Olemme olleet mieheni kanssa 3,5 vuotta yhdessä ja nyt muutamme erilleen, minun aloitteestani. Hän on aina asunut jonkun siipien alla, ensin äitinsä ja sitten minun. Hän ei ole kasvanut ja alkanut ottamaan vastuuta niinkuin 23-vuotiaan tulee tehdä, ja se rassasi suhdettamme aivan älyttömästi!
Nyt tuntuu, et se omien siipien kokeilu on pakko tehdä, pakko antaa hänen nähdä, että ei rahaa tule joka paikasta vain istumalla ja kotityöt eivät hoidu ellei joku tee niitä.
Olin jo luovuttaa tässä suhteessa, mutta viikon aikana olen tajunnut, kuinka paljon häntä rakastan. Kaikki kokemukset ja muistot painavat vaakakupissa enemmän kuin ne huonot asiat, haluan todella olla vain hänen kanssaan.
Olen sen hänelle kertonut, ja hänkin oli vielä pari viikkoa sitten valmis yrittämään, mutta nyt hän ei enää tiedä. Kerroin että olen valmis tekemään mitä vain, että tämä suhde saadaan taas toimimaan, koska tunnen niin vahvasti että hän on minulle se oikea.
Muistelen hetkiämme 3,5 vuoden aikana. Olemme kokeneet paljon, vaikeita aikoijakin on ollut, mutta tämä ylittää kaiken! Olen yrittänyt ajatella, että suhde on asia, johon molempien tulee sitoutua ja tehdä kaikkensa, niin hyvien kuin huonojen hetkien aikana.
En voi kuvitella, että tämä on tässä. Sisareni kuoli viime heinäkuussa ja mieheni oli silloin rinnallani. Hän kantoi arkkua sisareni hautajaisissa ja on muuttunut uskomattoman paljon, mutta se pieni osa vastuuta puuttuu..
Mulla on vain niin uskomattoman paha olla! Pääsen hänen luokseen vasta maanantaina, ja tää ahdistus oikeasti tuntuu tappavan minut. Puhumattakaan siitä joulumielestä, mitä ei ole tänä vuonna näkynyt :)
Jos totta puhutaan, niin toivon että olisin odottanut vähän enemmän aikaa tässä muuttojutussa, mä taidan katua sitä. Mutta tehty mikä tehty, nyt vastuu omista teoistaan. On se vain niin perhanan vaikeaa!
Nyt tuntuu, et se omien siipien kokeilu on pakko tehdä, pakko antaa hänen nähdä, että ei rahaa tule joka paikasta vain istumalla ja kotityöt eivät hoidu ellei joku tee niitä.
Olin jo luovuttaa tässä suhteessa, mutta viikon aikana olen tajunnut, kuinka paljon häntä rakastan. Kaikki kokemukset ja muistot painavat vaakakupissa enemmän kuin ne huonot asiat, haluan todella olla vain hänen kanssaan.
Olen sen hänelle kertonut, ja hänkin oli vielä pari viikkoa sitten valmis yrittämään, mutta nyt hän ei enää tiedä. Kerroin että olen valmis tekemään mitä vain, että tämä suhde saadaan taas toimimaan, koska tunnen niin vahvasti että hän on minulle se oikea.
Muistelen hetkiämme 3,5 vuoden aikana. Olemme kokeneet paljon, vaikeita aikoijakin on ollut, mutta tämä ylittää kaiken! Olen yrittänyt ajatella, että suhde on asia, johon molempien tulee sitoutua ja tehdä kaikkensa, niin hyvien kuin huonojen hetkien aikana.
En voi kuvitella, että tämä on tässä. Sisareni kuoli viime heinäkuussa ja mieheni oli silloin rinnallani. Hän kantoi arkkua sisareni hautajaisissa ja on muuttunut uskomattoman paljon, mutta se pieni osa vastuuta puuttuu..
Mulla on vain niin uskomattoman paha olla! Pääsen hänen luokseen vasta maanantaina, ja tää ahdistus oikeasti tuntuu tappavan minut. Puhumattakaan siitä joulumielestä, mitä ei ole tänä vuonna näkynyt :)
Jos totta puhutaan, niin toivon että olisin odottanut vähän enemmän aikaa tässä muuttojutussa, mä taidan katua sitä. Mutta tehty mikä tehty, nyt vastuu omista teoistaan. On se vain niin perhanan vaikeaa!
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.