Olen toisessa pitkässä parisuhteessani, ja tässä vuosien varrella minua on yhä enemmän alkanut kiusata se, ettei meillä ole tärkeitä yhteisiä muistoja. Näin vanhemmiten sitä mieluusti muistelisi niitä perheen tärkeitä virstanpylväitä: raskauksia, synnytyksiä, lasten eri ikävaiheita aina vauvasta aikuisiksi asti. Mutta näin toisessa liitossaan olevalla ne ovat kummallakin erillisiä...miten te muut vastaavassa tilanteessa olevat olette tämän kokeneet?
Yhteisten muistojen puute
Toistakertaa
16111
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 16
Vanhimmat
Minäkin olen uudella kierroksella, mutta sillä erotuksella, että tapasimme kun molempien lapset olivat vielä pieniä. (1v, 2v ja 4v.) Näin ollen lasten eri ikävaiheita olemme saaneet elää ja kokea yhdessä. Vain raskausaikoja tai synnytyksiä ei yhdessä olla koettu. Ja häätkin on molemmilla takana vain menneessä suhteessa, sillä emme ole pitäneet hoppua vihille menon kanssa.
Joskus ollaan puhuttu, että "olispa ollut kiva, jos juuri sinä olisit ollut rinnalla silloin kun lapsi syntyi" tms, mutta ei niihin jäädä vatvomaan. Syntymän hetki on kuitenkin vain yksi hetki. Kaikki muut hetket elämässä ovat loppujen lopuksi yhtä tärkeitä. Jos hetket loppuisivat tähän, se merkitsisi kuolemaa... Eli kyllä, tämä hetki on yhtä tärkeä kuin lapsen syntymä. Ja muutenkin... Parempi että kohtasimme myöhään kuin ei milloinkaan.;)
Voihan se olla, että joitakin asioita muistelisi enemmän, jos olisi ydinperhe. Mutta jos olisin ydinperheeseen jäänyt, minä ja lapset olisimme jääneet paitsi tästä perheonnesta. Lasten kanssa toki joskus muistelen heidän syntymää tms. En koskaan, ikinä, edes yksin ollessani, ajattele oliko exäni silloin paikalla vai ei. Hän ei ollut sillä hetkellä tärkeä, vaan se lapsi.
Minun silmääni pisti aloittajan kirjoituksessa vähän sama kuin tuosta sinun kirjoituksesi viimeisestä lauseesta. Mikään muistoista ei liittynyt siihen entiseen puolisoon vaan lapsiin. Raskauteen, synnytykseen ja lasten kasvuun ja kasvattamiseen.
Tuosta kaikesta tulee mieleen, että mies oli koko hommassa vain statisti, mikä mahdollisti omien perhehaaveiden toteuttamisen. Lapsettoman silmään se pistää todella ilkeästi.
Noin muuten meidän yhteiset muistot ovat syntyneet tapaamisestamme, yhteisistä sattumuksista, matkoista, häistä, muutoista ja aivan normaalista arjesta. On puolison halveksuntaa olla edes huomaamatta moisia.
Saanen korjata käsitystäsi: mies ei todellakaan ollut statisti, vaan pääosan esittäjä, pikemminkin lapset olivat ne jotka olivat sivuroolissa (itse en olisi edes välttämättä lapsia halunnut, miehelleni se oli huomattavasti tärkeämpää, eli se niistä perhehaaveista). Se vaan nyt on niin, että lapsiperheessä nuo asiat juurikin ovat niitä, joista yhteisiä muistoja syntyy.
Ja sanottakoon vielä, että nykyinen mieheni ei ole puolisoni, eli emme jaa arkea vaan elämme erillissuhteessa. Mielelläni olisin hänenkin kanssaan yhteisiä muistoja hankkinut ja niitä sitten yhdessä jakanut (tapaamistamme tai muita yhteisiä virstanpylväitämme hän ei halua muistella, joten ne ovat poissa laskuista), mutta kun niitä ei tässä elämänvaiheessa ja -tilanteessa enää oikein tule, kun kaikki alkaa olla jo takanapäin.
"kun niitä ei tässä elämänvaiheessa ja -tilanteessa enää oikein tule, kun kaikki alkaa olla jo takanapäin."
Jessus! :o Vain lasten saamisesta ja kasvattamisesta voi jäädä merkittäviä muistoja, ja kun se aika on ohi niin kaikki alkaa olla takanapäin?
