Pakko kirjoittaa tänne kun tuntuu että mieli räjähtää eikä mulla ole ketään kenelle puhua.
Naimisissa oltu kohta 20 v. Nuorena mentiin naimisiin ja nuorena saatiin myös lapset. Asuvat edelleen kotona mutta ovat jo iältään 14-19 vuotiaita.
Minusta tuntuu että minulla ja puolisollani ei ole enää mitään muuta yhteistä kuin asuntolaina ja lapset. Ei yhtään samaa kiinnostuksen kohdetta. Ei yhtään kumpaakin kiinnostavaa puheenaihetta. Kotonakin ollaan samaan aikaan vain korkeintaan muutama tunti päivässä. Pelkkä toisen naama on alkanut ärsyttää ja kaikki mitä toinen sanoo, kuulostaa typerältä ja herättää vain halun alkaa haastaa riitaa.
Minusta on tullut hirveä ihminen. Kaikki tämä pettymys purkautuu lapsiin jotka eivät sitä ansaitse. Haluaisin erota mutta en ole eroa ehdottanut lasten takia. Tiedän myös ettei puoliso eroa tahdo. Seksi hänen kanssaan (tai ajatuskin siitä) etoo mutta suostun harrastamaan sitä noin kerran kuussa. Tosin toivoisin että siitäkin riesasta voisin luopua kokonaan.
Näin on mennyt jo muutaman vuoden ajan mutta nyt viime aikoina olen huomannut mieleni nousevan kapinaan. Miksi ninun pitää tuhlata elämäni sellaisen ihmisen kanssa jonka kanssa en halua yhteistä tulevaisuutta? Lasten takia? Kun kerran on menty naimisiin, on tässä pysyttävä? Joka tapuksessa en tähän enää tule jäämään kun lapset ovat kotoa pois muuttaneet. Kannattaako minun kuitenkin purra hammasta ja odottaa sinne asti?
Naimisissa oltu kohta 20 v. Nuorena mentiin naimisiin ja nuorena saatiin myös lapset. Asuvat edelleen kotona mutta ovat jo iältään 14-19 vuotiaita.
Minusta tuntuu että minulla ja puolisollani ei ole enää mitään muuta yhteistä kuin asuntolaina ja lapset. Ei yhtään samaa kiinnostuksen kohdetta. Ei yhtään kumpaakin kiinnostavaa puheenaihetta. Kotonakin ollaan samaan aikaan vain korkeintaan muutama tunti päivässä. Pelkkä toisen naama on alkanut ärsyttää ja kaikki mitä toinen sanoo, kuulostaa typerältä ja herättää vain halun alkaa haastaa riitaa.
Minusta on tullut hirveä ihminen. Kaikki tämä pettymys purkautuu lapsiin jotka eivät sitä ansaitse. Haluaisin erota mutta en ole eroa ehdottanut lasten takia. Tiedän myös ettei puoliso eroa tahdo. Seksi hänen kanssaan (tai ajatuskin siitä) etoo mutta suostun harrastamaan sitä noin kerran kuussa. Tosin toivoisin että siitäkin riesasta voisin luopua kokonaan.
Näin on mennyt jo muutaman vuoden ajan mutta nyt viime aikoina olen huomannut mieleni nousevan kapinaan. Miksi ninun pitää tuhlata elämäni sellaisen ihmisen kanssa jonka kanssa en halua yhteistä tulevaisuutta? Lasten takia? Kun kerran on menty naimisiin, on tässä pysyttävä? Joka tapuksessa en tähän enää tule jäämään kun lapset ovat kotoa pois muuttaneet. Kannattaako minun kuitenkin purra hammasta ja odottaa sinne asti?
Vastaukset 31
Vanhimmat
Ei kannata. Molemmat varmaan miettivät samaa, lapset myös. Odottavat hetkeä milloin toinen pettää, jolloin voisi syyttää häntä. Itselläni oli pitkä liitto, jossa elettiin yhdessä vuosia lasten vuoksi. Kun vaimoni ehdotti eroa, kesti minulla päivä miettiä asiaa. Toki lapset olivat meillä nuorempia, jolloin heistä tuli hieman kiistaa. Teidän lapsenne voivat jo päättää itse miten tahtovat asumisensa järjestää. Taloudellisten sitoumusten purkaminen on aina hankalaa, oli lapsia tai ei. Meillä sentään seksi toimi. Uskon molempien olevan onnellisempia nyt. Myös lasten, kun aikaa on kulunut pari vuotta. Antaa tuollainen kylmä suhdekin mielestäni lapsille väärän kuvan avioliitosta. Kannattaa toki puhua ensin, jos jotain olisi tehtävissä. Kuulostaa vain siltä, että sen aika olisi ollut paljon aiemmin.
