Marraskuun loppuopuolella irtisanoin minun ja poikaystäväni yhteisen vuokrasopimuksen. Olen henkisesti ja fyysisesti aivan loppu, pikkusisareni kuoli viime heinäkuussa ja muutakin tuskaisaa on vuoden aikana tapahtunut.
En enää jaksanut pitää yhteistä kotiamme yksin yllä. Tuntui kuin minulla olisi vastuu koko taloudestamme ja poikaystävänikin elämästä, hän ei ole koskaan asunut täysin yksin, muutimme heti yhteen kun hän lähti kotoaan.
Haluan saada välimatkaa niin, etten ota vastuuta hänen elämästään liiaksi. Haluan, että hän huomaa millaista on oikeasti elää omassa taloudessa, ja että eivät ne roskapussit yksinään liitele haisemasta.
Haluan löytää jälleen itseni, haluan korjata itseäni yhdeksi ihmiseksi jälleen. En katunut muuttamispäätöstäni, kunnes viime maanantai koitti. Poikaystäväni oli koko viikonlopun pois kotoa. Minä tein koko viikon koulun viimeisiä hommia, kokeita, töitä n.30 tuntia enemmän mitä alunperin olisi pitänyt tehdä. Samaan aikaa aloin pakkaamaan omia tavaroitani yksin.
Ja sit se iski. Maanantaina illalla, yksin sängyssä kaiken sen ei minkään keskellä. Tiistaina tulin vanhempieni luo joulun viettoon, itkin koko kotimatkan ja itkin kotona. Olen aivan loppu, kaipaan rakastani. Olen tajunnut, etten halua menettää häntä, 3.5 vuoden aikana kokemamme asiat painavat niin paljon.
Mitä nyt teen? Sillä poikaystäväni on alkanut miettiä, että hei, onkin ehkä parempi olla yksin! En minä sitä halunnut. Jos ei ole ehjä, ei voi rakastaa. Ja minä en ole ehjä. Mutta tarvisin häntä, jotta saisin hänen kauttaan voimia etsiä oikeaa tietä pois tästä pimeydestä. Rakastan häntä niin, tämä ero jo nyt on saanut minut sen huomaamaan.
Nyt en voi kuin odotella. Ensi viikolla muutetaan, ja näen hänet jälleen. Hän haluaa olla yksin, minulla on niin paha olla, että haluaisin lähteä hänen luokseen takaisin ja näyttää kuinka paljon rakastan. Mutta hän haluaa olla yksin. Minua oikeasti pelottaa, kuinka tässä tulee käymään.
Koko vuosi on ollut niin kamal , enkä halua sen takia tätä suhdetta heittää menemään. Positiiviset asiat painavat vaakakupissa paljon enemmän. Mutta kun hän ei taida ymmärtää minun kantaani tässä asiassa.
Haluan olla edelleen yhdessä, edetä pienin ja rakastavin askelin eteenpäin. Haluan että asutaan erillään ainakin jonkun aikaa, koska suhteestamme katosi jotain tärkeää viimeisen vuoden aikana. Ja uskon, että välimatka ja etäisyys saavat meidät huomaamaan, mikä on oikeasti tärkeää ja mitä toisessa rakastaa. Minulle se on tehnyt jo niin..
Tarvitsen häntä, ja haluan hänet edelleen pysymään vierelläni. Auttakaa nyt, mitä teen?!!
En enää jaksanut pitää yhteistä kotiamme yksin yllä. Tuntui kuin minulla olisi vastuu koko taloudestamme ja poikaystävänikin elämästä, hän ei ole koskaan asunut täysin yksin, muutimme heti yhteen kun hän lähti kotoaan.
Haluan saada välimatkaa niin, etten ota vastuuta hänen elämästään liiaksi. Haluan, että hän huomaa millaista on oikeasti elää omassa taloudessa, ja että eivät ne roskapussit yksinään liitele haisemasta.
Haluan löytää jälleen itseni, haluan korjata itseäni yhdeksi ihmiseksi jälleen. En katunut muuttamispäätöstäni, kunnes viime maanantai koitti. Poikaystäväni oli koko viikonlopun pois kotoa. Minä tein koko viikon koulun viimeisiä hommia, kokeita, töitä n.30 tuntia enemmän mitä alunperin olisi pitänyt tehdä. Samaan aikaa aloin pakkaamaan omia tavaroitani yksin.
