Olenko pilannut kaiken? Olemme seurustelleet 3.5 vuotta ja asuneet 3 vuotta yhdessä. Nyt olen irtisanonut vuokrasopimuksemme ja muutamme vuoden vaihteessa omiin asuntoihin.
Tein tämän siksi, että tämä suhde pystyisi jatkumaan. Olen niin väsynyt kantamaan vastuun, olen pitänyt miehestäni "huolta" heti hänen äitinsä jälkeen. Mielestäni ainoa tapa miten mieheni pystyy kasvamaan ja kypsymään kuten kaikki normaalit ihmiset, on ottaa vastuu omasta elämästään ja omasta asunnostaan.
Haluan silti olla hänen kanssaan, koska hän on minulle niin rakas ja tärkeä ja rakastan häntä yli kaiken. Hän on ollut tukeni ja turvani erittäin vaikeina aikoina.
Haluaisin edetä pienin, kokeilevin askelin tästä eteenpäin. Viimeisin vuosi on ollut aivan kamala, meillä ei ole ollut yhteistä elämää lähes ollenkaan. Nyt haluaisin korjata sen. Haluan puhua kaikki asiat läpi, haluan oppia huomaamaan toisen hyvät puolet ja piirteet eikä aina niitä negatiivisia.
Näen hänet tulevaisuudessani, mutta nyt hän on alkanut epäröimään. Hän ei tiedä, onko mitään mieltä enää yrittää tätä suhdetta korjata. Olen sanonut hänelle, että minä ainakin olen valmis tekemään mitä vain. Suhteessa tulee huonoja aikoja mutta suhteeseen mielestäni joko sitoudutaan tai ei. Ja minä ainakin olen valmis rakastamaan ja sitoutumaan ja tekemään kaikkeni, että saan olla hänen rinnallaan vielä.
On niin ahdistava olo! Tuntuu, kuin olisin pilannut kaiken, ettemme voi enää olla yhdessä. Tottakai se olisi erilaista, mutta mielestäni tämän kokemuksen myötä parempaa. Se mikä ei tapa, vahvistaa.
Olen joulun ajan ollut kotonani, perheen parissa. Olen aivan poikki, kaipaan hänen vastuun ottoaan ja sitä, että minusta pidetään välillä huolta. Olen fyysisesti ja henkisesti niin rikki. Maanantaina näen mieheni, menemme pakkailemaan loppuja yhteisiä tavaroitamme, ja pitäisi puhua silloin...
Mutta kun pelottaa!!! Hänen kantansa tähän asiaan on ollut, että hänen on ollut parempi olla yksin pari viime viikkoa. Hän muistelee viimeistä vuotta ja niitä huonooja hetkiä, joita oli enemmän kuin hyviä. Mutta kun minä muistelen kahta ensimmäistä vuotta, ja silloin niitä hhuonoja hetkiä ei todellakaan ollut! Muistelen kaikkea yhdessä tekemäämme ja kokemaamme.
Kaipaan häntä niin paljon, että sydämeen sattuu oikeasti. Ja itken. Koko vuoden olen sinnitellyt jollain ihmeellisellä pienellä voiman pisaralla, mutta nyt sekin on loppunut. Ja kaikki vuoden menetykset ja tuska ovat konkretisoituneet.
Miltä kuulostaa? Pahalta. En tiedä. En tiedä mitä tekisin tai mihin menisin. Voi luoja tätä elämää.
Tein tämän siksi, että tämä suhde pystyisi jatkumaan. Olen niin väsynyt kantamaan vastuun, olen pitänyt miehestäni "huolta" heti hänen äitinsä jälkeen. Mielestäni ainoa tapa miten mieheni pystyy kasvamaan ja kypsymään kuten kaikki normaalit ihmiset, on ottaa vastuu omasta elämästään ja omasta asunnostaan.
Haluan silti olla hänen kanssaan, koska hän on minulle niin rakas ja tärkeä ja rakastan häntä yli kaiken. Hän on ollut tukeni ja turvani erittäin vaikeina aikoina.