Mielipiteeni on ettei pidä jäädä liittoon hammasta purren. Paineet vaan kasaantuu ja kumpikin kärsii, myös lapset niinkuin itse sanot.
Tiedän lähipiiristäni aikuistuneita jotka kantavat yhä kaunaa äidille koska tämä ei ottanut eroa aiemmin ja kipeät muistot piinaavat mieltä.
Tietenkään ero ei lapsille ole helppo, turvattomuudentunne saattaa vallata mielen. Rauhallisella keskustelulla olisi silloin suuri merkitys.
Tuo että alistut seksiin on aivan hirveää. Mutta täytyy myöntää että olet vaikeassa tilanteessa. Ymmärrän ettet halua hirveitä riitoja ja katsella aikuista miestä joka loukkaantuneena heittäytyy puhumattomaksi jos torjut hänet. Silti tuo ei ole oikein.
Kuulostat kovin stressaantuneelta. Olisiko sinulla mahdollisuutta lomaan jonka viettäisit ihan yksin? Vaikka vain viikonlopun? Pienkin etääntyminen asioihin tuo uutta näkökulmaa ja ehkä selkiinnyttäisi ajatuksia.
Ei meillä ole koskaan ollut tapana liikkua missään yksin. Mies on mustasukkainen enkä jaksa sitä mykkäkoulua, joka siitä seuraa, jos jossain haluan käydä.
"Minusta tuntuu että minulla ja puolisollani ei ole enää mitään muuta yhteistä kuin asuntolaina ja lapset. Ei yhtään samaa kiinnostuksen kohdetta."
Näin on valtaosassa avioliitoista.
"Ei yhtään kumpaakin kiinnostavaa puheenaihetta. Kotonakin ollaan samaan aikaan vain korkeintaan muutama tunti päivässä. Pelkkä toisen naama on alkanut ärsyttää ja kaikki mitä toinen sanoo, kuulostaa typerältä ja herättää vain halun alkaa haastaa riitaa."
Vitutuksen ymmärrän, mutta riidan haastaminen on ikävä heikkous, joka myrkyttää lasten kodin ilmapiirin.
"Minusta on tullut hirveä ihminen. Kaikki tämä pettymys purkautuu lapsiin jotka eivät sitä ansaitse. Haluaisin erota mutta en ole eroa ehdottanut lasten takia."
Sinun kohtalosi on toissijainen lapsiin nähden. Mutta jos otaksut lasten elämän helpottavan eron myötä, sinun täytyy ottaa ero. Muista kuitenkin, että he eivät välttämättä ihastu, jos rupeat raahaamaan uusia heiloja heidän elämäänsä.
"Tiedän myös ettei puoliso eroa tahdo. Seksi hänen kanssaan (tai ajatuskin siitä) etoo mutta suostun harrastamaan sitä noin kerran kuussa. Tosin toivoisin että siitäkin riesasta voisin luopua kokonaan."
Mitään seksipakkoa ei ole. Lopeta se heti. Sanot vain miehelle, että olet menettänyt kiinnostuksen.
"Näin on mennyt jo muutaman vuoden ajan mutta nyt viime aikoina olen huomannut mieleni nousevan kapinaan. Miksi ninun pitää tuhlata elämäni sellaisen ihmisen kanssa jonka kanssa en halua yhteistä tulevaisuutta? Lasten takia?"
Kyllä, lasten takia. Lasten takia on oltavat yhdessä, tai lasten takia on erottava. Vain sinä voit arvioida, mikä on lapsille parasta. Tarpeen vaatiessa sinun on myös tuhlattava elämäsi, joskin sinulla on enää muutama vuosi tuskaa jäljellä.
"Kun kerran on menty naimisiin, on tässä pysyttävä? Joka tapuksessa en tähän enää tule jäämään kun lapset ovat kotoa pois muuttaneet. Kannattaako minun kuitenkin purra hammasta ja odottaa sinne asti?"
