Jaksaako lasten takia olla yhdessä ja kuinka kauan? Kokemuksia kaipaan, sillä asun erossa miehestäni mutta kaipaan perhe-elämää ja olen yrittänyt tehdä kaikkeni että jaksaisin olla mieheni kanssa. Olen tätä nykyä väliaikaisesti kotona. Seksiä emme harrasta eikä muutenkaan ole puhuttavaa mutta ainakin olemme perhe, mikä lapsille on parasta.
Emme myöskään riitele eikä meistä kumpikaan käytä alkoholia, joten hyvä pohja lapsille.
Mutta kuinka kauan tätä jaksaa?
Emme myöskään riitele eikä meistä kumpikaan käytä alkoholia, joten hyvä pohja lapsille.
Mutta kuinka kauan tätä jaksaa?
Vastaukset 21
Vanhimmat
Voihan sitä jonkin aikaa jaksaakin ja toki lastensa eteen tekee lähes mitä vaan. Mutta jos se aito rakkaus ja sitoutuminen puuttuu, ei se voi olla vaikuttamatta lapsiinkaan vaikkei riitelyä olisikaan. Itse olen juuri eroa kohti menossa, tosin en omasta tahdostani vaan mieheni halusta elää omaa elämäänsä, joten en ehkä ole paras mahdollinen tyyppi neuvomaan. Näin kuitenkin uskon, että oma arvonsa kannattaa muistaa eikä edes lasten takia tinkiä onnellisesta parisuhteesta rakastavan kumppanin kanssa.
Ei kannata.
Lapset eivät voi hyvin, jos vanhemmat eivät voi. Perheidyllin kulissit eivät ole sama, kuin toimiva perhe ja parisuhde.
Jos elää harhassa, että lasten takia pitää olla yhdessä, kun he aikuistuvat, erotaan sitten, sattuukin niin, että tulee herkästi pilanneeksi lastensa elämän lasten itsensä vuoksi.
Ja se EI kannata.
Itse sinnittelin 10 v. sellaisessa tilanteessa ettei aviopuolison kanssa ollut enää mitään yhteistä . Ajattelin että minun täytyy lasteni vuoksi . Tietysti myös pelotti toimeentulo eron jälkeen ja se valtava prosessi mikä eroaminen ja kotoa muuttaminen on . Yli 7 v. olen nyt ollut yksinhuoltaja ja ainut asia mikä minua kaduttaa on se että venytin asiaa niin pitkään . Se on aivan totta että lapset kärsivät sellaisessa kulississa..vielä enemmän kun aikuiset ..ja ne jäljet jotka se jättää tulevat vasta myöhemmin ilmi . Jos suhde on peruuttamattomasti loppu..eikä ole enää edes seksiä..ei kannata viivytellä yhtään enempää .
... tuon takia jaksaa tai pitää kulisseja yllä (paitsi hetken, sen harkinnan ja yrittämisen ajan).
Lapset ovat yllättävän fiksuja ja tuntevia ihmisiä, ettekä te niin hyviä näyttelijöitä ... paha olo "muka-perheessänne" heihin vaikuta ja "aistiinnu"... ja koska tuntuu että olet vakuuttunut siitä ettei puolisosi kanssa suhde koskaan tule korjaantumaan, mutta lette väleissä ... niin ns. "hyvä ero" mielestäni paras ratkaisu.
Ajattelepa omalle kohdalle, miltä tuntuisi elää sen tiedon kanssa, että äitisi ja isäsi ovat kärsineet ja kestäneet toisiaan vuosia huonossa suhteessa HEIDÄN vuokseen eikä rakkaudesta toisiaan kohtaan... minua se syyllistäisi, kun muistelisin aikoja kun äidillä on ollut silminnähden paha olla... kroonisesti. Tätä ei tarkoiteta "lasten eteen uhrautumisella", heillä oikeus onnellisiin vanhempiin, molempiin.
Juurikin näin, että parempi olla kaksi onnellista ja tasapainoista kotia lapsilla kuin yksi, jossa ei ole sitä kaikkea mitä tarvitaan. Itsekin olen näitä asioita joutunut miettimään (kts. kirjoittamani viesti "Eron tuska"). Lapset eivät todellakaan ole tyhmiä ja vaistoavat yllättävän paljon asioita. Vaikka ero onkin myös lapsille vaikea paikka ja varmasti osa siitä turvallisesta ja tutusta elämästä häipyy, mutta lapset ovat aikuisia parempia sopeutumaan ja tekemään "surutyötä".
näinhän me asian näemme, vaikka toisenlaisiakin kantoja varmasti on.
