Rakastuimme hulluina. Nautimme elämästä ja olimme onnellisia. Kaikki kävi niin nopeasti.
Lupasimme kestää toisiamme sekä myötä- että vastoinkäymisissä. Lauleskeltiin mielessämme "mä elämältä kaiken sain..."
Saimme yhteisen elämän lahjan, ihanimman mitä maa päällään kantaa. Vaimoni raskausaika oli vaikea, synnytyksen jälkeinen masennus vielä vaikeampi. Yritimme yhdessä jaksaa. Pidin pystyssä kodin, hoidin lievästi koliikkisen lapsen ja itsetuhoisen äidin ja työni siinä ohessa...
Outoa, kuinka elämä antaa kaikesta huolimatta uusia lahjoja, mahdollisuuden muuttaa pääkaupunkiseudun stressistä rauhalliseen ympäristöön, ihanaan omakotitaloon. Ja samaan aikaan toinen elämän ihme tulossa. Raskausaika edelleen hankala ja synnytyksen jälkeinen masennus vielä vaikeampi. Onneksi vaimoni haki apua myös ammattiauttajilta. Yritimme edelleen yhdessä jaksaa. Hoidin lapset, kodin remontit, edelleen itsetuhoisen äidin ja työni...
Elämä alkoi palata raiteilleen äidin masennuksen hieman helpotuttua. Ainakin ulkopuolisen silmin... Vaimoni on aina ollut enemmän ottavana kuin antavana osapuolena hellyyden ja huomionosoitusten suhteen. Yritin keskustella asioista, vaimoni mukaan on ahdistavaa, kun kuvittelee kaikkea painostukseksi seksiin...
Elämä jatkui, siivosin ja remppasin kotia, hoidin taloutta ja lapsia. Onneksi vaimoni hoiti myös omaa osuuttaan lasten hoidosta ja sain hengähtää talousorjan roolistani välillä kavereiden kanssa.
Hellyyden ja seksin puute suhteessa paheni, missään ei ollut mitään tolkkua ja... Hairahdin vieraaseen naiseen. Mikä sotku siitä syntyikään. Omanarvontuntoni on tekoni jälkeen palasina, häpeän tekoani suunnattomasti.
Vaimo sai tietää ja kirjoitti eropaperit heti valmiiksi. Nyt elämä on helvettiä, vaimo pitää ovimattona ja antaa kärsiä. Uhkailee, että vie lapset kokonaan, jos en kuuntele... No, sitä saa mitä tilaa.
Tärkeintä olisi kuitenkin, että lapsilla olisi hyvä olla. Pelkään, ettei vaimoni jaksa heidän kanssaan. Muttei voi kuvitellakaan antavansa lapsia pettävälle, epäluotettavalle isälle.
On missään mitään järkeä?
Lupasimme kestää toisiamme sekä myötä- että vastoinkäymisissä. Lauleskeltiin mielessämme "mä elämältä kaiken sain..."
Saimme yhteisen elämän lahjan, ihanimman mitä maa päällään kantaa. Vaimoni raskausaika oli vaikea, synnytyksen jälkeinen masennus vielä vaikeampi. Yritimme yhdessä jaksaa. Pidin pystyssä kodin, hoidin lievästi koliikkisen lapsen ja itsetuhoisen äidin ja työni siinä ohessa...
Outoa, kuinka elämä antaa kaikesta huolimatta uusia lahjoja, mahdollisuuden muuttaa pääkaupunkiseudun stressistä rauhalliseen ympäristöön, ihanaan omakotitaloon. Ja samaan aikaan toinen elämän ihme tulossa. Raskausaika edelleen hankala ja synnytyksen jälkeinen masennus vielä vaikeampi. Onneksi vaimoni haki apua myös ammattiauttajilta. Yritimme edelleen yhdessä jaksaa. Hoidin lapset, kodin remontit, edelleen itsetuhoisen äidin ja työni...
