Ole eronnut jo toista vuotta sitten ja edelleen on semmoinen fiilis että jos joku nainen täällä netissä tai livenä lähestyy liikaa niin katkaisen heti yhteyden häneen. En tiedä mitä oikein pelkään, joskus muinoin ennen naimisiin menoa sain aika helpostikin seuraa niin kapakoista kuin muualtakin. Tosin silloin ei vielä ollut nettiä ja muita paikkoja joissa voi anonyyminä olla.
Mietiskelin tässä onko kantti kadonnut vai mikä on syynä etten uskalla edetä mihinkään suuntaan saadakseni uuden suhteen.
Minulla kävi niin että vaimo löysi työpaikaltaan elämänsä miehen ja lähti. Lapset on minulla ja sekin tietysti rajoittaa uuden kumppanin hakemista, ainakin kapakoista.
Pitäisikö vielä odotella että rohkeus palaa vai palaako se koskaan. Vai onko syynä jokin muu?
Mietiskelin tässä onko kantti kadonnut vai mikä on syynä etten uskalla edetä mihinkään suuntaan saadakseni uuden suhteen.
Minulla kävi niin että vaimo löysi työpaikaltaan elämänsä miehen ja lähti. Lapset on minulla ja sekin tietysti rajoittaa uuden kumppanin hakemista, ainakin kapakoista.
Pitäisikö vielä odotella että rohkeus palaa vai palaako se koskaan. Vai onko syynä jokin muu?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Et varmasti jää yksin. =) Olet varmasti sen takia varovainen, koska vaimosi jätti sinut ja jollain tapaa pelkäät sitoutua uudelleen, sillä pelkäät, että sinut taas joku jättää. Ja tietenkin ikäkin tekee ihmisen varovaisemmaksi. Rohkeasti vaan eteenpäin, sillä elämään tänne on tultu eikä suremaan!
Tuskasi on ollut varmasti suuri aikoinaan kertomasi perusteella. Et kertonut miksi lapset ovat sinulla? Voittiko ex- vaimosi uusi mies rakkauden omiin lapsiin? Tapaako ex-vaimosi lapsianne.. vaikutat minusta herkältä ja hienon tuntuiselta mieheltä. Älä lannistu, vaan kuuntele sydämesi ääntä. Ottaa aikansa päästä sen yli, mutta elämän pitää jatkua kuitenkin. Ei entisesi ole sinun arvoinen ja jos hän petti sinua niin todennäköisesti ajan kanssa saattaa pettää tätä uutta miestäänkin.. kynnys sille madaltuu.. Arki astuu elämään ja ne entisessä suhteessa olleet asiat siirtyvät uuteen jos niitä ei ole pystynyt käsittelemään ja käymään läpi.. älä missään nimessä lannistu.. Miksi et voisi katsella ympärillesi avoimen uteliaasti? Tunnustella ihmisiä ja jutella naisten kanssa... Koskaan et voi tietää mitä löydät? Ota itsellesi joskus omaakin aikaa jos se on mahdollista.. jaksat taas sitten arkea paremmin. mene ulos tapaamaan muita.. tanssimaan, ravintolaan, karaokeen, elokuviin jne... Pelkäät tietenkin, että petyt taas, mutta usko huomiseen ja siihen, että sinulle on olemassa ihana rakastava nainen.. uskon näin varmasti..
Eihän se ero lapsilta äitiä vienyt, kuten harvemmin kai isääkään jos lapset jäävät äidille. Ja tapaavathan he säännöllisesti toisiaan. Uskoisin että mulla suurin ongelma on kyvyttömyys uskoa siihen että on olemassa nainen joka oikeasti haluaisi tutustua minuun. Kaippa ero on syönyt itseluottamuksen kokonaan. Omasta mielestäni olen kummminkin ihan sosiaalinen ja katseenkestävä tyyppi, eikä kommunikointikaan ole ongelma. Mutta heti kun pitäisi kohdata joku niin pupu menee housuihin ja peräännyn.
En tiedä mitä pitäis tehdä itsensä "normalisoidakseen" ja sitä kai tääkin teksti on. Tapa kerätä rohkeutta.
Sama täällä, paitsi ilman lapsia ja avioliittoa.
Kaksi vuotta on suhteellisen lyhyt aika elämänmullistuksestasi. Sinun on täytynyt järjestellä elämäsi uusiin raameihin monelta suunnalta. Hattua nostan Sinulle, ettet ole rynnännyt mihinkään suhteeseen , tämä mielestäni kertoo että Sinulla on itseluottamusta ja harkintaa. Ei kannata pakottaa itseään tuntemaan jos tunneskaalassa ei "viisarikaan värähdä mihinkään suuntaan". Ihmisellä näyttää olevan suunnaton taito eheytyä, kun antaa itselleen aikaa. Älä ole huolissasi, elämä on hieno juttu ja sillä on taipumus varata hämmästyttäviä käänteitä tallaajilleen.
Tuli vaan mieleen että jos se tunneviisari on kuoleentunut je ei osaakaan enään ihastua jne...
Pelottava ajatus mutta toivottavasti turha.
tuolla ajatuksella sitä on joskus tullut itseäänkin kiusanneeksi , suotta tuollaisella ajatuksella itseään säikyttelee. Uskon että kun oikean tyyppinen ihminen tulee vastaan, niin sitä kai vaan on niin helppo ja hyvä olla siinä tilanteessa, ettei paljoa puserra.Ruosteiset viisaritkin alkaa näyttää uutta aikaa.
"rihkamat ruosteiset vaihtuu taas kultaan"
Kaippa ne viisarit siitä herää ja elämä etenee. Mutta onko tää fiilis uniikki vai kaikkien läpikäymä?
Eli olen kai normaali ja tunnetila on kaikkien läpikäymä.
Tekisi mieli taas olla normaali ja ihastua ja rakastua mutta meneekö se niin, vai pitääkö ensin surkastaa tunteet ja sitten vasta aloittaa alusta.
Mielestäni tunteesi ovat täysin normaaleja tässä elämänvaiheessasi ja tunnetilat tuttuja jokaiselle samaisen asian läpikäyneille.
Tunteita ei kannata laittaa hyllylle, käy niin kuin luistimille,ruostuvat käyttämättöminä.
Mitä siis tehdä?
No itse aloin käydä treffeillä, mutta tein selväksi ennen treffeille menoa että kaipaan lähinnä seurustelutaitojen elvyttämistä ettei treffikaverit alkaneet kohdistaa mitään suuria odotuksia tyyliin :"oletko se juuri sinä, elämäni nainen".
Samoin tämänkaltainen asenne deittailuun poisti ahdistusta kun saattoi tutustua ihmisiin kaveripohjalta (seksi ei kuulunut illanviettoon).
Samalla kun tutustui uusiin kivoihin ihmisiin, lakkasi myös vierastamasta vastakkaista sukupuolta, vaikka aluksi se toki oli kamalan jännittävää ja olisi vain halunnut juosta karkuun.Myös itsetunto ja -tuntemus kohosi kun reippaasti meni mukaan ihmisten pariin.
Eli be cool Daddy Cool!