta sielunkumppaneista olen toki kuullut puhuttavan. (Sama asia? :)) Uskotteko, että sielunveljen kanssa voisi olla pelkästään ystävä? Siis tarkoitan tällä sitä, että sielunveli olisi vastakkaista sukupuolta. Omassa suhteessani kaikki on hyvin, mutta en koe kumppaniani aivan sielunveljekseni.
Voi olla tietenkin, että olen myös kasvanut ihmisenä, avannut silmäni ja alkanut huomaamaan tiettyjä asioita. On pelottavaa, kuinka osa itsestä yhä etsii, kuin näkymättömän voiman ohjaamana. Särkyisikö illuusio, vai särkyisikö se, joka olisikin ollut oikeaa? Elämä on monimutkaista.
Luin hieman huolimattomasti keskustelun, Soulmate olikin jo pohdiskellut tuota sielunkumppanuutta suhteessa platoniseen ystävyyteen. Kovasti se mietityttää. Miksi niin helposti hurmaantuu sielunkumppanistaan? Miksei osaa päättää tunteidensa puolesta? Ainakin se tuntuu olevan varmaa, että mikään tässä elämässä ei ole ikinä varmaan. Ainakaan käsite "Se Oikea"...