Haluaisin edetä pienin, kokeilevin askelin tästä eteenpäin. Viimeisin vuosi on ollut aivan kamala, meillä ei ole ollut yhteistä elämää lähes ollenkaan. Nyt haluaisin korjata sen. Haluan puhua kaikki asiat läpi, haluan oppia huomaamaan toisen hyvät puolet ja piirteet eikä aina niitä negatiivisia.
Näen hänet tulevaisuudessani, mutta nyt hän on alkanut epäröimään. Hän ei tiedä, onko mitään mieltä enää yrittää tätä suhdetta korjata. Olen sanonut hänelle, että minä ainakin olen valmis tekemään mitä vain. Suhteessa tulee huonoja aikoja mutta suhteeseen mielestäni joko sitoudutaan tai ei. Ja minä ainakin olen valmis rakastamaan ja sitoutumaan ja tekemään kaikkeni, että saan olla hänen rinnallaan vielä.
On niin ahdistava olo! Tuntuu, kuin olisin pilannut kaiken, ettemme voi enää olla yhdessä. Tottakai se olisi erilaista, mutta mielestäni tämän kokemuksen myötä parempaa. Se mikä ei tapa, vahvistaa.
Olen joulun ajan ollut kotonani, perheen parissa. Olen aivan poikki, kaipaan hänen vastuun ottoaan ja sitä, että minusta pidetään välillä huolta. Olen fyysisesti ja henkisesti niin rikki. Maanantaina näen mieheni, menemme pakkailemaan loppuja yhteisiä tavaroitamme, ja pitäisi puhua silloin...
Mutta kun pelottaa!!! Hänen kantansa tähän asiaan on ollut, että hänen on ollut parempi olla yksin pari viime viikkoa. Hän muistelee viimeistä vuotta ja niitä huonooja hetkiä, joita oli enemmän kuin hyviä. Mutta kun minä muistelen kahta ensimmäistä vuotta, ja silloin niitä hhuonoja hetkiä ei todellakaan ollut! Muistelen kaikkea yhdessä tekemäämme ja kokemaamme.
Kaipaan häntä niin paljon, että sydämeen sattuu oikeasti. Ja itken. Koko vuoden olen sinnitellyt jollain ihmeellisellä pienellä voiman pisaralla, mutta nyt sekin on loppunut. Ja kaikki vuoden menetykset ja tuska ovat konkretisoituneet.
Miltä kuulostaa? Pahalta. En tiedä. En tiedä mitä tekisin tai mihin menisin. Voi luoja tätä elämää.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Meille kävi samalla tavalla, olimme neljä vuotta yhdessä, sen piti olla ikuista. Kaksi vuotta asuimme yhdessä vieraalla paikkakunnalla, minä elätin häntä, pesin pyykit, tiskasin, siivosin, tein kaikki kotihommat. Hän hyppäsi myös suoraan kotoa minun luokseni eikä se ollut kovinkaan hauskaa.. Kuitenkin, viimeinen vuosi oli todella vaikea molemmille, hän ei saanut töitä ja minulla niitä oli todella paljon, sairastuin masennukseen ym. Hän väsyi ja ilmoitti ettei enää halunnut jatkaa. Että olisi onnellisempi yksin kuin minun kanssani. Hajosin siinä vaiheessa tietysti täysin. Minäkin muistan päällimmäisenä ne hyvät ajat, hän vain ne huonot. Yritin saada hänet takaisin, rukoilin, pyysin, itkin, huusin, anelin.. Ei mikään auttanut. Neljä vuotta ei merkinnytkään mitään. Nyt kuukautta myöhemmin hän seurustelee. Ja minä yritän koota itseäni. Joskus ihminen vain muuttuu. Liikaa. Mielestäni sinun kannattaa kertoa mielipiteesi, todella istua alas ja keskustella. Kyllä hän kertoo sitten oman kantansa. Ihmiset muuttuvat, ei hän ole enää se sama ihminen kuin kolme ja puoli vuotta sitten.. Jos hän sinua rakastaa niin kyllä hän harkitsee asiaa, meillä edes rakkaus ei riittänyt.