Ja sit se iski. Maanantaina illalla, yksin sängyssä kaiken sen ei minkään keskellä. Tiistaina tulin vanhempieni luo joulun viettoon, itkin koko kotimatkan ja itkin kotona. Olen aivan loppu, kaipaan rakastani. Olen tajunnut, etten halua menettää häntä, 3.5 vuoden aikana kokemamme asiat painavat niin paljon.
Mitä nyt teen? Sillä poikaystäväni on alkanut miettiä, että hei, onkin ehkä parempi olla yksin! En minä sitä halunnut. Jos ei ole ehjä, ei voi rakastaa. Ja minä en ole ehjä. Mutta tarvisin häntä, jotta saisin hänen kauttaan voimia etsiä oikeaa tietä pois tästä pimeydestä. Rakastan häntä niin, tämä ero jo nyt on saanut minut sen huomaamaan.
Nyt en voi kuin odotella. Ensi viikolla muutetaan, ja näen hänet jälleen. Hän haluaa olla yksin, minulla on niin paha olla, että haluaisin lähteä hänen luokseen takaisin ja näyttää kuinka paljon rakastan. Mutta hän haluaa olla yksin. Minua oikeasti pelottaa, kuinka tässä tulee käymään.
Koko vuosi on ollut niin kamal , enkä halua sen takia tätä suhdetta heittää menemään. Positiiviset asiat painavat vaakakupissa paljon enemmän. Mutta kun hän ei taida ymmärtää minun kantaani tässä asiassa.
Haluan olla edelleen yhdessä, edetä pienin ja rakastavin askelin eteenpäin. Haluan että asutaan erillään ainakin jonkun aikaa, koska suhteestamme katosi jotain tärkeää viimeisen vuoden aikana. Ja uskon, että välimatka ja etäisyys saavat meidät huomaamaan, mikä on oikeasti tärkeää ja mitä toisessa rakastaa. Minulle se on tehnyt jo niin..
Tarvitsen häntä, ja haluan hänet edelleen pysymään vierelläni. Auttakaa nyt, mitä teen?!!
Vastaukset 11
Vanhimmat
Mitähän tuohon sanoisi, minulle kävi vasta samoin kuin miehellesi. En tiedä haluaako hän oikeasti olla yksin, minä en ainakaan vielä. Mutta minun kohdallani erosta on vasta muutama päivä enkä oikein tiedä miltä itsestänikään tuntuu, ensin oli viha, sitten ahdistus, tuskaa, syyllisyydentuntoa ja nyt koetan vain elää päivän kerrallaan. Saa nyt nähdä muuttuuko se mieli tästä kunhan nyt vaikka muutaman viikon pääsisi eteenpäin, mutta en oikein usko että vanha sanonta toimii: poissa silmistä, poissa mielestä. Ajankohta ei voisi huonompi olla, ikimuistoinen joulu tulossa ainakin. Mutta äkkiähän se joulu ohi menee ja sitten onkin jo uusivuosi ja juhannus jne. Henk.koht en oikein ymmärrä naisia sen suhteen että kun sanotaan että tarvitsee aikaa niin miksi sitä tarvitaan aina kuukausia, vuosia ja kumminkin palataan yhteen lopuksi. No minä en ainakaan aio jäädä miettimään vaan nousen jaloilleni kunhan kykenen, alan hoitaa talouttani yksin ja sitten kun se alkaa toimia niin en aio enää niin tiiviisti sitoutuakaan kenenkään kanssa kuin nyt katkenneessa suhteessa ja tuskin kiinnostaa enää vanhaakaan juttua koettaa selvitellä jos aikaa vierii niin paljon kuin naiset näyttävät keskimäärin tarvitsevan, eli n.6kk. Ja eikö se ole aika selvää, jos toinen sanoo tarvitsevansa aikaa niin minulle se on ainakin yhtä kuin hyvästi. Aika parantaa haavat, sanotaan. Mutta kyllähän ero on aina pieni kuolema ja parantuminen vaatii tietysti enemmän aikaa, mutta kun on parantunut niin miksi palata takaisin jos seurauksena on vain se että molempia taas sattuu.
Haluan oikeasti olla vielä yhdessä, en halua mitään taukoa tai vastaavaa. Mulla on voimat niin lopussa, etten enää jaksa. Siivosin mieheni jälkiä kotona ja jos huomautin asiasta, hän sanoi minulle vähän aikaa sitten että on paljon helpompaa jos siivoat itse kuin että aletaan riiteleen.