Elämä alkoi palata raiteilleen äidin masennuksen hieman helpotuttua. Ainakin ulkopuolisen silmin... Vaimoni on aina ollut enemmän ottavana kuin antavana osapuolena hellyyden ja huomionosoitusten suhteen. Yritin keskustella asioista, vaimoni mukaan on ahdistavaa, kun kuvittelee kaikkea painostukseksi seksiin...
Elämä jatkui, siivosin ja remppasin kotia, hoidin taloutta ja lapsia. Onneksi vaimoni hoiti myös omaa osuuttaan lasten hoidosta ja sain hengähtää talousorjan roolistani välillä kavereiden kanssa.
Hellyyden ja seksin puute suhteessa paheni, missään ei ollut mitään tolkkua ja... Hairahdin vieraaseen naiseen. Mikä sotku siitä syntyikään. Omanarvontuntoni on tekoni jälkeen palasina, häpeän tekoani suunnattomasti.
Vaimo sai tietää ja kirjoitti eropaperit heti valmiiksi. Nyt elämä on helvettiä, vaimo pitää ovimattona ja antaa kärsiä. Uhkailee, että vie lapset kokonaan, jos en kuuntele... No, sitä saa mitä tilaa.
Tärkeintä olisi kuitenkin, että lapsilla olisi hyvä olla. Pelkään, ettei vaimoni jaksa heidän kanssaan. Muttei voi kuvitellakaan antavansa lapsia pettävälle, epäluotettavalle isälle.
On missään mitään järkeä?
Vastaukset 12
Vanhimmat
Voimia ja jaksamista sinulle. Lapset tarvitsevat sinua, varsinkin juuri tuossa tilanteessa, jos avioero todella tulee.
Kukaan ei varmastikaan tarkoituksella aja asioita tuohon pisteeseen, mutta joskus ne vain tahtomattaan menevät miten menevät. Silloin on turha etsiä syyllisiä. Toivottavasti lapsillenne tulee kaikesta huolimatta hyvä ja täysipainoinen elämä.
Onpa sinulla elämäntarinaa kerrakseen. Lapset totta kai ovat kaikkein tärkeintä, heidän henkisen hyvinvointinsa eteen on tehtävä kaikkensa niin kuin parhaaksi näkee. Aina ei tarvitse selvitä yksin, sinunkaan. Voit käydä keskustelemassa tilanteestanne ammatti-ihmisten kanssa ja saada näin itsellesikin tukea. Sinun ei aina tarvitse olla se vahva osapuoli. "Hairahtuminen" toiseen naiseen kuulosti hyvin inhimilliseltä. Onhan tämä sinunkin elämäsi! Toivon asioittenne selviävän ja ajan antavan onnea. Suosittelen, että puhut omista tunteistasi PALJON eri ihmisten tai sitten sen ammatti-ihmisen kanssa!
Tilanteiden ajauduttua tähän pisteeseen ehdotin vaimolleni, että menisimme keskustelemaan ammattiauttajan kanssa. Vastauksena oli tyly: "en halua, että haet oikeutusta teollesi..."
En olekaan sitä hakemassa, tiedän, ettei moiseen käyttäytymiseen ole oikeutta. Tiedän kuitenkin senkin, että keskusteleminen auttaisi käsittelemään omia tunteita ja ehkä ymmärtämään paremmin toisen tunteita. Järkevä keskustelu tässä tilanteessa kun on niin kovin vaikeata, etenkin vaimon puolelta.
Olen vahva ihminen ja kestän tilanteen. Olen vain niin epävarma siitä kestääkö vaimoni tulevan eron ja yksin elämisen sekä lasten hoitamisen ja kasvattamisen. Varsinkin, kun hänellä on taipumusta mielenterveydellisiin ongelmiin... En haluaisi kuitenkaan riidellä lasten huoltajuudesta, se kun varmasti vaikuttaisi lapsiin negatiivisesti.
