Hei.
Olen vuosi sitten eronnut ja minulla on edellisestä suhteesta lapsia. Lapset asuvat isällään ja olen viikonloppu äiti.
Tapasin toukokuussa mukavan miehen uudelta paikkakunnaltani. Hän on minua 14 vuotta vanhempi, leikkisä, mutta kypsä mies. Miehellä ei ole omia lapsia. Mies on vastikään tavannut lapseni ja tulivat hyvin toimeen keskenään.
Olen kertonut hänelle, että lapset ovat tärkeitä minulle ja haluan heitä pitää viikonloppuisin "ykkösenä". Eli, että vietän heidän kanssaan tuolloin aikaa ja omistaudun heille. Mies sanoo ymmärtävän ja että hänkin tekisi niin,jos olisi omia lapsia. Toki sanoi, että pystyisi varmasti rakastumaan myös minun lapsiini kuten omiinsa ja halua osallistua heidän hoitoon.
Mies on mukava, luotettava, komea :) ja tulemme hyvin toimeen. Käymme syvällisiä keskusteluita ja mielenkiinnon kohteet ovat samoja. Toki harrastamme eri asioita, mutta olemme ns sielunkumppneita.
Rakastan miestä, olen sen alkanut tässä puolen vuoden jälkeen ymmärtämään. Ensimmäistä kertaa huomasin rakastavani elokuun loppupuolella ja se tunne oli ristiriitainen. Sanoin tuolloin miehelle, etten halu jatkaa, koska tunne oli pelottava. Pelotti tuolloin tulevaisuus miehen kanssa, enhän tuntenut miestä kovin.
Meillä on ollut ristiriitoja tottakait asioista, mielipide eroja esimerkiksi hyvästä lasten kasvatuksesta yms. Mutta yli olemme päässeet ja yhteisymmärrykseen kaikista asioista.
Ongelmani on se, että kaipaan omaa aikaa. Sikäli sitä saan, niin paljon kun tarvitsen. Olemme miehen kanssa jutelleet asiasta. Hän ymmärtää minua ja on antanut tarvitsemaani tilaa.
Mietin, onko muita joilla on eron jälkeen samaa ilmiötä? Tuntuu kuin kaikki olisi mennyt liian nopeaa ja mieli ei ehdi mukaan. Ajattelin olevani yksin pitkään eron jälkeen. Mutta, tämä muutos ja rakastuminen tuli "tielle" :)
Miten selviän tämän ahdistuksen kanssa? Meneekö se ajallaan ohi ja onko normaalia tuntea pelkoa ja ahdistusta tällaisessa tilanteessa? Rakastan miestä ja uskon voivani jakaa myös tulevaisuudessa elämääni hänen kanssaan.
Pitäisikö suhde laittaa tauolle?
Huomaan läpikäyväni tässä uudessa suhteessa vanhan suhteen "traumoja" ja se ottaa päähän, kun en ymmärrä, että kyseessä toinen mies kuitenkin.
Oon tämä ihmismieli kummallinen. Tässä olisi ihana mies ja uskoakseni hyvä suhde tiedossa. Silti ahdistaa.
Ei pitäisi miettiä liian kauas kantoisesti ja antaa ahdistuksen vallata. Se vain välillä ottaa ylivaltaa.
Kertokaa ajatuksianne tilanteestani.
Olen vuosi sitten eronnut ja minulla on edellisestä suhteesta lapsia. Lapset asuvat isällään ja olen viikonloppu äiti.
Tapasin toukokuussa mukavan miehen uudelta paikkakunnaltani. Hän on minua 14 vuotta vanhempi, leikkisä, mutta kypsä mies. Miehellä ei ole omia lapsia. Mies on vastikään tavannut lapseni ja tulivat hyvin toimeen keskenään.
Olen kertonut hänelle, että lapset ovat tärkeitä minulle ja haluan heitä pitää viikonloppuisin "ykkösenä". Eli, että vietän heidän kanssaan tuolloin aikaa ja omistaudun heille. Mies sanoo ymmärtävän ja että hänkin tekisi niin,jos olisi omia lapsia. Toki sanoi, että pystyisi varmasti rakastumaan myös minun lapsiini kuten omiinsa ja halua osallistua heidän hoitoon.
Mies on mukava, luotettava, komea :) ja tulemme hyvin toimeen. Käymme syvällisiä keskusteluita ja mielenkiinnon kohteet ovat samoja. Toki harrastamme eri asioita, mutta olemme ns sielunkumppneita.
Rakastan miestä, olen sen alkanut tässä puolen vuoden jälkeen ymmärtämään. Ensimmäistä kertaa huomasin rakastavani elokuun loppupuolella ja se tunne oli ristiriitainen. Sanoin tuolloin miehelle, etten halu jatkaa, koska tunne oli pelottava. Pelotti tuolloin tulevaisuus miehen kanssa, enhän tuntenut miestä kovin.
Meillä on ollut ristiriitoja tottakait asioista, mielipide eroja esimerkiksi hyvästä lasten kasvatuksesta yms. Mutta yli olemme päässeet ja yhteisymmärrykseen kaikista asioista.
Ongelmani on se, että kaipaan omaa aikaa. Sikäli sitä saan, niin paljon kun tarvitsen. Olemme miehen kanssa jutelleet asiasta. Hän ymmärtää minua ja on antanut tarvitsemaani tilaa.
Mietin, onko muita joilla on eron jälkeen samaa ilmiötä? Tuntuu kuin kaikki olisi mennyt liian nopeaa ja mieli ei ehdi mukaan. Ajattelin olevani yksin pitkään eron jälkeen. Mutta, tämä muutos ja rakastuminen tuli "tielle" :)
Miten selviän tämän ahdistuksen kanssa? Meneekö se ajallaan ohi ja onko normaalia tuntea pelkoa ja ahdistusta tällaisessa tilanteessa? Rakastan miestä ja uskon voivani jakaa myös tulevaisuudessa elämääni hänen kanssaan.
Pitäisikö suhde laittaa tauolle?
Huomaan läpikäyväni tässä uudessa suhteessa vanhan suhteen "traumoja" ja se ottaa päähän, kun en ymmärrä, että kyseessä toinen mies kuitenkin.
Oon tämä ihmismieli kummallinen. Tässä olisi ihana mies ja uskoakseni hyvä suhde tiedossa. Silti ahdistaa.
Ei pitäisi miettiä liian kauas kantoisesti ja antaa ahdistuksen vallata. Se vain välillä ottaa ylivaltaa.
Kertokaa ajatuksianne tilanteestani.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Olemme siis nykyään yhdessä. Olimme viikon erossa ja palasimme yhteen. Erossa oleminen oli vaikeaa, huomasin ikävöiväni miestä ja haluavani tutustua häneen lisää. Sen jälkeen olemme olleet yhdessä.