Punnitse kokonaisuus. Mieti, miten elämä järjestyisi erossa. Kumpi menettely hyödyttää lapsia? Miten uudet isäpuolet ja äitipuolet, lemmikit ja uusiosisarukset tulevat ilahduttamaan heitä?
Sitähän tässä on hammasta purren tehty jo kauan aikaa eli lasten takia pysynyt liitossa. Ja varmaan tulen pysymään jatkossakin, kun rohkeus ei riitä tätä lapsilta rikkoa. Silti huomaan että ne pienet hetket kun aidosti nauran ja olen hyvällä tuulella, ovat sellaisia joihin lapsetkin takettuvat ja koettavat hetkeä pitkittää. Kun tuon huomaan, entistä huonompi omatunto ottaa taas vallan.
Uutta miesehdokasta en edes ajattele etsiväni. Ketään en lapsille tulisi esittelemään ennen kuin he asuisivat kukin omillaan. Ja ainakaan itse en enää lapsia tulisi tekemään, taitaa kohta luonto jo tuossa asiassa muutenkin tulla vastaan. Kodin menettäminen lapsiin sattuisi eniten.
Mutta kuten sanottua, rohkeuteni ei taida eroon riittää ennen kuin lapset ovat omillaan, olipa tämä elämä itselle, puolisolle tai lapsille millaista ankeutta tahansa :(
Täällä kohtalotoveri.
Ei sinun kannata tuhlata elämääsi sellaisessa avioliitossa,mitä kerrot teidän suhteen laadusta.Lapsetkin vaistoavat varmasti,että sinulla ei ole hyvä olla.
Epätyydyttävän suhteen lopettaminen olisi paras ratkaisu,lapsetkin ymmärtävät sen vielä.Elämäsi lipuu eteenpäin ankeissa oloissa,jos et ryhdistäydy tekemään jotakin asian eteen.
Ratkaisun paikka pian,jos kerran yhteiselo on noin ankeata,eikä sitä voi korjata.Kannattaisiko kuitenkin keskustella miehesi kanssa,olisiko mitään keinoa pelastaa avioliitto.
Ankeus ei johdu välttämättä kumppanista. Elämä yksin voi olla vielä ankeampaa. Edelleen pitää maksaa velkoja, käydä töissä, herätä herätyskelloon, raahautua kauppaan, siivota, laittaa ruokaa jne. Lapset ovat raskain taakka kaikista.
Ero voi johtaa ojasta allikkoon.
Minä en koskaan ole ymmärtänyt sellaista asennetta, että ei haluta lähteä avioeron jälkeen uutta suhdetta etsimään/rakentamaan, kun lapset muka kärsisivät. Enkä sellaista asennetta, että ei haluta lapsille uutta kumppania esitellä. Elämme epätäydellisessä maailmassa. Kyllä avioeron jälkeen äidillä saa olla uusi kumppani ja äiti saa mennä uusiin naimisiin. Samoin isä. Minusta on aina ollut mukavampi lähettää lapsi isänsä luokse, kun tiedän, että siellä on myös vaimoihminen lapsia silmällä pitämässä ja lapsia hoitamassa. Ja meillä lapset ovat olleet superonnelliset uudesta ihanasta siskosta, vaikka siskolla eri isä onkin.
Kyllä, arki ei tästä paljonkaan muuttuisi. Edelleen pitäisi herätä, käydä töissä, tehdä ruokaa.... Mukava olisi vaan kotiin tulla hyvällä mielellä ilman ahdistavaa ilmapiiriä. Mielessä ei todellakaan ole etsiä uutta kumppania. Tällä hetkellä vain tuntuu että haluaisin käpertyä jonnekin piiloon ja olla siellä aivan yksin.
""Minusta tuntuu että minulla ja puolisollani ei ole enää mitään muuta yhteistä kuin asuntolaina ja lapset. Ei yhtään samaa kiinnostuksen kohdetta."
Näin on valtaosassa avioliitoista."
Juuri näin. Jokaisella parisuhteella on luonnollinen elinkaarensa. Tosi avioliitto alkaakin vasta sitten, kun tuo parisuhteen luonnollinen elinkaari on lopussa. Joskus kuulee tarinoita kuinka suhde on elpynyt tai onnistuneesti elvytetty. Useimmiten kai molemmat tyytyvät elämään rutiininomaista arkea kaikkine arkielämän kuvioineen.