erosimme kesän alussa myös sen takia, että suhteemme paranisi. (asuimme yhdessä 5vuotta), molemmat jo aiemmin eronneita. muutimme vieraalle paikkakunnalle mun töiden perässä ( hänelläkin on töitä) ja vaikeaa oli. Hän istui illat tv:n ääressä kaljapullon ja makkaran seurassa , eikä puhunut minulle mitään. Mun lapsellekin vain ärisi eikä muuta sanonut. Pikkuhiljaa asiat kypsyi eriittäin huonoksi ja en nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin eroon muuttaminen. Lopulta mun oli pakko ajaa hänet pois , jo silloin tiesin että hän ei pysty muuttumaan ja suhteemme olisi tuhoon tuomittu vaikka muuta toivoin ja häntä rakastin . No, aluksi muuton jälkeen suhteemme alkoikin parantua ja olin onellinen , vaikka kaipasin häntä hirveästi. Sitten lähdin lapseni ystävän perheen kanssa lomalle juhannuksena ( mies ja 3 lasta , mutta pelkkää kaveruutta). Siskoni mies soitti exälleni kertoen , että mulla on toinen mies ja tätä ei exäni hyväksynyt. Ei olisi tarvinnut mitään hyväksyäkään, koska mitään suhdetta ei ollut tän toisen kanssa, vain ystävyyttä lasten kanssa. Exäni ei ole suostunut kuuntelemaan minua asiassa ollenkaan, on haukkunut minut kaikille ja vastaa vaan v..maisesti mun tekstiviesteihin. Siskooni ja hänen mieheensä en ole enää ikinä missään tekemisissä, mutta sitä ihmettelen, ettei exäni muka halunnut kuulla mun versioita asiasta eikä mua uskonut. Tuli vaan tunne, että taisi olla hällä itsellään jo toinen nainen. Ei ole edes vastannut joulutervehdykseeni. Ikäänkuin mua ei olisi ollut olemassakaan, vaikka suhteemme kesti 51/2 vuotta. Erosta on jo 6kk aikaa. En usko, että hän koskaan alkaa mun kanssa edes juttelemmaan asiasta, koska ei ole sitä vielä tehnyt. Meidän suhde siis loppui ilman minkäänlaista keskustelua ja tämä asia on vaivannut minua ihan kamalasti. Ei suhdetta saisi lopettaa keskustelematta toisen kanssa, jos uskoo vain kuulopuheisiin niin eihän silloin ole toisesta ollenkaan kiinnostunut, kun ei anna edes mahdollisuutta. Miksi mieheni ei ala keskustelemaan ollenkaan?? Koeta sinä alkuperäinen aloittaja hoitaa hommanne niin, että eroa ei tulisi ainakaan noin kuin mulle. Jos kumppanisi osaa / haluaa keskustella niin se on aivan upea asia, eipähän pääse tulemaan väärinkäsityuksiä. Onko muilla samalaisia kokemuksia kuin milla erosta, joka tapahtuu lopulta ikäänkuin "salaa" ilman toisen kanssa keskustelemista. Mulla on ainakin nyt jouluna ollut todella paha olla, olen ollut yksin kun lapseni on omalla isällään ja mielessäni pyörii vain exäni ja se miksi hän ei halua olla mun kanssa missään tekemisissä, vai oliko hänelle helpompaa vain jättää mut ilman muuta kuin mua vaan syyttämällä. Kertokaa ja neuvokaa minuakin hyvät ihmiset ja älkää viitsikö niitä pahennusviestejä lähetellä. Mitä itse tekisitte tälläisessä tilanteessa.?