Ja mikä sitten on paras järjestely lasten kannalta? Viikko isällä, viikko äidillä? Jatkuvaa elämistä kahden kodin välillä... Tuntuu siltä, että parempi olisi, jos lapsilla olisi yksi varsinainen koti ja kasvattaja.
Niin, että mitä ihmettä tässä nyt tekisi, kysyn vaan...
Joskus ei ole muuta keinoa kuin riidellä ja hakea lasten huoltajuutta itselle oikeusteitse lasten parhaaksi - näin minä ainakin tein vaikka sitä en olisi halunnut, mutta jos lapset ovat tärkeintä, heidän eteen tekee vaikka mitä.
Mutta ensin keskustelette yhdessä ja sitten viranomaisen kanssa siitä onko sovittavissa mitään lasten parhaaksi -ratkaisua sopumuksella vai haetaanko ratkaisua oikeusteitse.
Aivan, vaimosi mielenterveysongelmat ovat vakavasti otettava asia. Onko hänellä läheisiä ystäviä, vanhempia, sisaruksia, jotka voisivat olla tukena? Tukiverkko on tärkeä, molemmille, vaikka oletkin/olisitkin vahva ihminen.Olen itse mieheni kanssa käynyt pariterapiassa kahteenkin otteeseen.En kokenut saavani kovin paljon, mutta olimmekin puhuneet samat asiat jo moneen kertaan keittiön pöydän ääressä. Tulehtuneessa tilanteessa siitä olisi varmasti apua. Aikuiseen elämään kuuluu myös kyky nähdä vaikeiden aikojen yli siihen tulevaan - itsensä, puolisonsa ja lastensa kannalta. Kunpa nyt vain pää avautuisi.Lapset tarvitsevat joka tapauksessa molempia vanhempiaan.Viikko isällä ja viikko äidillä on melkoista ramppaamista eikä käsitykseni mukaan sitä kovin suositella. Pari viikkoa kummallakin ja jos edellytyksiä on, jokin yhteinen juttu jokin sovittu ilta tänäkin aikana, esim. uimahallireissu tms.Tutkimustietoahan tästä kahdessa kodissa asumisesta ei ole, mutta näyttää se toimivan ja lapset sopeutuvat.Kunhan aikuiset pysyvät aikuisina lapsilleen. Niin, minulla itselläni ei ole asiasta kokemusta, mutta asioita olen paljon kolmen vuoden aikana miettinyt - ratkaisuja en ole tehnyt vieläkään.Tsemppiä! Älä ole ankara itsellesikään!
asiallisesta palautteesta.
Kirjoitin, että vaimolla on taipumusta masennukseen, kuten synnytysten jälkeen todettiin. Toivon kuitenkin, ettei moisia ongelmia tämän tapauksen johdosta kuitenkaan ilmenisi.
Onhan vaimollani melko laaja tukiverkko. Heti hölmöilyni selvittyä hän kyllä kävikin kaikki tutut ja sukulaiset läpi ja järjesti yleisen lynkkauksen minulle (siltä ainakin tuntuu...)
Jotenkin vaan on sellainen olo, että hän menee entistä enemmän sekaisin mielipiteiden paljoudesta, joihin tällaisissa asioissa törmää. Toiset heittäisivät petturin roviolle kuulustelematta, toiset antaisivat heti anteeksi. Ja sitten on kaikkea siltä väliltä. Jokainen tilanne on kuitenkin yksilöllinen ja tilanteen selvittämiseen varmasti auttaisi ulkopuolinen, puolueeton ammattilainen.
Rakastan vaimoani yli kaiken ja tekisin kaikkeni, jos voisin hänen tuskaansa tässä asiassa helpottaa. Tuntuu vaan siltä, etten saa edes mahdollisuutta.
Omasta puolestani toivotan voimia kaikille samanlaisessa tilanteessa oleville. Meitä taitaa olla aika paljon...