Lapset typerin syy olla yhdessä....itse odotin kovin koska vanhempani tajuavat erota. Lapset tietää jo joten kauniisti pöydän ääreen koko perhe ja keskustelu käyntiin. Lapset tod näk jo jodottanut eroanne
Yksi vihje: Ei tarvitse odottaa lasten täysi-ikäistymistä. Kun nuorin pääsee peruskoulusta, niin siinä on hyvä sauma vaihtaa maisemaa.
Ja yksi kommentti: Hyppisin riemusta seinille, jos omassa avioliitossani olisi seksiä kerran kuussa. Viimeksi oli yli 10 vuotta sitten.
Mulla samanlainen tilanne miehenä...Avopuolisoa ei ole enää läheisyys ja seksi kiinnostanut aikoihin, tuntuu että saan satunnaisesti vain siksi kun hän ei jaksa selitellä haluttomuuttaan ja homma on pikaisesti ohi eikä meilläkään juuri sitä yhteistä tekemistä ole. Lapsi asuu vielä kotona ja siinä varmaan lähes ainut syy yhdessä pysymiseen. Monella tuntuu olevan samanlainen tilanne kun on pitkään parisuhteessa oltu. Olen kyllä ehdotellut kaikenlaista pientä mutta ei tunnu oikein kiinnostavan...sen sijaan avokki viihtyy yllättävän hyvin koneella myöhään illalla.
Meillä sama tilanne, mutta minä pitkään kaipasin, että mies viettäisi aikaa kanssani. Hän valitsi sen tien, että aina poissa kotoa. Ja yhä vähemmän meillä on yhteistä. Ja mitä kauemmin on ollut näin, että hän valitsee aina olla pois kotoa ja usein nukkua toisessa huoneessa, niin rakkauteni on vähä vähältä kylmennyt. Tunteiden laimeneminen ja kylmeneminen on välttämättömyys. Muutenhan kärsisin tilanteesta. Ja kärsinkin. Kärsin aivan hirvittävästi. Enää en kärsi. En kaipaa. En välitä. En enää. Se aika meni jo. Surullinen olen kuitenkin jollain lailla. Rakastaisinhan minä häntä, mutta jotta pysyisin koossa, niin en voi rakastaa enää. Hänen rakastamisensa sattuisi liikaa. Hän on sanonut, että on kanssani vain ja vain lapsen takia. Ja hän on sanonut, että ei katsoisi minua minuuttiakaan, jos lasta ei olisi. Ja on hän senkin sanonut, että hän ei koskaan halunnut lasta kanssani, koska eroaminen minusta olisi käynyt helpommin. Voi kun hän lähtisi. Sitten ei enää voisi sattua. Saisin aloittaa alusta. Ehkä löytäisin jonkun, joka rakastaisi.
" Ei yhtään samaa kiinnostuksen kohdetta. " Ja tästä syystäkö sinua yksinkään ei jaksa kiinnostaa mikään?
Lakkaa märehtimästä ja hanki elämä. Elämme vuotta 2015 ja sinulla on lupa elää myös omaa elämääsi perhe-elämäsi lisäksi. Jo se helpottaa kummasti ja sitten on helpompi ruveta työstämään jatkoa tai jatkumattomuutta liitolle yms. tulevaisuudelle.
Tuostahan syystä juuri erotaan - kun nyt se oma puoliso ei jostain syystä enää huvitakaan, huoh
Toimiva parisuhde edellyttää edes jonkin tasoisia parisuhdetaitoja, erityisesti sitä, että osaa pitää parisuhdetta yllä. SInulla on siis ongelma, ei perheelläsi tai miehelläsi. Olisiko mahdollista, että ennen eroa koittaisit muuttaa asennettasi? Kaikki tunteesi perustuvat omiin ajatuksiisi ja asenteisiin eli muutos olisi lähdettävät ajatusmalleistasi.
Toki nykyään toitotetaan "omasta elämästä" ja sitä jahdataan koko elämä tulematta sen onnellisemmaksi. Pitkä parisuhde on tavoittelemisen arvoinen ja niin moni haluaisi sellaisen mutta vain harva on valmis näkemään vaivaa sen eteen; kaikki tavoiteltavat asiat vaativat halua vaivannäköön, silloin kun siihen on tarvetta
Mutta jos tavoite on "kaikki kiva" ja "oma napa", ei muuta kuin ero vireillä ja baanalle muiden samankaltaisten joukkoon.