Joskus virheellisesti luullaan että erityisesti erojen puolesta puhun, näin ei ole ... lapselle on ehdottomasti parasta elää ja kasvaa ns. ydinerheessä, äidin ja isän kanssa. Mutta ei hinnalla millä hyvänsä, yrittäminen ja korjausliikkeet ovat eria sia kuin uhrautuminen parisuhteessa.
Mielestäni, pelkästään lasten takia ei kannata jatkaa. Ja koska jos välillänne ei ole enää mitään, niin tulettehan te herranen aika joskus eroamaan. Eikö niin?! Jos odotatte siihen, että lapsenne ovat tarpeeksi vanhoja ymmärtämään miksi isä ja äiti eroaa, niin oletko ottanut huomioon, että kun he ymmärtävät että olette olleet yhdessä vain heidän takiaan, todennäköisesti he kokevat syyllisyyttä silloin omasta olemassaolostaan. Ajattelepa, isä ja äiti ei ole onnellisia ja se on minun syy. Aika järkeenkäypää, eikö totta.
Tottakai eroamispäätös on vaikea tehdä, mutta minun mielestäni, jos tunteita ei ole eikä muuta yhteistä, muutako lapset, se kannattaa tehdä. Et sinä eikä "kumppanisi" voi olla onnellisia. Eiköhän olisi aika laittaa tavarat jakoon..?
Kaikki maailman onni sinulle.
on kuin eläisi ventovieraan kanssa, mitä älyä siinä on. Kiusaat vain itseäsi ja miehesi kiusaa itseään, hölmön hommaa. Yhdessä kiusaatte lapsianne, eivät ne niin sokeita ole. hirveät jäljet jää lapsiin tuolla menolla. Ota kimpsut ja kampsut ja kakarat, surutyön oletkin jo eron takia tehnyt, kamat jakoon ja ratsasta rohkeasti kohti ilta-aurinkoa, kyllä se siitä. Onni tulee.. (voipi olla Kalevikin)
Minäkin olen samaa mieltä jo vastanneiden kanssa. Itse erosin, kun tulin siihen tulokseen, että pelkästään lasten takia ei kannata jäädä. Omat vanhempani sen sijaan päätyivät aikoinaan siihen, että juuri lasten takia pysytään yhdessä eivätkä he ole eronneet, vaikka me kaikki lapset olemme jo aikuisia. On ollut raskas painolasti, että tunnen olevani syyllinen siihen, että heidän piti jäädä avioliittoon, johon he eivät olisi muuten jääneet. Tosin he eivät ole eronneet, mutta eivät onnellisiakaan ole.
sanonta,kun kerran on yhteen menty-ei erota ,vaikka tulis mitä!Kyllä lapsillekkin on parempi että ei tarvitse nähdä sitä kärsimystä jota väkisin yhdessäolo aiheuttaa.Juuri lasten takia pitääkin erota jos aon väkivaltaa,alkoholismia tai muuta mikä ei ole ns.normaalia.
Minun mielestäni nykyään kaikilla on vain yksi sana mielessä: *minäminäminäminä* Olenko onnellinen nainen? Olenko palavasti rakastunut mieheeni? Olisinko onnellinen jonkun muun kanssa?
Jätänkö perheeni uuden miehen takia koska silloin olisin onnellisempi?
Moni kiihkeä avioliitto muuttuu ystävyydeksi. Jos mieheni käyttäis alkoholia joka päivä, olisi huumeriippuvainen tai pettäis, olisin varmaan lähtenyt pois. Myös riidat ja väkivältä ei tee hyvää lapsille. 20-vuotiaana olisin vaihtanut parempaan jos haluaisin.
Mutta kun on lapsia, en tee sitä. Minun mielestäni vastuu perheestä on tärkeä asia. Minusta lapsi ei ole mikään kotieläin joka sopeutuu omistajan vaihtuvaan mielitilaan.
Muistan miten ihana tyyppi mieheni on ja arvostan häntä. Puhuttavaa ja yhteisiä harrastuksia löytyy jos kumpikin jaksaa yrittää. Halusin tietää sen etuajoissa ja puhuttiin asiasta ennen naimisinmenoa. En haluaisi villia kumppania, joka etsii itseään vielä 40-vuotiaana ja jolla on vaan yks sana mielessä *MINÄ*
Meillä on ehjä ja onnellinen perhe ja en kaipaa jännitystä elämään. :) Se on asenteesta kiini.
Kiitos kaikista vastauksista!