Minä aion kyllä hankkia paljon, paljon uusia muistoja, jos vain elää saan riittävän pitkään. Toivottavasti niihin liittyy myös nykyinen miesystäväni. Muistoja matkoista, juhlista, elämyksistä... yhtä lailla romanttisista kahdenkeskisistä hetkistä kuin arkisista marjanpoimintareissuista tai matonpesusta.
Onkohan sinulla meneillään jonkinlainen surutyöprosessi menneisyyteen liittyen?
Vaan kun nykyiseni ei enää halua mitään juhlia eikä elämyksiä, vanha mies kun jo on.
Kaipa sitä voi surutyöksikin sanoa, kun elämä on jo eletty, ja lähtö lähenee. Toivottavasti sinulla vielä on pitkälti elämää jäljellä. Minulla ei.
"Vaan kun nykyiseni ei enää halua mitään juhlia eikä elämyksiä, vanha mies kun jo on."
No eiköhän tuo ole se todellinen ongelma, ei se että teillä ei ole yhteisiä muistoja kovin kaukaa. Vai onko todella niin että sinulle riittäisi loputtomiin vain yhteinen muisteleminen vaikka miehesi ei enää oikein mitään sinulle nyt tarjoaisikaan? Ja jos on noin, onko nykyinen suhteesi todella sellainen kuin haluat? Pelkkää muitelua koko suhde?
Ja on kyllä hankala ajatella että mitään juhlia tai elämyksiä ei voisi enää tulla jos miehesi ei nyt ole joku 90-vuotias tai pelkkä vuodepotilas.
Vastasinkin jo helkalle alempana, voit lukea sieltä tarkemmin. Sen verran siihen lisään, että lapset oli kyllä molempien haave aikoinaan -puheentasolla. Miestä ei sitten kuitenkaan kiinnostanutkaan, kun esikoinen syntyi. Minua kiinnosti, ja nautin joka hetkestä lapsen kanssa. Elämä oli hyvää aina silloin, kun mies reissasi työnsä takia. Onneksi reissasi paljon. Toisen lapsen syntyessä suhde oli jo helvettiä, ja myönnän että kun exä toista lasta aikoinaan toivoi, niin mietin asiaa itsekkäästikin, ja esikoisen näkökulmasta. Minäkin halusin toisen lapsen, koska halusin esikoiselle sisaruksen. En enää uskonut hitustakaan, että miestä lapsi todellisuudessa kiinnostaisi, mutta yhteinen päätös toisenkin lapsen hankinta oli.
Ehkäpä minä olin exälle vain statisti, tai joku joka esiintyi edukseen hänen vaimonaan. Joku joka hoiti kodin ja lapset niin hyvin, että hän saattoi esiintyä ulospäin hyvänä puolisona ja "onnellisen perheen päänä". Ehkä exä oli minulle suhteen loppuaikana vain joku josta en vielä osannut päästä eroon omien häpeän tunteideni takia.
Lähdin suhteesta kun kuopus oli 2 viikon ikäinen. Lähdin koska exä otti minut väkisin ennen kuin tikit välilihassa olivat kunnolla parantuneet. Lapset ovat tavanneet biologista isäänsä niin paljon kuin isä on halunnut -ja se on noin kerran kuukaudessa yhden päivän ajan. Samalla rytmillä on jo vuosia menty. Toisinaan kuluu pari kuukautta, ettei exästä kuulu mitään. Ei haittaa minua, eikä tunnu haittaavan lapsiakaan.
Se että en halua muistella exää, vaan muistelen menneistä hyvällä vain lapsia ja heidän kanssa viettämääni aikaa, ei ole loukkaus sinun parisuhdettasi kohtaan. Lapsetonkin suhde voi olla onnellinen tai onneton ihan samalla tavalla kuin sellainen, jossa lapsia on.
Nykyisessä liitossani meidän parhaat muistot ehkä kuitenkin liittyvät myös lapsiin, koska olemme molemmat hyvin perhekeskeisiä. Toki meillä on ihanaa kaksinkin, mutta meidän yhteinen huumori kantaa myös perhearjessa. Vaikka nykyinen liittoni on jo vuosia ollut pullollaan rakkautta, niin koen että elämän parhaat palat tarjoaa lapset. Niin minun kuin miehenkin jälkikasvu. He ovat meitä ihmisinä eniten liikuttaneet. Ja he tekevät meistä ihan vain pariskuntaa vanhemman tiimin. Heistä me koemme olevamme yhdessä vastuusta. Se on huisin mahtava ja pelottava vastuu. Jos olisimme lapsettomia, ne parhaat muistot voisivat tulla jostakin muusta.
No tuohan kuulostaa jo perin ymmärrettävältä lapsettomankin lukemana.