Ihminen on kyllä varsin 'väärin' naimisisissa, jos avio estää oman elämän. No. se tekee ihmisestä onnellisen ja kokonaisen, ei toisten puolesta eläminen. Oma elämä ei tarkoita eroa eikä oman navan ympärillä pyörimistä, se tarkoittaa vain, että ihminen jaksaa kaiken muunkin kun saa toteuttaa itseään(kin).
Oletan, että laisillesi "vaivan näkijöille" asia on kuitenkin yhtä kaukainen kuin Mars tästä planeetasta.
Lapset estää tehokkaasti itsensä toteuttamisen.
Allekirjoitan täysin kirjoituksesi. Taitaa vain nykyään olla niin, ettei kestetä sitä, että suhteessa takkuaa ja kun takkuaa, niin ei osata ratkaista ongelmia, koska parisuhdetaidot puuttuu. Yleisin ratkaisu on vain vaihtaa nuorempaan tai parempaan, näin siis vaihtovaiheessa kuvitellaan, kunnes päädytään taas samaan onnettomaan tilanteeseen. Vallalla on outo rusinat pullasta -kulttuuri, jossa haetaan vain omaa mielihyvää, eikä ole väliä, miten se tehdään - pettäminen tuntuu olevan suosittu menetelmä.
Parisuhteessa on vain aikoja, jolloin sen täyden huomion vie esimerkiksi lapset ja jos mies ei syystä tai toisesta osallistu kodinpitoon, vaan arki jää naisen harteille, niin usein niitä ongelmia syntyy ihan itsestään. Erityisesti silloin, jos mies on luonteeltaan kuin yksi lapsi lisää, vaatii huomiota ja hemmottelua, eikä näe toisen taakkaa. Lisää kierrettä tulee, kun joku lapsista sairastaa jotakin kroonista, on siis aika selvää, että hyviä tai edes keskinkertaisia parisuhdetaitoja tarvitaan.
Kyllä itsestäni ainakin tuntuisi kierolle hakea huomiota kaikenlaisista miessuhteista, kun lapsien päävastuu kasvatuksesta kuuluisi minulle. Vahvasti tulisi esiin, että äiti tässä nyt näyttää lapsille mallia, miten miehiä kohdellaan ja toisaalta, miten antaa itseään kohdeltavan satunnaissuhteiden naisena. Yhtä oudolta tuntuisi elää kaksoiselämää eli sillä viikolla, kun lapset olisivat isän luona, muuttuisin hunajaiseksi saalistajaksi miesmarkkinoilla tai eläisin erilaista elämää lapsien selän takana jonkun uuden kanssa. Lapset ovat niin tarkkasilmäisiä ja oppivat meistä vanhemmista monia sellaisia asioita, joita emme olisi halunneet heidän edes oppivan eli usein se vanhemman vastuu himon pyörteessä unhoittuu.
Voi ei...onko se väännettävä rautalangasta siis se, että ihminen itse määrittelee "väärin tai oikein naimisensa", ei avio ole este eikä lisä. Hyvä jumala sentään, että joidenkin on kerta kaikkiaan vaikea ymmärtää se, että ne omat ajatukset ovat kaiken alku ja juuri. Me vaivannäkijät olemme luultavasti onnellisempia kuin te oman elämän perässä juoksijat - "leijat, leijat"
Pienet lapset estävät vanhemmilta ehkä sitä sun tätä, mutta isommat eivät enää mitään.
"Oman elämän perässä juokseminen" ei tarkoita sitä, että ei näkisi vaivaa liittonsa takia. Painotuksista ja suhteellisuudentajusta riippuvat monet asiat, jos ymmärtää mitä ne tarkoittavat.
Minusta tuntuu että tämä ongelma on todella yleinen ruuhkavuosina (pienlapsi arjessa). Odotukset toisesta ei vastaakaan sitä mitä kuvittelit ja millaiset unelmat on. Surullinen totuus näyttää oman kokemuksen perusteella olevan se, että aina kun on saatu lapset ja tilanne jotenkin paikallaan polkevaksi, alkaa mietityttää että tässäkö tää nyt oli. Olen itse toisella avioliitolla tilanteessa jossa puolison sanoo että haluaa etäisyyttä ja omaa tilaa nyt jo 3 kerran (Entinen liitto floppasi, kun en suostunut näkemään pelkojeni ohi) ja alan ymmärtää mistä on kyse.
