Olemme tulleet neljä vuotta kestäneessä suhteessamme siihen pisteeseen että mieheni haluaa lapsia, ja minä edelleenkään en. En usko että välttämättä haluan koskaan lapsia, ja olen tämän miehelleni sanonut. Tähän mennessä hän on ymmärtänyt tilanteen, mutta nyt kun hänen läheisin ystävänsä sai esikoisen, on tilanne muuttunut.
Keskustelimme asiasta, ja kysyin suoraan että aikooko hän nyt jättää minut, sillä en aio hankkia lapsia vain parisuhteen kasassa pitämiseksi. Vielä tällä hetkellä tilanne on se, että hänen rakkautensa minuun ylittää halun saada lapsia.
Mutta miten tulevaisuudessa? Miten elää sen tunteen kanssa, että milloin tahansa hän voi päättää jättää minut "hedelmällisemmän" naisen takia? Olisiko viisainta lopettaa jo tässä vaiheessa, vai onko typerää kiirehtiä pilaamaan elämäni kaunein rakkaus kun mahdollisesti hän voi sopeutua elämään ilman lapsia?
Keskustelimme asiasta, ja kysyin suoraan että aikooko hän nyt jättää minut, sillä en aio hankkia lapsia vain parisuhteen kasassa pitämiseksi. Vielä tällä hetkellä tilanne on se, että hänen rakkautensa minuun ylittää halun saada lapsia.
Mutta miten tulevaisuudessa? Miten elää sen tunteen kanssa, että milloin tahansa hän voi päättää jättää minut "hedelmällisemmän" naisen takia? Olisiko viisainta lopettaa jo tässä vaiheessa, vai onko typerää kiirehtiä pilaamaan elämäni kaunein rakkaus kun mahdollisesti hän voi sopeutua elämään ilman lapsia?
Vastaukset 20
Vanhimmat
Mietipä sitä!
Luovutko rakkaudestasi vai rupeatko lastasi vihaavaksi äidiksi?
Meillä tuli ero exän kanssa juuri kyseisestä syystä (no, olihan niitä kai muitakin...) seitsemän vuoden suhteen jälkeen. Itse en halua lapsia lainkaan ja exällä vauvakuume paheni siihen pisteeseen ettei halunnut odottaa josko minä joskus ehkä sittenkin haluaisin lapsia. Ex oli ensirakkauteni, ehkä elämäni rakkaus, mutta aikansa kutakin. Nyt olen onnellinen uuden avomiehen kanssa joka ei myöskään halua lapsia. Ei eroa kannata pelätä, se on aina uuden alku.
Kyllä minä pelkään eroa. Ei niin ettenkö olisi jo kokenut yhtä eroa, ja oppinut että kyllä siitä selviää. Mutta pelkään eroa siksi, että olen nyt ensimmäistä kertaa löytänyt todellisen onnen ja rakkauden, ja tuntuu surulliselta jos siitä joutuu luopumaan. Mutta tottakai mieheni on oikeutettu onneen, eli jos hän haluaa erota tämän lapsiasian takia, en aio häntä estelläkään.
en jaksa uskoa, että olet tosissasi? 99 % miehistä ei halua lapsia riesakseen, joten kyllä sulle pitäisi kysyntää riittää. tosin useimmat miehet eivät halua myöskään vakisuhdetta. olet kuitenkin sen verran harvinainen naiseksi, että luulisi sopivan löytyvän. Eri asia on sitten se, kuinka moni mies uskoo, ettet tee lasta?
Ei sillä ole väliä kuinka monta prosenttia miehistä ei halua lapsia, eikä sillä kuinka moni mies minut mielellään ottaisi. Tilanne on nyt se, että minun mieheni haluaa lapsia (eikä hän muuten todellakaan ole poikkeus, usko pois) ja minä rakastan häntä. Hänet minä haluan, enkä ketään muuta, vaikka ottajia olisi. Ongelmana tässä on nyt se, että onko suhteellamme tulevaisuutta vai ei, kun haluamme eri asioita elämältä.
Ja lisäksi haluan lisätä että vapaaehtoinen lapsettomuus on kasvava tendenssi. 3 parasta kaveriani (n. 30 vuotiaita naisia) ovat kaikki samoilla linjoilla kanssani, eli eivät halua lapsia, ainakaan hyvin pian. Eli se lasten haluaminen taitaa olla yksilö- ei sukupuolikohtaista.
Siis miksi ei haluta lapsia? Jotenkin outoa, että normaaliin elämään kuuluvaa jatkuvuutta karsastetaan.
Kertokaa, miksi lapsia ei haluta?
Vaikeahan tuota on selittää, mutta sama asia kuin että joku ei halua kissaa tai koiraa.
En ole koskaan kokenut mitään äidinvaistoa tai vauvakuumetta, eikä lapset ole mielestäni mitenkään ihania tai söpöjä, vaan rasittavia. En siis koe että minulla olisi mitään annettavaa kenellekään lapselle, enkä koe että kellään lapsella olisi minun elämääni mitään annettavaa.
