Tälle jutulle oli oikeastaan aika vaikea löytää aluetta, toivottavasti täältä löytyy järkeviä mielipiteitä asiaan!
Aloin vajaa vuosi sitten seurustella leskimiehen kanssa, hän on 45-vuotias, minä 35. Olin suhteemme alussa vielä naimisissa, mutta avioliittoni oli jo jonkin aikaa ollut kariutunut eikä ero ollut kuin ajan kysymys. Rakastuimme syvästi, kumpikin kokee löytäneensä toisessa oman "puuttuvan palasensa", meillä on alusta asti ollut erittäin hyvä olla yhdessä.
Ongelmani on miehen aikuinen (24 v) tytär. Suhteen alussa, kun tytär kuuli että olen naimisissa, hän ei (ymmärrettävästi) voinut hyväksyä asiaa ja reagoi suhteeseemme hyvin negatiivisesti, kehotti mm. isäänsä jättämään minut ym. Tyttären silmissä olin onnenonkija, jolle hänen isänsä oli jonkinlainen välipalaseikkailu tylsässä avioliitossa. Tuossa vaiheessa emme olleet tyttären kanssa vielä tavanneet.
En arvostele tyttären mielipidettä, sillä aviopuolison pettäminen ei minustakaan ole hyväksyttävää. Ongelma tuli siitä, että kun mies kertoi minulle tyttären reaktioista, ja kun kuulin pitkistä keskustelusta ja kiistoista joita isän ja tyttären välillä käytiin minusta, niin aloin pelätä tyttären tapaamista.
Kuukausien mittaan omat asiani etenivät, muutin ex-miehestäni eroon (joka olisi tapahtunut joka tapauksessa) ja seurustelumme vakiintui. Tosin elämme etäsuhteessa, sillä meillä kummallakin on työ ja sukua omilla asuinseuduillamme, kuljemme toistemme luo kuitenkin säännöllisesti ja olemme erossa korkeintaan pari päivää viikossa.
Tytärkin rauhoittui kun kuuli elämäntilanteeni muutoksesta. Lopulta tuli aika tavata tytär, tämän puoliso ja näiden 1-vuotias lapsi. Olin kauhusta kankea, enkä pystynyt sanomaan juuri muuta kuin päivää. Vaikka mies oli kertonut että tyttären asenne oli muuttunut, minä en pystynyt rauhoittumaan.
Asiat ovat edelleen samalla mallilla, vaikka minun ja tyttären ensitapaamisesta on jo puoli vuotta aikaa. Olen vieläkin hänen läsnäollessaan kuin seipään niellyt, en ollenkaan oma itseni, haluan vain olla kuin en olisikaan ja toivon koko ajan että vierailu loppuisi ja voisin lakata jännittämästä.
Asiaa ei ollenkaan helpota isän, tyttären ja tyttärentyttären kiinteä suhde. Kun menemme tyttären luo kylään, tuo tytär yleensä ensi töikseen lapsenlapsen ukille syliin ja sanoo että syötä, vaihda vaippa tai vie potalle. Ja ukki vie, ja minä jään ihmettelemään ovensuuhun tai keittiöntuolille tai sohvannurkkaan.
Minusta on hienoa, että heillä on noin kiinteä suhde keskenään. En ole mustasukkainen enkä missään nimessä halua mennä isän ja tyttären väliin. Mies on aikanaan sanonut, että tytär ja lapsenlapsi on hänelle tärkeintä mitä on, ja että jos hänen pitäisi asiat laittaa joskus tärkeysjärjestykseen niin ei olisi epäilystäkään etteivätkö nämä olisi ennen kaikkia muita. Varon siksikin hämmentämästä asiaa, koska tiedän että minun vuoroni on vasta tyttären jälkeen tärkeysjärjestyksessä.
Miten voisin muuttaa omaa asennoitumistani niin, että tulisin noissa tilanteissa toimeen? Minua pelottaa, että ennemmin tai myöhemmin tämä tyttären ja minun suhdeongelma lopettaa seurustelumme kuitenkin.
Joulu oli aika kauhea, aaton vietin omien sukulaisteni luona mutta joulupäivä oli tarkoitus viettää miehen kanssa, olin pyytänyt että olisimme vain kahden. Suunnitelmat kuitenkin muuttuivat, mies soitti minulle ja ilmoitti että menemmekin tyttärelle joulupäivälliselle, että tytär oli soittanut ja sinne "pitää" mennä. Menimme, ja kuinka ollakaan, isä auttoi tytärtään keittiössä kun menin sinne, joten tunnin verran taas odottelin olohuoneessa jäykkänä jotta ruoka valmistuisi, sitten söimme, minä tuskin maistoin mitään ja tytär varmaan luuli että nirsoilin hänen ruokiaan vaikka kyse oli siitä että olin taas ihan kauhuissani. Ruuan jälkeen mies kysyi että lähdemmekö, minä kysyin että mitä tytär sanoo, loukkaantuuko. Tytär kuuli että oli puhe lähtemisestä ja tokaisi isälleen että "itsehän pyysit keittämään sekahedelmäsoppaa, et kyllä lähde syömättä". Mies ei muistanut soppaa pyytäneensä, mutta kahville ja sopallekin jäätiin.