Jotenkin kun itse rakastaa vielä ja on paljon lapsia taloudessa, sitä haluaa kestää pidempään. Jos olet monta vuotta investoinut elämästäsi jollekin, ei sitä kannata suin päin pois myöskään heittää kevyin perustein. Kaikista paras tilanne olisi suoraan mennä perheterapiaan käsittelemään noita ongelmia ja puhua analyyttisesti ja totuuden mukaisesti parisuhteesta. Tällöin voidaan miettiä hyväksytäänkö tilanne ja toinen ihminen kaikessa ihanuudessaan ja karmeudessaan ja voidaanko jatkaa yhdessä vai ei.
Kun on tuntenut jonkun yli 5 vuotta, alkaa näkemään ihmisen sellaisena kuin hän todella on, eikä sellaisena minkälaisena itse hänet olet nähnyt. Jos todellisuus ei vastaakaan sitä kuviltelmaa ja on tehty jo lapsi taikka 2, koetaan olevamme ansassa tilanteessa joka on lohduton ja musta sen takia, että toisen koko olemus ei vastaakaan unelmaasi.
Pettymys ja turhautuminen ajaa tilaan jossa syntyy negatiivinen kierre, syyttely ja mahdollisesti hairahdukset, joita on vaikeaa antaa anteeksi. Jos olet tässä tilassa ja pysähdy miettimään, voitko rakastaa toista sellaisena kuin hän oikeasti on? Voitko hyväksyä sen että toinen ihminen ei ole täydellinen ja että hän on raadollinen. Mitä hyvää näit hänessä aiemmin vai oliko kyse vaan hormoneista? Aikuinen terve suhde pitäisi antaa molemmille tarpeeksi tilaa toteuttaa omaa elämäänsä ja tukea sitä. Jos näin ei ole, sitä suhdetta pitäisi hoitaa niin, että toinen ymmärtää tilanteen ja voi valita oman polkunsa. Kaikkea ei voi hyväksyä, mutta kaikkea ei kannata myöskään hylätä. Toisen tuntemaan oppiminen voisi olla hyvästä ennenkuin tekee lapsia, kovin moni ei tätä tietenkään nuoruuden myrskyissä ymmärrä.
Tehkää parisuhteitten eteen jotain!!!!!!!
Ahhahhaaa. Aika moni varmaan yrittää parisuhteen eteen tehdä jotain tai ainakin toinen osapuoli. Se ei aina vaan mene niin ja jotkut osaa puhua, puhua, puhua ja puhua ja sanonko vielä kerran, että puhua. Luvata, luvat, luvata, luvata ja luvata.
Enpä usko, että kovin moni olisi niinkään pitkään sinnitellyt avioliitossa , jos ei lapsia olisi eikä ole mikään ihme ettei nykyajan nuoret aikuiset halua mennä naimisiin ja viettävät yhä kasvavassa määrin ties minkälaista parisuhde-elämää, kämppä sulla, kämppä mulla, mun elämä ja sun eämä.
Kyse ei itselläkään ole siitä etteikö olisi yritetty. Olen itse kynsin hampain pitänyt liitosta kiinni aikanaan kun lapset olivat pieniä ja ruuhkavuosia elettiin. Olenko itse enää sama ihminen kuin 16 vuotiaana? En. Pitääkö minun elää loppuikäni sen valinnan mukaan, minkä olen joskus teininä tehnyt? Toivottavasti ei. Viimeistään kun lapset ovat peruskoulunsa käyneet, on minun aika toimia kuten joku aiemmin ehdottikin.
Olisiko jo korkea aika lopettaa se kummallinen häpeily siitä, että avioliitto ei kestänytkään kuolemaan asti? Onko ihminen edes tarkoitettu olemaan sillä tavalla?