Ja ajankohta on todella perseestä :) Oon nyt 200 km päässä miehestäni, viettämässä ikimuistoista joulua. Tämä joulu on vaikea, kun ei ole enää yhtä siskoa mukana sitä viettämässä ja nyt vielä mies.
Puhuttu on asioista, mutta kun se ei ole auttanut. Tuntuu kuin miehelleni olisi jäänyt jokin teinivaihe päälle, äitinsä jälkeen minä aloin pitää huolta. On aika kasvaa aikuiseksi.
Mitä mä ajantakaa tällä erilleen muutolla, on se et voidaan nimenomaan olla vielä yhdessä. Jos jatketaan saman katon alla niin se on ikimuistoinen ja riitaisa ero loppujen lopuksi. Kun ei oo enää yhtään voimia vaan satuttaa toista minkä kerkeää.
Olen itse joutunut kasvamaan "aikuisemmaksi" todella nuorena, perhesyistä. Sisko lähti ja toinen on tulossa perässä. Tuntuu kuin olisimme aivan eri planeetoilla välillä, puhumme aivan eri kieltä. Haluan hänet, aikuisempana ja vastuullisempana enkä halua että minua pidetään itsestäänselvyytenä!
No mutta, sen näkee sitten. Ens viikolla kotiin. Ajattelin että menen ystäväni luo, ei minulla mitään kotona ole. Mutta mieheni sanoi puhelimessa että hän on kotona. Kysyin onko hän kotona vaikka minäkin olisin siellä ja hän sanoi että kyllä. Eli ehkä jotain toivoa on?
Omat tunteesi ovat mylleryksessä. Jos haluat jatkaa kerro se hänelle. Teillä on kaikki mahdollisuudet löytää oikealla tavalla toisenne ja mennä eteenpäin. Jos jatkatte, tehkää pelisäännöt selviksi jo ennen päätöstä. Koti on yhteinen projekti. Jos saatte sovittua millä periaatteilla jatkatte ja molemmat ne hyväksytte aita väliltänne on pois. Tavallaan puhdistatte pöydän vanhoista sotkuista ja lähdette puhtaalta pöydältä eteenpäin niin että kumpikin ottaa asiasta täyden vastuun. Avioliitto olisi silloin oikea ratkaisu, mutta säännöt on sovittava.
Periaate, "katsotaan nyt", ei ole hyvä linja.
Sanot että haluat asua erillään jonkin aikaa, tässä on nyt jokin ristiriita. Erillään asuminen vie teitä ainoastaan kauemmaksi toisistanne. Töiden takia ihmiset joutuvat asumaan joskus erillään ja sekin on hankalaa.
Kysyt mitä teet? Tee itsellesi selväksi mitä todella haluat, ja sitten eteenpäin.
Kerrot opiskelustasi, joten olet ilmeisesti nuori joten sinulla on koko elämä vielä edessäsi.
Minäkin olen sitä mieltä että kun sanotaan että katsellaan niin eikö se tarkoita sitä että tarkoituksena olisi unohtaa toinen?
Minut taasen on pakotettu tuohon katseluvaiheeseen vaikka itse olisin halunnut löytää jonkinlaisen ratkaisun. Sinullahan on asiat sillälain kohdallaan että toinen vielä jopa keskustelee kanssani, minulle ei vastata edes puhelimeen joten selvittely on aika vaikeaa kun keskusteluhalukkuutta ei ole kuin toisella. Toisaalta ehkä parempi näin, jos toinen pystyy tekemään näin nopeasti tuollaisia päätöksiä ja unohtaa kaiken niinkuin meidän tapauksesamme kävi että toinen vain pakkasi kamat ja lähti niin eiköhän niitä ongelmia olisi tulevaisuudessa tullut kumminkin eteen. Itse yleensä harkitsen ainakin 5 minuuttia ennen toimintaa, en tietysti aina mutta kyllä näissä asioissa kannattaa harkintaa käyttää ja punnita asioita ennenkuin alkaa tekemään liian suuria muutoksia. Tuskin se lähteminen koskaan niin helppoa on ja kai se kolahtaa meidänkin tapauksessa tuolle toisellekin osapuolelle jossain vaiheessa. Ihmiset toipuvat eri tahtiin. Mutta te, keskustelkaa niin kauan kuin siihen molemmilta halukkuutta riittää ja ajatelkaa asioita molempien näkökulmasta. Kyllä se siitä varmaan vielä lähtee.
Mutta kun en halua vain katsella! Haluan olla yhdessä, haluan selvittää asiat ja rakastaa häntä!