Voi olla, että pidemmän päälle tilanne käy miehellesi mahdottomaksi. Jälkeläisten hankkiminen on voimakas vaisto, useimmiten naisella voimakkaampi kuin miehellä. Jos et anna miehellesi tätä mahdollisuutta, siitä voi tulla hänelle suuri suru.
Onko sinusta mahdoton ajatus, että yrittäisit löytää äidinvaistot itsestäsi? Todennäköisesti ne ovat kuitenkin jossain olemassa piilevänä. Jos haluat pelastaa liittosi, olisi syytä tehdä jotain.
Sinuna ottaisin yhteyttä perheneuvolaan. En tiedä, onko se oikea paikka, mutta sieltä ainakin osaavat neuvoa eteenpäin. Lasten saaminen ja kasvattaminen on ihmiselle niin suuri onni, että jos rakastat miestäsi, et voi häneltä kovin kevyin perustein tätä onnea evätä.
Tiedän kyllä että lasten saaminen on joillekin ihmisille hyvin tärkeää, enkä missään nimessä aio/halua tätä mieheltäni evätä, jos hän todella ei pysty ilman lapsia elämään. Mutta tällä hetkellä tilanne on se, etten minä ole se kenen kanssa hän voi tehdä lapsia, eli ainoaksi vaihtoehdoksi jää puolison vaihto jos hän toteaa ettei pysty ilman lapsia elämään. Mutta tosiaan vielä tällä hetkellä minä olen tärkeämpi kuin lapset, vaan kun en tiedä miten kauan tämä tilanne pysyy. Ikuisesti vai viikon.
Toki saattaa olla että ne äidinvaistot vielä heräävät, olen "vasta" 28, eli hedelmällistä aikaa on vielä. Mutta tunnen kyllä itseni niin hyvin että tiedän ettei juuri nyt mitään äidinvaistoa ole, vaikka kuinka yrittäisin kaivaa. Ja mielestäni teen sitten väärin itseäni, miestäni ja lapsia kohtaan jos teen lapsia "pakosta".
Kyllä on kohtalolla kiero huumorintaju, en ikinä uskonut rakkauteen, ja kun vihdoinkin löysin miehen joka on kaikilta tavoin sielunveljeni, ajaa parisuhteen ulkopuolinen ihminen (eli lapsi) suhteen karille.
Olet aivan oikeassa, kun et halua tehdä lapsia "pakosta". Kyllä sen halun lapsen tulemiseen täytyy olla aito, jotta voi olla varma siitä, että sitä lasta sitten myös jaksaa hoitaa ja kasvattaa. Ei pidä kenenkään mieliksi hommaan ryhtyä, ei myöskään puolison. Tunnet aivan oikein vastuusi itseäsi, puolisoasi ja etenkin sitä syntymätöntä ihmistä kohtaan.
Ei se miehesi haaveilema lapsi kuitenkaan ole (vielä) suhteen ulkopuolinen ihminen, vaan haave, asia, jonka miehesi toivoisi olevan yhteinen. Kuten totesit, olet kuitenkin melko nuori vielä ja aikaa vaistojen heräämiseen on.
Itselläni on ikää 39 vuotta, enkä ole koskaan kokenut tarpeelliseksi ruveta lapsia pykäämään, asiaa olen toki pohtinut.
Eivätkö ne äidin vaistot pitäisi herätä silloin kun lapsi on synnytetty?
Koira meillä on, jonkun mielestä se on lapsen korvike, ei omasta mielestäni.
Ei äidinvaisto ole ominaisuus joka on tai ei ole.
Itselleni se syttyi oman vauvan myötä. Se on biologiaa, kun naisesta tulee raskaus- ja synnytysajan kautta emo, se rakastuu lapseensa ja pikkuhuljaa emosta tulee naarastiikeri, joka haluaa suojella ja helliä pentuaan.
Itsekin kuvittelin ettei minusta ole äidiksi- jopa oma äitini sanoi minulle näin joskus suutuspäissään- koska olen päämäärätietoinen ja sanavalmis nainen- vastoin kuin tyttöjen kasvatusoppaissa sanotaan.
Voin sanoa, että nyt olen omille lapsilleni paras mahdollinen- olen kasvanut äitiyteen- välillä se on raskasta välillä ihanaa kuten kaikki elämässä.
"Ei äidinvaisto ole ominaisuus joka on tai ei ole. Itselleni se syttyi oman vauvan myötä. "
Eli mielestäsi pitäisi ensin tulla raskaaksi ja sitten alkaa odottelemaan niitä äidinvaistoja? En usko että itse uskaltaisin ottaa moista riskiä, koska mahdollisuus kuitenkin on että vaistot ei herää ja siinä on sitten taas yksi onneton lapsi. Kaikki ystäväni jotka ovat synnyttäneet ilmaisivat ennen raskautta voimakkaan halunsa saada lapsia. Mielestäni tämä on jo sitä äidinvaitojen heräämistä, ja koska minulla ei ole minkäälaista halua saada lapsia, ei mitään ole vielä herännytkään.