Kertaakaan en ole laittanut vastaan kun mies on halunnut että menemme tyttärelle kylään. Hän tietää kyllä, että asia on minulle vaikea, ja näkeekin sen tietysti koska olen kyläillessä hyvin erilainen kuin muulloin. Mies ajattelee, että kyse on vain ajasta, että ajan mittaan totumme tyttären kanssa kyllä, ja niin ajattelin ensin itsekin. Nyt ei näytä siltä että aika auttaisi, olen aina ihan yhtä kipsissä.
Hassua on, että olen yleensä hyvin avoin, sosiaalinen ja iloinen. En ole aikaisemmin ollut tällaisessa tilanteessa. Mitä ihmettä voin tehdä?
Aloin vajaa vuosi sitten seurustella leskimiehen kanssa, hän on 45-vuotias, minä 35. Olin suhteemme alussa vielä naimisissa, mutta avioliittoni oli jo jonkin aikaa ollut kariutunut eikä ero ollut kuin ajan kysymys. Rakastuimme syvästi, kumpikin kokee löytäneensä toisessa oman "puuttuvan palasensa", meillä on alusta asti ollut erittäin hyvä olla yhdessä.
Ongelmani on miehen aikuinen (24 v) tytär. Suhteen alussa, kun tytär kuuli että olen naimisissa, hän ei (ymmärrettävästi) voinut hyväksyä asiaa ja reagoi suhteeseemme hyvin negatiivisesti, kehotti mm. isäänsä jättämään minut ym. Tyttären silmissä olin onnenonkija, jolle hänen isänsä oli jonkinlainen välipalaseikkailu tylsässä avioliitossa. Tuossa vaiheessa emme olleet tyttären kanssa vielä tavanneet.
En arvostele tyttären mielipidettä, sillä aviopuolison pettäminen ei minustakaan ole hyväksyttävää. Ongelma tuli siitä, että kun mies kertoi minulle tyttären reaktioista, ja kun kuulin pitkistä keskustelusta ja kiistoista joita isän ja tyttären välillä käytiin minusta, niin aloin pelätä tyttären tapaamista.
Kuukausien mittaan omat asiani etenivät, muutin ex-miehestäni eroon (joka olisi tapahtunut joka tapauksessa) ja seurustelumme vakiintui. Tosin elämme etäsuhteessa, sillä meillä kummallakin on työ ja sukua omilla asuinseuduillamme, kuljemme toistemme luo kuitenkin säännöllisesti ja olemme erossa korkeintaan pari päivää viikossa.
Tytärkin rauhoittui kun kuuli elämäntilanteeni muutoksesta. Lopulta tuli aika tavata tytär, tämän puoliso ja näiden 1-vuotias lapsi. Olin kauhusta kankea, enkä pystynyt sanomaan juuri muuta kuin päivää. Vaikka mies oli kertonut että tyttären asenne oli muuttunut, minä en pystynyt rauhoittumaan.
Asiat ovat edelleen samalla mallilla, vaikka minun ja tyttären ensitapaamisesta on jo puoli vuotta aikaa. Olen vieläkin hänen läsnäollessaan kuin seipään niellyt, en ollenkaan oma itseni, haluan vain olla kuin en olisikaan ja toivon koko ajan että vierailu loppuisi ja voisin lakata jännittämästä.
Asiaa ei ollenkaan helpota isän, tyttären ja tyttärentyttären kiinteä suhde. Kun menemme tyttären luo kylään, tuo tytär yleensä ensi töikseen lapsenlapsen ukille syliin ja sanoo että syötä, vaihda vaippa tai vie potalle. Ja ukki vie, ja minä jään ihmettelemään ovensuuhun tai keittiöntuolille tai sohvannurkkaan.
Minusta on hienoa, että heillä on noin kiinteä suhde keskenään. En ole mustasukkainen enkä missään nimessä halua mennä isän ja tyttären väliin. Mies on aikanaan sanonut, että tytär ja lapsenlapsi on hänelle tärkeintä mitä on, ja että jos hänen pitäisi asiat laittaa joskus tärkeysjärjestykseen niin ei olisi epäilystäkään etteivätkö nämä olisi ennen kaikkia muita. Varon siksikin hämmentämästä asiaa, koska tiedän että minun vuoroni on vasta tyttären jälkeen tärkeysjärjestyksessä.