"olispa ollut kiva, jos juuri sinä olisit ollut rinnalla silloin kun lapsi syntyi"
:-o
En todellakaan olisi halunnut jakaa synnytystä kenenkään muun kuin lapseni isän kanssa. Hänen kanssaan lasta toivoin, hänen kanssaan elin yhdessä raskausajan ja hänen = meidän lapsesta oli kysymys.
"En koskaan, ikinä, edes yksin ollessani, ajattele oliko exäni silloin paikalla vai ei. Hän ei ollut sillä hetkellä tärkeä, vaan se lapsi."
Oma lapseni on minun ja exäni rakkauslapsi. Se, että exäni oli mukana synnytyksessä oli minulle todella tärkeää ja ihan ilman muuta liitän hänet niihin muistoihin. Huomioni ei ollut hänessä, koska ensisynnyttäjänä olin niin peloissani ja keskittynyt itseeni ja vauvaan, mutta ihan varmasti hänen läsnäolonsa oli tärkeä. En voisi kuvitella kuittaavani hänen osuuttaan toteamalla, etten edes muistelisi sitä tai ettei sillä olisi ollut merkitystä.
Uuden ihmisen kanssa hankitaan ihan uudet muistot. Niille on koko loppuelämä aikaa.
Kaikilla on omat muistonsa, ja pidä toki sinä omiasi arvossa. Se että sinun muistoissasi eri asiat ovat tärkeitä kuin jonkun muun muistoissa, se ei tee jonkun toisen muistoista vähemmän tärkeitä. Kovin heppoisin tiedoin ei kannata noin kummastella.
Minun exäni esimerkiksi synnytyksessä(kin) oli henkilö, jonka olisin halunnut huoneesta pois, mutta en kehdannut sitä pyytää. Onneksi juuri h-hetken kieppeillä hän oli aika etäällä ja harmiton. Hän täytti tietääkseni sanaristikoita vähän matkan päässä. Minulle hän ei juuri silloin puhunut mitään, eikä minuun huomiota kiinnittänyt. Hän oli vastenmielinen ihmisen kuvatus. Kolme tuntia lapsen syntymän jälkeen, eli lähes heti kotiin mentyään, hän soitti minulle sairaalaan ja huusi ja haukkui minut huoraksi. Niin, ilman syytä. Tai no, olihan siinä se syy, että 31 tunnin synnytyksen jälkeen kehtasin hänelle puhelimeen ystävällisesti sanoa, että olen hyvin väsynyt, ja sopisiko jos nukkuisin... Että kun minä muistelen lapseni syntymää, minä mielelläni muistelen vain lasta. Ymmärrätkö? On tutkitustikin ihmisen onnellisuudelle ja mielenterveydelle tärkeää, että muistelee ennemmin hyviä kuin huonoja asioita. Exääni en siihen synnytyshommaan tarvinnut. Hän siitti lapsen. Se siitä. Missään muussa hänestä ei vuosien varrella apua ollut.
Enkä siis väitä, etteikö exänkin kanssa olisi ollut myös mahtavia kokemuksia aikoinaan. Hyviä päiviä. Mutta suoraan sanottuna vuosien myötä siihen päälle kaadettu sonta kyllä hyvin mitätöi ne kauniit muistot. Ne ovat menettäneet arvonsa. Joistakin muista menneisyyden ihmisistä toki minulla on paljonkin mukavia muistoja, mutta esimerkiksi miehiä jostain nuoruusvuosilta ei todellakaan tule juurikaan muisteltua.:)
Siitä olen samaa mieltä, että uuden ihmisen kanssa hankitaan uudet muistot. Mutta en näe siinä mitään pahaa, jos joskus olemme miettineet, että olisimme esimerkiksi synnytyksen kokeneet mielummin yhdessä. Kyllä se olisi ollut hieno asia. Nykyinen mieheni ei ollut parisuhteessa lapsensa syntyessä. Pääsi kuitenkin synnytykseen sivusta seuraajaksi, mutta ei kokenut siinä tilanteessa olevan hänelle roolia tai tilaa. Ymmärrettävää, koska eivät olleet parisuhteessa lapsen äidin kanssa. Mieheni ei esimerkiksi saanut antaa henkistä tukea synnyttäjälle. Itse olisin sitä henkistä tukea kaivannut. No, olemme kuitenkin molemmat sitä mieltä, että lasten syntymät ovat olleet kullanarvoisia hetkiä, jotka muovasivat meitä ihmisinä.