Miksei voida hyväksyä, että ihmissuhteita tulee ja menee, joku kestää 5 vuotta, joku 20 vuotta mutta väkisin ei tarvitse vääntää. Parisuhteen pitää olla voimaa antava eikä voimaa imevä asia, muuten se menettää koko tarkoituksensa. Lapset tehdään siinä uskossa että tämä kaveri ei tästä vaihdu, mutta mistäs sen voi tietää? Huomenna voi jäädä vaikka bussin alle. Eiköhän tuossa olisi kaikkien kannalta parasta, kun laitettaisiin mahdollisimman siististi homma pakettiin ja todettaisiin, ettei tässä ole enää järkeä. Tämä liitto ei ole enää hyvinvoinnin lähde kenellekään. Tämä pätee myös lasten kannalta. Ja koti, se on lapsille muuta kuin ne tutut seinät. Se on mikä tahansa turvallinen ympäristö, jossa asustaa hyvinvoiva vanhempi, eikä mikään kireä ja elämäänsä kyllästynyt. Viimeistään tuo, että itsekin myönnät purkavasi pahaa oloa lapsiin, pitäisi olla merkki siitä että tämä järjestely on aikansa nähnyt ja on muutoksen aika. Sinulla saa olla omakin elämä, uusi rakkaus ja mitä se sitten tarkoittaakin. Sitten olet taas se naurava ja kiva äiti ja voit antaa lapsillesi paljon enemmän.
"Olisiko jo korkea aika lopettaa se kummallinen häpeily siitä, että avioliitto ei kestänytkään kuolemaan asti?"
Ei ole kyse siitä. Kysymys on, kestääkö ihminen lapsenteon seuraamuksia. Lapset varastavat vanhemmiltaan elämän parhaat vuodet. Toisaalta ne parhaat vuodet on lapsille tarkoitettukin. Ihmisten pitää vain tajuta se, kun lapsentekoon ryhtyy. Oma elämä on mennyt, ja uuden sukupolven elämä alkaa.
Edes kuolema ei vapauta lasten taakasta. Elämästä ei ole lupa livistää, ennen kuin lapset seisovat aikuisina tukevasti omilla jaloillaan.
Mutta usein ongelma onkin se, että jokainen meistä olettaa, että se puoliso on se "minulle voimaa antava", harva haluaa itse panostaa tuohon. Juuri tuo toisen vastuuttaminen omasta onnellisuudesta on suurin parisuhteiden erojen syy; selitelläämpä sitä millä tekosyyllä vain, yleisin luultavasti "erilleen kasvaminen".
Kyllä nykyisin suurin osa jo hyväksyys tuon kertakäyttöajattelun myös puolison suhteen; siinähän ei parisuhdetaidot kehity lainkaan. Itse kannatan ja kunnoitan pitkiä parisuhteita, niitä joissa on ollut myös ongelmia ja niistä on selvitty. Niitä parisuhteita, joissa on ollut hiljaisia ja kuivia aikoja, ja siitä huolimatta rakkaus säilyy. Parisuhde ja sen ylläpitäminen on taitolaji ja siihen enää harva kykenee. Mutta toisaalta jos suurin osa hyväksyy sen, että sitten kun ei ole enää kivaa, voi erota ja aloittaa toisen kanssa alusta ja lopettaa taas siihen, mihin aikaisemminkin.
Minun elämäni parhaat vuodet olen viettänyt juuri lasten pienenä ollessa, kaikki muu on vain rekvisiittaa sen rinnalla.
Melkoisesti syyllistät näinkinvoiajatella avioliitosta luopuvia. Itse tein monta vuotta töitä suhteen kuntoon saattamiseksi. On haettu asiantuntija-apuakin ja mies kyllä voisi liittoa jatkaakin, tietää ja myöntää itsestäkin johtuvat ongelmat, mutta mikään ei muutu. Itse en vain jaksa, pakko uskoa en ollut hänelle liiton jatkamisen arvoinen. Lisäksi vastaansanovat murkut vievät voimia senverran, että toivoisi että kumppanin kanssa voisimme toisiamme tukea, mutta kun ei niin ei. Kyllähän lapset joskus muistavat kertoa rakastavansa ja toki heitä rakastankin, mutta kyllä sitä oikeasti kaipaisi sitä aikuisenkin rakkautta. Jos en jaksaisi niin tidän, että mieheni kyllä lasten kanssa pärjäisi, kasvattaen heistä karskisti kiroilevia, toisia huomioimattamia ja ärhäkkäitä ihmisiä. No, onko sillä toisaalta niin väliäkään, niin kai sitä nykymaailmassa pärjää.
"Minun elämäni parhaat vuodet olen viettänyt juuri lasten pienenä ollessa"
No, siinä olet kyllä onnekas. Minun elämäni kamalimmat vuodet olivat juuri, kun lapset olivat pieniä ja pohjattoman vaativia.