Lue tarkemmin. Tottakai lapsi tehdään nykyään harkiten, hyvin harva on vahinko. Äitiyden tunne syntyy toki jo lasta halutessa ja se kasvaa raskauden aikana ja koko ajan.
Mistä johtuu synnytysten jälkeiset masennukset?
Mistä johtuu, että nimenomaan äidit syyllistyvät pienten lasten pahoinpitelyihin?
Tilanteenne ei hyvältä vaikuta. Jos ette hanki koskaan lapsia, saattaa miehesi myöhemmin syyttää sinua siitä. Jos taas hankitte lapsia, sinä et ole onnellinen.
Suoraan sanottuna minusta ero on teille ainoa vaihtoehto. Lapset liittyvät tekijään, joka yhdistää kaikkia elollisia: lisääntymiseen. Se on perustarve siinä missä ravinnon hankintakin on. Eliölaji, joka ei lisäänny, on loppujen lopuksi täysin hyödytön, ja kuolee nopeasti pois. Sen vuoksi lisääntyminen liittyy olennaisesti elämään.
Jos miehelläsi on tarve lisääntyä, on vaikea ajatella, että hän voisi elää tyytyväisenä ilman lapsia.
Onneksi ei miehenikään niitä halua, ymmärrän kyllä ongelmasi. Jos nyt kuitenkin päätät tehdä lapsia miehesi mieliksi, niin onko hän sitten valmis ottamaan suuremman vastuun heistä esim. jäämään pois töistään lapsia hoitamaan?
Tämä taitaa olla aika tyypillistä, että kun ystävä saa lapsen, niin tulee mieleen, että jospas minäkin..asiaa sen kummemmin miettimättä.
"Jos nyt kuitenkin päätät tehdä lapsia miehesi mieliksi, niin onko hän sitten valmis ottamaan suuremman vastuun heistä esim. jäämään pois töistään lapsia hoitamaan?"
Näinhän sen pitää mennä, eli jos jossain vaiheessa koen kykeneväni lasten hankkimiseen miehen mieliksi vaikken välttämättä haluakaan niitä, niin kyllä miehen pitää sitten ottaa se aktiivinen rooli lasten hoidossa. Ei tule kysymykseenkään että itse jäisin sitten kotiin lasten kanssa.
Mutta aika kaukaahaetulta vaihtoehdolta se nyt tuntuu, varsinkin kun lapset ei tule yhdessä yössä vaan minun ne on kannettava se 9kk, sitä mies ei voi puolestani tehdä.
Jännä juttu...
Mutta minun kokomuksen mukaan, jos toinen osapuoli haluaa lapsen, hän tekee kaikkensa sen saamiseksi.
Lisääntymisvietti on niin voimakas.
Tämä ei varmasti helpota sinua yhtään, mutta tiedän monia pareja, jotka ikävä kyllä tuollaisessa tilanteessa ovat vaihtaneet kumppania.
Minä mukaan lukien......
Kaikki ei vain halua lasta, sekin on ihan normaalia. Mutta ne jotka niitä haluaa, hankkii ne tavalla tai toisella.
Ja siinä olet ihan oikeassa, ettet miehesi mieliksi lasta hanki.
Olet miettinyt asiaa paljon, ja hyvä niin.
Lapsilla tulee kuitenkin olla molemmat vanhemmat, jotka häntä rakastaa.
Pieni virhe tuossa- 9 kuukautta on rupinen alku- lasta kannetaan henkisesti, psyykkisesti ja fyysisesti ainakin 18 vuotta- jos on kovin kypsymätön olo ottaa näin iso vastuu toisen elämästä- unohda ihmeessä.
Muuten jos olet 28 vuotias- voin kertoa tilastoa- suurin osa ensisynnyttäjistä on ikäisiäsi. Ehkä tämä keskustelunaloituksesi on osa prosessia äitiyteen-
Nykyään lasten hankkimista harkitaan varmasti pitempään - pitkät koulutukset- huonot työmahdollisuudet, paljon avioeroja- pätkätöitä ja pätkäelämää miten siihen lapsen pykäät?
Ihmiset kaipaavat elämäänsä suurempaa turvaa, että uskaltavat lapsia tehdä.
Toisaalta lapsia on synnytetty sota-aikana ja eniten sodan jälkeen paljon puutteellisimmissa olosuhteissa kuin nyt. Joten lapsissa on TOIVOA:
jos uskoo elämään, että se kantaa, lapsen kannattelu on vain osa elämän iloa ja MAHDOLLISUUS oppia rakastamaan toista ihmistä varauksetta.