Se tuska tuli jostain paljon syvemmältä saaden sydämen hakkaamaan vasten rintakehää niin että teki kipeää. Se tuli hetkittäisinä pulppuavina aaltoina levittäytyen kuuman laavan tavoin kiinni ihoon. Minä tiesin, että saisin sen nostettua esiin aina uudestaan, tuntea ne mustat sävyt elämäni pimeistä hetkistä.Tuntea suussani kyynelten suolaisen maun ja sen riistävän kivun, joka salpaa hengen eikä päästä otteestaan. Jokainen sekunti jonka elin sinä iltana kiinnittyi minun ajatuksiini ikuisiksi ajoiksi, jokaisen pienen toivonvireen jonka tapoin hengiltä tunsin kummittelevan minussa. Ensimmäistä kertaa elämässäni en osannutkaan erottaa välittämistä vihasta, ne sulivat yhteen saaden tuskaisen tiedon syvistä tunteistani muuttumaan todeksi.
Minä en siis pystyisi unohtamaan.
En sitä kuinka puukko iskettiin sykkivään sydämeeni ja omaa vertani valutti joku muu, joku toinen, joka halusi hallita minua ja osoittaa etten merkitse mitään, en ole mitään, ettei minusta kannata välittää.
En sitä kuinka luottavainen ja hellä katse muuttui raivosta kovaksi ja kuinka minä ihmeissäni seurasin muutosta joka tapahtui sekunneissa, jonka jälkeen mitkään sanat tai teot eivät olisi voineet pysäyttää sinua.
En sitä kuinka pidätin kyyneleeni etten näyttäisi heikkouttani kaikkien keskellä, nielin pettymykseni ja kipuni, tuijotin välkkyviä värivaloja hymyillen vaikka tiesin kaikkien tietävän että minuun koskee. Tanssin humaltuen tuskasta joka oli kietonut minut läpinäkyvään harsoon, jonka takaa tarkkailin pelokkaana toisia.
En sitä kuinka ulvoin kuin pieni lapsi luullen kuolevani siihen kipuun, joka tuntui pysäyttävän sydämen, siihen loputtomaan kyynelten virtaan jota en osannut lopettaa. Kuinka minä säälinkään itseäni, sitä tärisevää nyyhkyttävää myttyä huoneen nurkassa, jota kukaan ei lohduttanut.
En sitä kuinka rutistit minut viimeisen kerran itseäsi vasten, mutta sinun ennen niin tuttu tuoksusi sai ihoni kananlihalle, kädet jotka pitivät minua otteessaan eivät olleet enää samat, vaan minä pelkäsin.
Kirvelevin silmin istuin sängyn laidalla kun sinä lähdit ovesta ja tiesin etten koskaan palaisi samaan. Minä tiesin että se koskisi vielä vähän aikaa, koko ajan kovemmin, repisi minut hajalle, murskaisi palasiksi, mutta sitten se loppuisi. Olisi tyyntä ja hiljaista. Sitten minä nousen ylös, vedän keuhkoni täyteen ilmaa ja hengitän taas vapaasti. Avaan voimakkaana sen oven, jonka sinä minulta suljit ja astun takaisin elämään.
Minä en siis pystyisi unohtamaan.
En sitä kuinka puukko iskettiin sykkivään sydämeeni ja omaa vertani valutti joku muu, joku toinen, joka halusi hallita minua ja osoittaa etten merkitse mitään, en ole mitään, ettei minusta kannata välittää.
En sitä kuinka luottavainen ja hellä katse muuttui raivosta kovaksi ja kuinka minä ihmeissäni seurasin muutosta joka tapahtui sekunneissa, jonka jälkeen mitkään sanat tai teot eivät olisi voineet pysäyttää sinua.
En sitä kuinka pidätin kyyneleeni etten näyttäisi heikkouttani kaikkien keskellä, nielin pettymykseni ja kipuni, tuijotin välkkyviä värivaloja hymyillen vaikka tiesin kaikkien tietävän että minuun koskee. Tanssin humaltuen tuskasta joka oli kietonut minut läpinäkyvään harsoon, jonka takaa tarkkailin pelokkaana toisia.
En sitä kuinka ulvoin kuin pieni lapsi luullen kuolevani siihen kipuun, joka tuntui pysäyttävän sydämen, siihen loputtomaan kyynelten virtaan jota en osannut lopettaa. Kuinka minä säälinkään itseäni, sitä tärisevää nyyhkyttävää myttyä huoneen nurkassa, jota kukaan ei lohduttanut.
En sitä kuinka rutistit minut viimeisen kerran itseäsi vasten, mutta sinun ennen niin tuttu tuoksusi sai ihoni kananlihalle, kädet jotka pitivät minua otteessaan eivät olleet enää samat, vaan minä pelkäsin.
Kirvelevin silmin istuin sängyn laidalla kun sinä lähdit ovesta ja tiesin etten koskaan palaisi samaan. Minä tiesin että se koskisi vielä vähän aikaa, koko ajan kovemmin, repisi minut hajalle, murskaisi palasiksi, mutta sitten se loppuisi. Olisi tyyntä ja hiljaista. Sitten minä nousen ylös, vedän keuhkoni täyteen ilmaa ja hengitän taas vapaasti. Avaan voimakkaana sen oven, jonka sinä minulta suljit ja astun takaisin elämään.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Lähes sama tarina, niin surullista ja niin totta.
Sanovat, että meressä on paljon kalaa.