Ja parempaa Uutta Vuotta :)
Toivottavasti uusi vuosi on parempi sinulle ja meille kaikille tällä palstalla (valitettavasti) tiuhaan vieraileville!
Toivon todellakin sitä samaa sinulle ja kaikille muille täällä haahuileville.
Tällä hetkellä tuntuu taas siltä, ettei millään jaksaisi. Ja minä kun kuvittelin, että olo päivä päivältä helpottaisi ja pystyisin rationaalisesti suhtautumaan elämän muutoksiin. Taitaa olla niin, ettei tunteet olekaan niin yksiselitteisiä... Todennäköisesti saan tottua vuoristorataan lähitulevaisuudessa enemmänkin. Tämä vuoristorata taitaa ollakin melko hurja, kovahermoistakin hirvittää...
Täytyy vaan uskoa mottoosi:
Suru on tyyni valtameri
Laaja muttei rannaton
Syvä muttei pohjaton :)
Kaikesta huolimatta meidän ongelmat ovat pieniä verrattuna maailman mullistuksiin. Toivottavasti löydän vielä sen tunteen, jolloin iloitsin elämän pienistä asioista ja osasin arvostaa sitä elämän rikkautta, johon valitettavasti sokaistumme kaiken aineellisen hyvinvoinnin keskellä...
Ajattelin itse aivan samoin kuin sinä viimeisen viestisi lopussa. Yksilötasolla asia on totta kai suuri - stressipisteissä heti oman lapsen kuoleman jälkeen kakkosena (muistaakseni), mutta maailman tasolla - katastrofien ja inhimillisen hädän keskellä - kuitenkin pienehkö: meillä on kuitenkin odotettavissa helpotusta elämään vuoden, kahden tms. kuluttua. Kaikilla ei ole, kaikkia ei enää ole.
Valitettavasti tosiasia on se, että tällaiset kriisit muuttavat ihmistä, eikä itsekään varmasti usko olevansa sama ihminen kuin aikaisemmin. Muut ihmiset huomaavat muutokset paremmin, mutta itsensä hyvin tunteva saattaa myös löytää itsestään uusia piirteitä. Aikasemmin on ehkä ollut vaikeaa edes kuvitella itseään tällaisen kriisin keskellä ja varsinkaan sitä, miten voi tietyissä tilanteissa käyttäytyä. Sitten sitä ihmettelee, että eihän tuo voi olla minä...
Kuitenkin kriisit tekevät meistä sellaisia kuin olemme, niiden mukaan minuutemme muodostuu. Yleensä ne tekevät meistä aikaa myöten vahvempia. Kuulee usein sanottavan, että "en olisi tässä ja tällainen ihminen, jos en olisi sitä kokenut". Minä ainakin uskon vahvasti, että se pitää paikkansa.
Valitettavasti kriisin keskellä ei osaa ajatella/katsoa kokonaisuutta. Suree vain yksittäisiä seikkoja, jotka tuntuvat täyttävän pääkopan. Luopuminen jostain tietystä tavarasta, yhteisestä asiasta tai jopa tutusta kotimatkasta tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta. Mutta ehkäpä yleensä luopuminen konkretisoituu juuri näissä asioissa, ehkä juuri siksi ne tuntuvat niin isoilta ja koko mielen täyttäviltä seikoilta. Ehkäpä tuntuu myös, että paluu epätyydyttävään elämäänkin olisi parempaa kuin elää kriisin ja siitä aiheutuvan tuskan keskellä.
Jos aikaa voisi kääntää taaksepäin, kääntäisi sitä hetkiin, jolloin sydämen täytti mieletön onnellisuus ja ääretön rakkaus. Hetkiin, jolloin koko maailma oli illalla pimeässä peiton alla, äänenä vain hengitys ja iho kosketuksen alla.