No tavallaan myös mut jätettiin "salaa", hän vain ilmoitti kylmästi että se on loppu nyt. Ilmeisesti oli asiaa jo pitkään ajatellut muttei ollut siitä minun kanssani keskustellut yhtään. Kuulemma oli yrittänyt mutta muistaakseni se olin minä joka yritti ymmärtää hänen kiukuttelujaan ym. No, jokaisessa riidassa ja suhteessa on kaksi osapuolta.. Keskusteluista ei sitten ollut enää mitään hyötyä kun toinen oli jo päätöksensä tehnyt eikä siihen voinut enää mitenkään vaikuttaa. Ihan kiva loppu.
tuntuu että sitä on liikkeellä. ero puumia nimittäin.
mutkin jätettiin juurikin vedoten menneeseen. ihan kiva sinänsä kun se olin ensin minä joka viine vuonna kärsin petturuudesta ja sen johdosta sairastuin masenn. otin hölmönä hänet takaisin toivoen parempaa. sitten parannuin mutta nähtävästi liian myöhään. nyt tosiaan ero, ja mitä ilkeimmällä tavalla. syytökset, haukkumiset, loukkaukset ym saanut kärsiä, ilman mitään järkevää syytä. ei halua puhua asiasta, ainoastaan loukata. olen anteeksikin koittanut pyytää menneitä ym, mutta ilmoittaa vain vihaavansa niin syvästi ettei pysty ikinä ant anteeksi.. ihan hölmöä.
luulen että on taas toinen mies kuvioissa.. tiedä häntä???
surullista ettei aikuiset ihmiset pysty sovussa eroamaan, vaan erossakin täytyy toinen lyödä maahan. ihan kun ei muutenkin olisi jo paha..
kaikille kohtalotovereille ja muillekin tsemiä:) tästä noustaan ja suuntana ei kun ylöspäin.
Olet nyt suurinpiirtein samassa tilanteessa kuin minä olin jokunen kuukausi sitten. Olemme molemmat parikymppisiä, ja seurustelleet 4 ja puoli vuotta, mutta emme ole koskaan virallisesti asuneet yhdessä. Useimmiten joko minä olen oleskellut hänen asunnollaan, harvemmin hän minun. En ole asunut hänen siivellään, vaan olen siivonnut, tiskannut ja kuurannut hänen kämppäänsä, sekä maksanut osat ruokakuluista.
Kaikki alkoi n. 1½ vuotta sitten, kun poikaystäväni muutti äitinsä siiven alta omaan asuntoon. Samalla hän aloitti opinnot uudessa koulussa. Uudet muutokset toivat mukanaan uusia tuulia. Etäännyimme yhteisistä ystävistämme, ja yht äkkiä hänellä oli joukko omia ystäviä, jotka olivat viinaan meneviä. Koska poikaystäväni isä on kuollut, hänellä ei ole ollut esikuvaa identiteetin luomiseksi. Tästä johtuen hän alkoi käyttää kavereitaan jonkinlaisen identiteetin kehittämiseksi, ja hänen käytöksensä muuttui. Hän alkoi jopa polttaa (hänellä on astma, eikä ole aimmin polttanut), ja juoda todella paljon.
Yleisluonteeltani poikaystäväni on lapsellinen, ja kaipaa selvästi alituista ympäristön hyväksyntää. Hän on riippuvainen kavereistaan, eikä osaa olla yksin (mikä aiheutti suurimman muutoksen hänen elämäntyylissään). Koska hän on ainut lapsi, hänestä on kehkeytynyt myös melko itsekeskeinen. Luulen, että hänellä on myös tämän identiteettikriisin takia lievä seksuaalisuuskriisi, sillä hänellä tuntuu olevan pakonomainen tarve todistella itselleen omaa miehisyyttään. Tämän takia hän käyttäytyy lapsellisesti ja hyppää lauman mukana vaikka kaivoon.
En usko, että poikaystäväni olisi pettänyt minua, mutta tiedän että hän on ollut ihastunut muihin (tiedän henkilöt nimeltä), ja kenties hän on sitä nytkin. Jossain vaiheessa poikaystäväni alkoholin käyttö meni siihen pisteeseen, että hän alkoi pitämään juomista yleensä ottaen "kivana", vaikka edelleenkin väittää, ettei pidä baarissa olemisesta. Kuitenkin hän ravaa baareissa jopa keskellä kouluviikkoa kavereittensa kanssa. Ennen hän ei pitänyt mm. kaljasta, mutta nyt se on kuulemma alkanut maistua hyvältä. Isäni ja veljeni ovat molemmat alkoholisteja, joten tiedän, että mm. tuo on esivaihe alkoholisoitumiseen. Itse en juo kuin n. kerran kahdessa kuukaudessa.