Sen takia muuttoa halusin, minua rassaa kun hänellä ei ole vastuuta lähes ei mistään. Perheemme vanhimpana lapsena olen tottunut ottamaan ohjat käsiini ja huolehtimaan muista, mitä olen tehnyt tässäkin suhteessa, liian pitkälle vietynä vain.
En pysty sulkemaan yhdessä asuessamme silmiäni siltä vastuulta, vaan haluan sen takia välimatkaa että hän huomaa ettei elämä pyöri ja suju kun hän vain on tekemättä mitään. En minä jaksa maksaa kaikkea, tehdä töitä koulun ohella ja etsiä samalla hänellekin työpaikkaa, koska jos jotain löydän, hän ei edes yritä saada työtä.. Vaan on tottunut "elämään siivella", vaikka se on pahasti sanottu.
Tottakai opiskelijoina tulisi tukea toista, mutta en minäkään töitä tee tekemisen ilosta, vaan sen perhanan rahan takia. Sen takia, että pystyn maksamaan sähkö- ja puhelinlaskut, niin mielestäni hänenkin tulee tehdä osansa siinä.
Haluan hänen nyt huomaavan, että ei sitä rahaa vain pursua joka reiästä. Tulee tehdä kaikkensa että pärjää, ja jos haluaa vielä jotain ylellisyyksiä elämään, tulee tehdä vielä enemmän sen eteen töitä!
Tämä on asia, mikä meidän suhteessamme rassaa. Haluan selvittää sen, mielestäni tämä on paras tapa. En ole katselemassa, josko tästä joskus tulisi jotain, vaan tiedän ja olen päättänyt että hänen kanssaan haluan olla.
Ja hemmetti soikoon, oon kestäny niin paljon hänen puoleltaan ( minuunkin tartutettu sukupuolitauti, ajokortin menetys pikku päissään jne ), että kyllä hänenkin tulisi nyt ymmärtää ja tukea minua tämän kaiken sekasorron ja kivun ja kaipauksen keskellä. En enää tiedä kuka olen, mitä haluan ja minne menisin. Olen viimeisillä voimillani sinnitellyt siskoni kuoleman jälkeen, mutta kotielämä vei nekin voimat. Minä tarvitsen häntä, en lisää töitä ja vastuuta!
Tämä on vain niin kamalaa aikaa. Hän haluaa olla yksin ja miettiä ja hänestä tuntuu et nyt on parempi olla yksin. Mä olen ymmärtänyt, kuinka paljon hän minulle merkitsee ja kuinka haluan olla hänen kanssaan. Nyt olen hänestä kaukana ( mikä on toisaalta hyvä koska hän haluaa olla yksin ) ja se on vaikeaa! Ahdistus iskee yhtäkkiä, puristavana tunteena sydämessä. Kaipaus on niin kova.
Niin se taitaa olla, että kaikki mitä on jaksanut kantaa kaatuu yhtäkkiä yhtenä sumppuna päälle. Niin se on tehny mulle, mä en tiedä kuinka jaksaa kannatella tätä kaikkea.
Ensinnäkin kuulostaa siltä, että erilleen muuttaminen on sinun kannaltasi paras vaihtoehto. Ei kukaan jaksa toista aikuista ihmistä pidemmän päälle kanniskella.
Toisekseen kuulostaa siltä, että sulla on meneillään erottautumisahdistus. Erottautumisahdistuksessa tuntuu siltä, että keskinäiset vaikeudet ovat voitettavissa aika helpostikin; että pitää vielä vähän antaa itsestään, niin kyllä se toinenkin sitten; että en voi olla ikinä niin onnellinen kenenkään muun kanssa kuin olen tämän henkilön kanssa; että kukaan muu ei koskaan huoli mua. Kaikki nämä ajatukset paljastuvat täydeksi pupuksi ennen pitkää. Jos keskinäiset vaikeudet olisivat helposti voitettavissa, ne olisivat jo pois päiväjärjestyksestä; jos toinen tulisi vastaan, et olisi niin uupunut juuri nyt; ihminen voi olla yllättävän onnellinen monen ihmisen kanssa, jopa ihan yksinkin; jos löysit yhden sopivan, niin ennen pitkää löydät toisenkin, ei ihmiset niin uniikkeja ole.