En oikein tiedä mitä pitäisi tehdä. Ei meillä ole kummallakaan uutta ihmistä katsottuna ja kaikinpuolin elämämme on kuin ennenkin. Asumme yhdessä mutta emme tee mitään yhdessä. Silti se on minulle koti, josta lähdin ja sekin minua arveluttaa, pystynkö siitäkään luopumaan. Yksinäisyys sinänsä ei kauhistuta, mutta jos pitää olla loppuelämä yksin, niin se pelottaa. Uuden kumppanin löytyminen ei ole niitä helpoimpia hommia.
Olisin minäkin jaksanut avioliitossani, jos siinä olisi ollut edes jotain. Oli pelkkää arkea, juhlaa ei milloinkaan. Mieheni on hyvin ahkera ja työ on vienyt hänet minulta aikaa sitten. Avioliitossa yksinäisyys on pahempaa kuin olla kokonaan yksin, sen minä olen tullut huomaamaan kun olemme asuneet erossa. On sellainen hylätyksi joutumisen tunnelma.
Katson miten tämä elämämme jatkuu ja ratkaisu pitää tehdä. Ei kahdessa kodissa asuminen ole herkkua.
Sillä tilanteeni on ollut lähes vastakkainen. Löytäisikö näin vakka kantensa.
Tänne pitäisi saada "avioliitto"-palsta, jossa tavalliset ehjat perheet vois antaa neuvoja. Tämä "Avioero" palsta ei ole paras neuvoja ... riippuu tietysti siitä mitä haluaa kuulla.
Joulu on juhla, se on vain kerran vuodessa. Miehet usein ajattelee, että työ on tärkeintä koska näin perhe saa rahaa/ruokaa jne He eivät näe, että nainen kaipaa kaikesta eniten *huomiota*.
Anna miehellesi mahdollisuus yrittää ja kerro miltä sinusta tuntuu! Ehdota jotain. (uusi harrastus, yhteinen matka, jooga-kurssi:)
Kirjoitit, että eläät yksin. Itkeekö lapset kotona ilman äitiä? Ja miehesi on varmaan yhtä surullinen.
Hyvää joulua kaikesta huolimatta!
Voimia sinulle ratkaisuusi! Eksyin sattumalta tälle palstalle, ja oli lohdullista huomata, etten ole ainoa, joka pohtii jouluna samaa asiaa. Minä olen ollut mieheni kanssa 12 v. naimisissa, lapsiakin on. Ulkoisesti kaikki on ok. Talo on rakennettu muutama vuosi sitten, mutta henkisesti meillä ei ole mitään yhteistä.Nyt tuntuu, että olisi vihdoin aika löytää asialle ratkaisu, kun vain löytäisin sen rohkeuden repäistä itseni irti.
Toisaalta pelottaa, menenkö ojasta allikkoon, olenko eron jälkeen vielä enemmän yksin.
Syy, joka on saanut minut lopulta hakemaan ratkaisua elämääni on kyllä mies, johon olen ihastunut, mutta hänen varaansa en voi laskea mitään. Mitään suhdetta meillä ei ole, enkä tiedä, mitä hän lopulta minua kohtaan tuntee. Haluaisin kyllä tietää. Luulen, että hän ei ole valmis suhteeseen naimisissa olevan naisen kanssa, enkä minäkään haluaisi ryhtyä petturiksi.
Lastenkin kohtaloa olen miettinyt kovasti. Olenko huono äiti, jos jätän heidät isälleen? En haluaisi riistää heitä kodistaan. Mieheni on tehnyt ison työn kotimme rakentamisessa. Haluaisin, että hän saisi myös pitäää kättensä jäljen.
Pääni on aivan sekaisin kaikista ajatuksista. Mitä ihmettä teen?
Juuri tuollaisia omahyväisiä lausahduksia minäkin sain kuulla, kun seitsemän vuoden turhan yrittämisen jälkeen päädyin eroon. Kuinka voit olla noin sokea?
Ei minulla ainakaan kyse ollut siitä, että vähän arkistunut suhde ei olisi kelvannut, tai että olisi pitänyt olla palavasti rakastunut. Kahden lapsemme takia jaksoin yrittää voimieni äärirajoille, vaikka koko keho huusi hellyyttä ja kosketusta, vaikka olisin antanut toisen käteni ystävällisestä sanasta ja katseesta. Ei mies juonut eikä pettänyt, ei edes lyönyt, mutta oli kuin minua ei olisi ollut olemassakaan. Ei vastannut kun puhuin, vaihtoi huonetta jos tulin paikalle, ei itse puhunut minulle mitään, ei reagoinut mihinkään mitenkään.
Etkö ymmärrä, että joskus toinen ei vain välitä yrittää, vaikka mitä tekisit? Vaikka kuin olisi lapsia. Ei se auta vaikka toinen haluaisi yrittää, jos toista ei yhtään kiinnosta, jos toinen vain on katkera mörkki joka toivoo, että epäonnistut tai katoat maan päältä. Kaikkeni yritin, ehdotin vaikka mitä, ja aina reaktio oli nolla. Vai vielä *minäminäminä*? Onneksi minulla oli sellaisiakin ystäviä, jotka eivät olleet yhtä täydellisiä kuin sinä.