Oisko kuitenkin parempi miettiä, miten niitä yhteisiä muistoja syntyy nykyisessä suhteessa, kuin murehtia menneitä?
Miksi niiden muistojen pitäisi olla niin yhteisiä?
Itselläni on muistot vanhemman poikani syntymästä (toki exän raskausajastakin), vauva-ajasta, siitä miten poika sotki itsensä nami-namilla ja maalasi lattian, siitä ajasta kun olin hänelle yh-isä. Samoin on muistot toisen poikani syntymästä (ja taas toki toisen exäni raskausajoista), hänen vauva-ajastaan ja siitä miten hän pelkäsi muumien mörköä että piti mennä viereen nukkumaan :D
Ne ovat MINUN muistojani ja olen onnellinen ja hyvilläni niistä kaikista kauniista muistoista mitä minulla on rakkaista pojistani. Valokuviakin muistoista on jos pää himmenee niin voi katsella kuvista.
Tietysti olisin halunut nykyisen vaimoni kanssa myös yhteisen lapsen muuten mutta ikää molemmilla niin paljon ja vaippojen vaihtelua takana että ei enää voi. Vaikka tykkään lapsista ja vauvoista todella paljon mutta järki käteen, ei enää tässä iässä.
Joskus olen hieman ehkä katkera siitä ettei tavattu aikaisemmin, että ei saatu mahdollisuutta yhteiseen lapseen.
Mutta se meni nyt näin, molemmilla on omat muistonsa omista lapsistaan joita täytyy vaalia ja yhdessä silti voidaan tehdä myös lastemme kanssa uusia omia muistoja kaikki yhdessä. Onhan lapsillakin synttäreitä vielä ja erilaisia juhlia joita voidaan kaikki porukalla viettää.
Uusi elämä, uusi aika, uudet kujeet.
Uudet muistot..
Itse en ole koskaan lapsia saanut. Mutta olen olen ollut lähivanhempi myös puolisoni lapselle, eli lapsi asui meidän kanssamme. Itse en siis koskaan saa omien lasteni muistoja vauva-ajasta, enkä myöskään puolisoni lapsen, koska olemme eronneet.
Monikaan ei ymmärrä miltä tuntuu, kun ihmiset puhuvat lapsistaan tai lapsenlapsistaan ihmiselle, joka ei koskaan ole saanut omia lapsia. Se on aina tuskallista. Et koskaan saa äitien-/isänpäivä korttia, et koskaan näe lasten kasvamista, saati näin vanhempana lapsenlapsia. Eipä tule nuorisoa koskaan kukaan käymään.
Nykyisen miesystäväni kanssa kanssa (hänellä on lapsia, emmekä asu yhdessä), tulee meidän tehdä muistoja, joissa olemme me kaksi. Ei välttämättä edes muistoja, missä on hänen lapset mukana, vaan meistä kahdesta. Tärkeätä on mielestäni olla yhdessä, vaikka marjametsässä, käydä kävelyllä käsi kädessä, viettää aikaa.
Olen itse saanut nuorempana elää mukavan elämän, joita voin aina yksin muistella. En kuitenkaan halua kertoa kaikkea nykyiselle miesystävälleni, sillä ne eivät vain kuulu hänelle. Ne ovat minun muistojani. Miesystäväni muistelee paljon omien lastensa vauva-aikaa ja lapsuutta (ovat nyt jo lähes aikuisia), välillä en jaksaisi kuunella, koska ne eivät minua kosketa mitenkään. Itselle tulee välillä mieleen, että hän samalla muistelee perhettä, joka he silloin olivat. Tämä voi joidenkin mielestä kuulostaa oudolta, mutta en itsekään kerro entisestä elämästäni, kuin ns. pakollisen. Ei minun tarvitse sitä ääneen muistella.
Ei liikaa menneitä pidä muistellakaan. Ei ääneen puolisolle, eikä edes yksin. "Elätä muistoja, mutta älä elä niissä." Se on hyvä ohje. Kohtuus siis muistelussakin. Ei menneitä tarvitse unohtaa, ellei menneet ole niin kamalia, että on parempi unohtaa. Mutta ei niissä menneissä vellota, eikä niitä menneitä kaivata. Se joka menneeseen kaipaa, ei osaa arvostaa elämää tässä ja nyt.
Enpä ole ikinä kuullut mitään typerämpää. Jos sulla pitää olla yhteisiä muistoja niin ala pika-pikaa ja äkkiä järjestää sellaisia. Maailma on täynnään muitakin asioita ja aiheita kuin lapset ja tapahtumat heidän ympärillään.