Lisäksi tämä sun henkilökohtainen huoli siitä, että tarvitset sen miehen pitämään susta huolta... Omien viestiesi mukaan hän ei ole susta järin hyvää huolta pitänyt aiemminkaan, joten miksi hän yhtäkkiä rupeaisi pitämään susta huolta nyt? Erityisesti jos sun strategia on pitää vielä vähän enemmän huolta hänestä, jolloin hänen ei tarvitse tehdä sitäkään vähää, jonka hän on aiemmin tehnyt.
Mitä jos siirtäisit itsesi elämäsi keskipisteeseen siksi aikaa kunnes pääset taas hollille siitä, kuka olet ja se mies voi sillä aikaa opetella elämän realiteetteja.
Miehenä yhdyn hyvin pikälle arvioon jonka rippe antoi. Tilapäiset vaikeudet ovat eri juttu, silloin autetaan toista.
Toinen vastauksesi selvitti asemaasi ja on helpompi ottaa kantaa asiaan
Kyllä kertomasi tilanteet vievät aikaa, joskus enemmän joskus vähemmän. Tämä voi tuntua kovalta, mutta jos toinen ei aikuistu ottamaan vastuuta, ei sitä voi toinen tehdä. Sinulla on elämä ja mahdollisuudet edessä, katso siihen.
Kiitos viesteistä, ne ovat oikeasti lohduttaneet. Kaikista synkimpinä hetkinä olen tullut koneelle ja helpottaa kummasti kun saa uutta perspektiiviä asioihin.
Olen nyt yrittänyt ajatella muutakin kuin vain niitä hyviä muistoja. On alkanut tuntumaan, että piei tauko olisi paikallaan, ehkä. Haluan saada tämän toimimaan, mutta ehkä meidän todella pitäisi vähän aikaa keskittyä vain omaan itseemme, jotta voimme nähdä mitkä asiat ovat todella tärkeitä.
Ja kyllä toivon, että tauko saisi meidät molemmat näkemään toisemme uudessa valossa, ja tekemään suhteen eteen kaikki mahdollinen. Takaisin yhteen emme pysty muuttamaan, todella todella pitkään aikaan josko koskaan, mutta haluan kyllä saada tämän toimimaan. Jos hän vain tajuaa, mitä minä tarvitsen ja haluan ja ansaitsen.
Viesteistäni sai muuten sellaisen kuvan, ettei minussa mitään vikaa ole, mutta kyllä minullakin on parantaminen varaa. Olen sen tiennyt mutta ehkä vasta nyt olen sisäistänyt sen täysin. Mutta en minä yksin muutoksella saa hyvää parisuhdetta aikaan, kyllä siihen se toinenkin tarvitaan, ja hänen 110% panos.
Jos ei niin sitten tämä ei ole varmaan koskaan ollutkaan todellista.
En tiedä, puhun ja kirjoitan ihan mitä sattuu. Yritän nyt vain olla ottamatta yhteyttä mieheeni, koska hän haluaa miettiä ja olla yksin, mutta se on vaikeaa. Kavereillekaan ei viitsi näin joulun aikaan alkaa soitteleen..
Hei!!itse olen samassa tilanteessa asumme yhdessä ja miehellä oli toinen..rakastan niin paljon tuntuu kovalta lähteä kun miettii menneitä ja yhdessä kokemaa aikaa..mietin onko pois muutto parempi että saisi välimatkaa..hän haluaisi jatkaa mutta kun luottamus mennyt olen itkenyt elämäni viimeiset 2kk enemmän kuin koskaan olen aivan masentunut..mietin mitä tekisin ja kuinka parempi mutta en saa vastausta itseltäni
Sain äidiltäni ja isältäni joululahjaksi kirjasen, jossa lukee muun muassa näin:
" Suurin osa meistä joutuu matkaamaan kivuliaiden elämänvaiheiden läpi. Syy voi olla raskas menetys tai vakava sairaus. Kipu voi johtua parisuhteen ongelmista tai vaikeasta riippuvaisuudesta, josta ei selviydy ilman apua.."
" Matka odottaa sinua. Se alkaa...
kun olet tullut siihen kohtaa elämässäsi,
missä et tiedä
kuka olet...
eikä sinulla ole
paikkaa minne mennä.
Tämä arvokas ja kivulias
taival on matka itseesi."
Sepä se, voiko enää paremmin ilmaista tätä tilannetta?!!!
kohtalotovereita ollaan.Vaimo lähti omille asioilleen,minä kotona 3 lapsen kanssa.Minä haluaisin jatkaa,vaimo ei.Hae rohkeasti apua kirkon diakoniapalvelusta tai mielenterveystoimistosta.Niin minäkin teen!!