Reagoiko miehesi lähtöösi kuinka ja mitkä ovat ajatuksesi lasten suhteen, tunnetko syyllisyyttä tekemästäsi siirrosta. Oliko teillä useampia lapsia ja kuinka pitkä avioliitto takana. Oletko aivan varma että tekemäsi ratkaisu on oikea etkä tule sitä missään vaiheessa katumaan.Voiko edes olla niin, että tämäntyyppisiin tilanteisiin voi olla vain yksi "syyllinen".
Avioliittoja on monenlaisia ja minäkin kuvittelin olevani onnellisessa sellaisessa silloin kun lapset olivat pieniä. Sain heiltä tarvitsemani hellyyden ja sain antaa sitä heille. Mutta mitä ihmettä? Kun lapset kasvoivat niin huomasin että me olimme toisillemme kuin pelkkää ilmaa.
Tämä päivä on mennyt itkiessä. Olen yksin uudessa kodissani ja kirjoitin juuri avioliittoni hyvät ja huonot puolet. Hyviä oli vain muutama mutta huonoja niin paljon että sivu ei riittänyt. En tiedä korvaako muutama hyvä ne kymmenet huonot.
Kun kerroin ex-miehelleni että en usko, että muuta on tehtävissä kuin erota mahdollisimman vähän lapsia satuttavasti, hän vastasi 'Niin.'. Sen jälkeen hän jopa puhui muutaman lauseen, itkien ja pyytäen etten veisi häneltä lapsia (2 poikaa). Kertoi tietävänsä, ettei ole ollut hyvä mies, mutta että on yrittänyt olla hyvä isä.
Silloin kävin elämäni vaikeimman kamppailun, itsekkyyden ja epäitsekkyyden välillä horjuen. Puhuin lasteni kanssa, puhuin miehen kanssa, puhuin ystävieni kanssa, ajattelin asiaa yötolkulla. Koska exäni oli työtön, ja minä kahta työtä tekevä, päädyin siihen että paras tapa taata että lapset saavat pitää molemmat vanhempansa on se, että he asuvat isänsä luona.
Avioliittoamme kesti seitsemän vuotta, ja yhdessä olimme 9 vuotta. Erosta on nyt viisi vuotta, enkä ole katunut muuta kuin sitä, että annoin lasten jäädä asumaan isänsä luo. Ikävä on pohjaton aina kun lapset eivät ole luonani. En kadu eroa siksi, että tiedän yrittäneeni kaikkeni ja odottaneeni niin monta vuotta, että jokin ratkaisu löytyisi. En olisi jaksanut yhtään enempää.
Kysyit, voiko tilanteeseen olla vain yksi 'syyllinen'. Minun mielessäni tilanne on niin. Toki mielelläni saisin selvyyden siitä, mitä olisin vielä voinut tehdä toisin, jos on jotain missä olen ollut syyllinen. Subjektiivisesti uskon, että se todellinen syyllinen on ex-mieheni persoonallisuuden keskenkasvuisuus, hän ei pysty kohtaamaan naista ihmisenä, vaan halusi minusta oman itsetuntonsa pönkittäjän. Kun halusinkin myös itse elää, hän katkeroitui, eikä halunnut olla kanssani missään tekemisissä. Eikä ollut. Kun hän ei tarjottuun terapiaan halunnut lähteä, on minun vaikea keksiä missä olen ollut syyllinen. Omatuntoni on puhdas.
Jaksanut olla naimisissa vain lapsen takia. Kyllä varmasti lapsi aistii ja harva suhde kykenee piilottamaan tuskan ympäristöltään tai toisiltaan.
Tiedän oman äitini "uhrautuneen" häntäheikki-isäni edessä. Tästä tietoisena ja vaimoni riittävästi pettäneenä hyvästelin hänet.
Oma ero tuore ja tunteet pyörii omassakin päässä. Tosin palannut aina kysymykseen, mitä siitä voisi enään tulla?
Parempaa Uutta Vuotta Sinulle!
Ei lasten takia voi elää yhdessä. Itse luulin niin, mutta tajusin, ettei niin voi tehdä. Olen nyt eronnut ja yksinhuoltaja, mutta näin onnellinen en ole ollut kai vuosiin! Jos ajattelee, että kerran täällä eletään, niin miksi tuhlata aikaa, jopa vuosia, elämästään huonoon suhteeseen, eli huonoon elämäään...