Sitä mukaa kun poikaystäväni alkoholin käyttä lisi, hänen luonteensa muuttui: hän ei enää tuntunut välittävän minusta, ja hän oikutteli eikä suostunut puhumaan ongelmistamme tai suhteen hoitamisesta. Hän ei suostunut "katsomaan itseään peilistä", eikä myönnä koskaan omia virheitään (nämäkin ovat alkoholistin piirteitä: häpeä, sekä narsismi).
Joka tapauksessa, koska läsnäoloni tuntui vain ärsyttävän poikaystävääni, ja pelkäsin hänen saavan minusta tarpeekseen, en nähnyt enää muuta mahdollisuutta kuin antaa hänelle mahd. paljon tilaa. Ja se oli VIRHE! Pysyttelin hänelle mahd. näkymättömänä, en kieltänyt häneltä baareissa ravaamista enkä mitään koulun järjestämiä opiskelijabileitä -en mitään. Niinpä hän alkoi juosta baareissa yhä tihenevään tahtiin, käytti kaikki mahdolliset saumat juomiseen..ja sitten eräänä päivänä hän valehteli minulle eräästä baarireissusta, jolloin suutuin, eikä hän tietenkään suostunut myöntämään itselleen tehneensä mitään väärin.
Totesimme molemmat sillä samaisella hetkellä, että tätä ei kannata enää jatkaa. Sekin oli virhe. Vaikka pelkäsin kuollakseni sitä, että en voi enää olla hänen kanssaan, että kaikki nämä vuodet menivät hukkaan, luulin ymmärtäväni sillä hetkellä, että niin on paras. Nyt tämä alkoholisoitunut, tunnevammainen narsisti (en hauku häntä ollenkaan, vaan nämä ovat tosiasioita) ottaa kaiken ilon irti vapaudestaan, eikä välitä vaikka ampuisin aivoni asfalttiin. Minua surettaa se, että menetin hänet alkoholille, ja että hän ei edes tajua kuinka kylmä hänestä on tullut.
Sanotaan, että ihmistä ei voi muuttaa, mutta se ei pidä paikkaansa. Tietenkään en pysty muuttamaan "poikaystävääni" vaikka kuinka yrittäisin (ja olen yrittänyt, saada häntä aikuistumaan ja ottamaan vastuuta), mutta jotkut asiat ovat ennaltaehkäistävissä. Kuten alkoholisoituminen..tai suhteen viileneminen. Se on vain hankalampi juttu, jos toinen EI HALUA kantaa korttansa kekoon suhteen puolesta. Se on todella suututtavaa ja turhauttavaa. Ja tämän kaiken kokeneena sanoisin, että pakottakaa toinen katsomaan omaa sisäistä paskaansa, ja menkää yhdessä selvittämään solmujanne jonkun kolmannen osapuolen luokse. Sillä joskus kyyneleet eivät riitä, ei vaikka kuinka yrittäisi saada toisen ymmärtämään ja muistamaan yhdessä koetut hetket. Itsekin pyysin ja rukoilin poikaystävääni palaamaan mielessään yhteisiin hyviin hetkiimme, aina kun menee sänkyyn unta odottelemaan. Mutta arvatkaapa vaivautuiko hän tekemään sitäkään! Poikaystäväni on kyvytön kokoamaan ajatuksiaan/tunteitaan, eikä osaa katsoa sisimpäänsä.
