Nettideittailun vaikeudet

Sijainti on hyvin monelle naiselle kärkikriteeri.Varmasti joillekkin sen tärkein.

Mutta, ylipäätään nettideitistä niin 5 vuoden kokemuksella ja erittäin moneen kertaan syväanalyysia asiasta tehneenä, olen tullut tulokseen että nettideitti voi toimia vain ja ainoastaan tietynlaisten ihmisten keskuudessa.
Tällä tarkoitan tiettyn sosiaalisen statuksen , arvomaailman ja sijainniltaan omaavia ihmisiä.Loput ihmiset (lue normaalin näköiset ja ei-isossa kaupungissa asuvat) - kuten allekirjoittanut - voivat maksimissaan sellailla sivuja huvin vuoksi.

Itse en siis enää oikeastaan edes tunne enään kuuluvani koko sivustolle ja profiilin pito onkin enemmän ajan tappamista kuin mitään muuta.

Entäpä sitten jos ei pidä kenestäkään eikä vastavuoroisesti toisetkaan pidä sinusta.
Mitäpä riman laskeminen ei auta mitään. jos ei kertakaikkiaan saa kiksejä yhtään kenstäkään, onko sitten homo? Entä vielä jos haluaisi kovasti silti löytää jonkun mutta sitä ei ole koskaan syntynytkään.
Olen siis yksin ja tulen olemaan sitä myös jatkossa, sen olen tiennyt niin pitkään kun olen ollut elossa.
Minä olen idiootti voin sen sanoa julkisesti ja niin minusta todennäköisesti myös ajatellaan. Ei helmiä ole olemassakaan. Kivireet olen vetänyt ylä ja alamäet, mutta vain nen parhaimmat ja toivorikkaammat. Nekään ei yllä silti lähellekkään sitä tasoa mihin minä olisin kiksit saanut. Olen vain niin yltiöpäinen positiivikko että kuvittelen ihmisten pystyvän parempaan kuin on mahdollista.

Hyvän neuvon silti annoit ei kannata, ei kerta kaikkiaan kannata millään tavalla eikä muotoa. Se olisi itsensä riivaamista ja piinaamista ja kiduttamista mistä selkeästi nautin tavalla mistä muilla ei ole hajuakaan.
Tähtäimessä on olla yksin, niin totaalisen yksin ettei tarvitse nähdä ainoan ainoata ihmistä missään kuvitellussa tai kuvittelemattomassa tilanteessa. Nauttia siitä mitä on, se on minä itse ainoa mitä minulla on koskaan ollut ja tulee olemaan. kaikki muu on vain harhaa ja siihen uskominen vie sielun ja mielen sinne mistä ei haluaisi itseänsä tavata.
Minun ei tarvitse myöskään vaikka en edellä kirjoittanut olekkaan.

Mitippä kuule sitä, että joka hetki tuolla joku löytää toisen, ja he jatkavat yhdessä matkaa - jotkut yhdessä jopa kuolemaansa asti.

Ja sinulle ei siis tunnu löytyvän mitään tai ketään.. Tai kukaan ei kiinnosta. Se on joka kerta kuule ihan itsessäsi se vika, jos alkaa tuntua siltä ettei mikään onnistu. Tai et saa mistään kiksejä. Emmekä me ota sinusta liikaa stressiäkään, koska ei sinun tuskasi ole meiltä pois. Jos valitses rypeä siinu tuskassasi, niin anna mennä vain.

Onhan sillä välimatkalla tietysti jotakin merkitystä, mutta miksi sitten on olemassa kansainvälisiäkin deittisaitteja? Niistähän etsitään kumppania vaikka toiselta puolelta maapalloa.

Ihmiset muuttavat ja vaihtavat työpaikkaa muutenkin. Harva viihtyy samassa työpaikassa koko elämäänsä. Kai sitä voi netissä ja puhelimella ensin tutustua, ja sitten jos tuntuu siltä voi matkustaa sen muutaman sata kilometria toista katsomaan. Eikä ole temppu eikä mikään sitten tutustumisvaiheessa ajella viikonloppuna toiselle paikkakunnalle. Totta kai sitten jossain vaiheessa on toisella tai molemmilla muutto edessä. Mutta eikös muutenkin yleensä suhteen kehittyessä muuteta yhteen asumaan.

Riippuu varmasti aika paljon iästä ja elämäntilanteesta, onnistuuko kaukosuhde. Nuorena ( lapsettomana) ja ilman vakityötä sujuu varmasti helpommin.

Entä jos ei ole autoa/ ajokorttia)? Jos toisella tai molemmilla on lapsia? Tavataanko vain silloin kun lapset eivät ole paikalla, eli pahimmillaan 1-2krt/kk? Entä vakityö, onko kukaan (järkevä) valmis tänäpäivänä jättämään vakityöpaikan ja muuttamaan muualle epävarmaan tilanteeseen tyhjän päälle.

Itse 40 ikäisenä olen oppinut että toisen oppii tuntemaan hyvin vasta usean vuoden tutustumisen jälkeen. Vasta sitten kun ns. ensihuuma on haihtunut, voi arvioida kannattaako muuttaa yhteen. En myöskään halua esitellä lapsilleni miestä/ miehiä ennenkuin suhde on vakaa. Tutustumisvaihe (pari vuotta) mieheen joka asuu jopa satojen kilometrien päässä tulisi olemaan erittäin vaikea, jos voitaisiin tavata vain esim 2 vkl/ kk ja lomilla enenmmän jopa kaksi vuotta. Vielä kun yhtälöön lisätään se, että ainakin minun on nykyisin erittäin vaikeaa luottaa miehiin, koska niin monet pettävät tai ainakin roikkuvat netissä etsimässä aina vain parempaa... Olisi todella kipeää miettiä valtaosaajasta, että riitänkö miehelle jos/ kun tavataan niin harvoin. Moni mies voisi tietysti ajatella ihan samaa minusta. Ainakin itselleni seksi on olennainen osa parisuhdetta, eikä siinäkään mielessä hermoni kestäisi tilannetta jollon olen suhteen alkuvaiheessa todella ihastunut mieheen = haluan häntä koko ajan, mutta välillä on satoja kilometrejä...

Mitä järkeä siis on alunperinkään lähteä kuvailemani kaltaiseen suhteeseen, kun lähelläkin on miehiä?