Vaimosi on nyt vihainen ja pettynyt, tunteita siis on paljonkin, sinua kaduttaa ja pelkäät tulevaa. Minusta on turha kiirehtiä vaan kannattaisi purkaa kaikki tunteet ulos. Suostuisiko vaimosi lähtemään perheterapeutille kanssasi, vaikka sillä mielellä että puratte tunteitanne jotta eroprosessi sujuisi paremmin (sillä hänet voi saada ehkä houkuteltua sinne aluksi) ja pystyisitte olemaan sopuisampia lasten takia. Onhan puolen vuoden harkinta-aika, jona voi asiat muuttua paljonkin jos molemmilla on tahtoa siihen ja pääsette pettymyksen ja kiukun tunteiden läpi puhumaan oikeista asioista. Myös sinun pitää puhua siitä että koet saaneesi liian suuren osan vastuusta, luen sen viestistäsi. Tunteet on hirmu tärkeitä, jos ne pakastaa, ei mikään liitto toimi, mutta jos ne päästää tulemaan ja ilmaisee, on vielä toivoa. Tunnesuhde on se joka liittoa kantaa jos kantaa. Älä anna vielä periksi. Minun mieheni petti minua mutta ei mielestäni pyytänyt koskaan tunteella anteeksi, en tiedä miksi. Mielestäni etäännyimme lopulta juuri siitä syystä. Muista että sinun on nöyrryttävä mutta myös oltava vahva ja tiedettävä mitä haluat ja osoitettava se.
Kaikkea hyvää,
Petetty
Toki ymmärrän sen, että vaimoni on oikeutettu tunteisiinsa. Olen yrittänyt kyllä auttaa tässäkin tilanteessa, mutta taidan olla väärä henkilö lohduttamaan ja tukemaan häntä. Ainakin sellaisen vastauksen olen saanut.
On ollut helpottavaa lukea, että ainakin joidenkin mielestä minullakin on tosiaan oikeus tunteisiini. Toivon, että vaimonikin sen joskus ymmärtää. Nyt tuntuu siltä, etten jaksa edes yrittää paikata liittoamme. On vain sellainen olo, että taas on yksin yritettävä, tehtävä kompromisseja ja tingittävä omasta hyvinvoinnista. Eikö parisuhteen pitäisi olla molempia tyydyttävä ja tasapuolinen? Onko niin, että sorruin kerrankin itsekkyyteen ja tein sen väärällä tavalla? Ehkä kohdallani loppumaton miellyttämisen halu onkin hiipunut...
En pelkää omalla kohdallani tulevaa, lähinnä olen helpottunut, että toimimaton parisuhde on takana ja toivon vain parempaa tulevaisuudelta. Ensisijaisesti haluaisin kuitenkin rakentaa sen vaimoni kanssa. Vaikuttaa siltä, ettei tahtoa hänen puoleltaan löydy... Tahtoa kun pitäisi löytyä paljon muuhunkin kuin anteeksiantamiseen ja epäilen, ettei hän ole kykeneväinen siihen.
Ehkä olen nöyrtynyt suhteemme aikana jo liikaa, enkä enää spontaanisti tunne tarvetta siihen. Voi olla, että vaimoni tulkitsee käyttäytymiseni itsekkääksi ja välinpitämättömäksi. Käsittelen kuitenkin tunteeni omalla tavallani ja ilmaisen tunteeni kyllä puhumalla. En tiedä odottaako vaimoni jalkoihin heittäytymistä, säkkiin pukeutumista vai mitä...
Osuit naulan kantaan siinä, että tunteet pitää näyttää. Siihen meidän liittomme varmaan kaatuikin. Olen ollut aina läheisyydenkipeä, hellittelijä ja seksistä suuresti nauttiva. Lasten saamisen jälkeen olen joutunut tukahduttamaan omat tunteeni ja tuntenut eläväni vain kotia, lapsia ja työtä varten. Taitaa olla aika tuttu tilanne monille äideille...
Haluan elää tulevaisuuden kokonaisena ihmisenä, oikeutettuna antamaan ja saamaan kaikilla elämän osa-alueilla. Toivottavasti se on mahdollista...