Joskus siis auttaakin, kun joku ulkopuolinen/puolueeton katsoo elämäänne, ja kertoo sen mitä toinen ei suostu näkemään. Älkää koskaan lakatko muistelemasta (hyviä?) alkuaikojanne! Aina kun alamäki tulee vastaan, muistelkaa yhdessä sitä, mihin toisissanne rakastuitte/ihastuitte. Ja sitä, kuinka uskoitte olevanne yhdessä elämänne loppuun asti. Se ei toteudu, ellette jaksa uskoa siihen! Älkää menettäkö toivoanne toistenne suhteen, vaan olkaa valmiita tekemään kompromisseja, sekä etsimään yhteistä polkua. En ole luovuttanut, vaikka teksti antaa niin ymmärtää, vaan aion pelastaa ko. sielun alkoholismin mustasta aukosta.
Hei!
Voi, tuntui välillä että olisin lukenut omaa tekstiäni :'(
Todella hienoa, kuinka jaksat ajatella positiivisesti ja olet päättänyt pitää hänet ja auttaa häntä. Me olemme nyt olleet parisen viikkoa totaalisen erossa toisistamme ja olen huomannut omalla kohdallani, että olen valmis vaikka repimään ne voimat itsestäni, että saan tämän suhteen toimimaan ja että molemmat osaamme huomioida missä on parantamisen varaa..
Kirjoituksesi antoi hieman toivoa minulle, kiitos!
Eipä tässä muuta hätää ole, kuin että tahtomattanikin ajattelen että olen pilannut kaiken erilleen muutolla, emme voi enää olla yhdessä ( että ainoa tapa olisi ollut jatkaa samalla lailla ) ja että hän ei kerta kaikkiaan halua minua enää elämäänsä.
Minun on vain vaikea uskoa sitä, niin syvät ja todelliset ovat molempien tunteet olleet, mielestäni viimeiseen asti. Vaikka suhde väljähtyi niin tunteet ovat pysyneet silti vahvoina.
Meinasin itse jättää suhteen, tuntui marras-joulukuun vaihteessa ettei muuta vaihtoehtoa ole mutta nyt olen huomannut, etten todellakaan halua sitä.
Puhuminenkaan ei auta, kun hän kyllä tajuaa että minä olen valmis yrittämään mitä vain. Hän ei itse tiedä onko hän valmis yrittämään mitä vain..
Voi luoja kun tämän saisi nyt jotenkin päin sujumaan! Olen jopä suunnitellut mitä kaikkea tekisimme keväällä jotta saisimme suhteemme kuntoon..
Mistä muuten voisimme yhdessä hakea apua? Puhuminen jollekin kolmannelle olisi ehkä oikea ratkaisu, mutta en tiedä kenen puoleen kääntyä.. Ja kuinka kallista se olisi suurinpiirtein, työtätekevänä opiskelijana rahaa ei ole suunnattomasti, mutta ehkä sitä täytyy tuhlata niihin asioihin joita oikeasti pitää tärkeinä..
Tämä on niin surullista..
Voi hyvät ihmiset, kuinka voikaan jonkun toisen teksti kuulostaa niin samanlaiselta kuin omat kokemukset.
Eli samanlaisia asioita olen käynyt läpi kuin tekin. Suhteemme oli jossain vaiheessa kuitenkin niin solmussa, että päätimme minun ehdotuksesta koittaa olla erossa jonkin aikaa. Uskoin että, jos rakkautemme on kyllin vahva, niin palaisimme yhteen. Exäni ei kuitenkaan tältä tauolta halunnut enää palata takaisin yhteen. Sydämeni särkyi täysin. Mietinkin pitkään että mitä olisi pitänyt tehdä toisin, jotta olisimme pysyneet yhdessä kriisinkin jälkeen. Tulin monen mutkan kautta siihen tulokseen, että ei se meidän rakkaus ollutkaan niin vahvaa kuin olin uskonut.
Puheet olivat suuria mutta todellisuus toista. Taisimme muutenkin tavata väärään aikaan, exäni tarvitsee vielä kasvaa mieheksi, joka kantaa vastuunsa ennen kuin hänen kannattaa puhua kenellekään suurista tunteista ja tulevaisuudesta yhdessä kenellekkään, vaikka hieno ihminen muuten onkin.
Onnea teille kaikille!
Kyllä te selviätte, jos niin on tarkoitus!