Miten voisin muuttaa omaa asennoitumistani niin, että tulisin noissa tilanteissa toimeen? Minua pelottaa, että ennemmin tai myöhemmin tämä tyttären ja minun suhdeongelma lopettaa seurustelumme kuitenkin.
Joulu oli aika kauhea, aaton vietin omien sukulaisteni luona mutta joulupäivä oli tarkoitus viettää miehen kanssa, olin pyytänyt että olisimme vain kahden. Suunnitelmat kuitenkin muuttuivat, mies soitti minulle ja ilmoitti että menemmekin tyttärelle joulupäivälliselle, että tytär oli soittanut ja sinne "pitää" mennä. Menimme, ja kuinka ollakaan, isä auttoi tytärtään keittiössä kun menin sinne, joten tunnin verran taas odottelin olohuoneessa jäykkänä jotta ruoka valmistuisi, sitten söimme, minä tuskin maistoin mitään ja tytär varmaan luuli että nirsoilin hänen ruokiaan vaikka kyse oli siitä että olin taas ihan kauhuissani. Ruuan jälkeen mies kysyi että lähdemmekö, minä kysyin että mitä tytär sanoo, loukkaantuuko. Tytär kuuli että oli puhe lähtemisestä ja tokaisi isälleen että "itsehän pyysit keittämään sekahedelmäsoppaa, et kyllä lähde syömättä". Mies ei muistanut soppaa pyytäneensä, mutta kahville ja sopallekin jäätiin.
Kertaakaan en ole laittanut vastaan kun mies on halunnut että menemme tyttärelle kylään. Hän tietää kyllä, että asia on minulle vaikea, ja näkeekin sen tietysti koska olen kyläillessä hyvin erilainen kuin muulloin. Mies ajattelee, että kyse on vain ajasta, että ajan mittaan totumme tyttären kanssa kyllä, ja niin ajattelin ensin itsekin. Nyt ei näytä siltä että aika auttaisi, olen aina ihan yhtä kipsissä.
Hassua on, että olen yleensä hyvin avoin, sosiaalinen ja iloinen. En ole aikaisemmin ollut tällaisessa tilanteessa. Mitä ihmettä voin tehdä?
Vastaukset 20
Vanhimmat
Vaikea ajatella miten voisit asiaa selvittää muuten kuin puhumalla kauniisti miehellesi murheestasi. Kunpa miehesi osaisi selvittää asian.
Minusta ei ollut häneltä kovin viisasta kertoa siitä, että tytär on niin vastahankainen teidän suhteellenne. Koska hän kuitenkin kertoi, olisi minun mielestäni hänen asiansa nyt yrittää korjata tilanne ja varoen kertoa tyttärelleen, että hän itse, kömpelö isä, on sekoittanut vaimon ja tytärpuolen suhteet.
Tytär ei ehkä tiedä koko asiaa, vaan luulee jäykkyyttäsi sinun epäluuloksesi tms. negatiivisuudeksi.
Onko mahdollista, että saisit itse keskustelleeksi tyttären kanssa joskus? Sanoa, että sinä olet ollut kovin arka tapaamaan tytärtä, kun olet ollut peloissasi kuultuasi hänen ensi rektioistaan, mutta nyt alat jo vähän vapautua peloistasi.
Eihän teillä ole kuin 10 v ikäeroa, niin että itse asiassa teistä voisi tulla mitä parhaimmat ystävät aikaa myöden.
Suhteesi on kuitenkin vielä melko tuore. Olet jollain tapaa "alistanut" itsesi, sen vaikutelman sain viestistä, että haavoittunut olet ollut ja ehkä syyllistänyt itsesi lähes kaikesta. Erostakin toipuminen vie pari-kolme vuotta, että aikaa tarvitaan hirvittävän paljon ennen kuin kaikki loksahtaa kohdalleen. Tyttären suhtautumiselle et voi oikeastaan mitään, hän hyväksyy sinut tai jättää hyväksymättä. Älä ainakaan yritä kerjätä liialla kiltteydellä suosiota. Anna hänelle vapaus jättää hyväksymättä suhteenne, jos hänestä siltä tuntuu. Sinä olet itsenäinen ja sinulla on oma elämäsi. Kaikkea hyvää jatkossa!
>sillä aviopuolison pettäminen ei minustakaan ole >hyväksyttävää
Hyvä vitsi. Minulla ei ole mitään kunnioitusta sellaisia ihmisiä kohtaan, koska voi yhtä hyvin ensin erota ja sitten hypätä toisen sänkyyn. Uskon, että se kertoo aika paljon ihmisesta jos pystyy kerran valehtelemaan puolisolle päin naamaa!
Jos kyse olisi omasta isästäni, olisin yhtä varovainen.
Minusta sinun ei tartte esittää mitään äitipuolta, anna isän käydä tytären luo yksin kun sulla on epämukava olo siellä.
Uskon, että kun olette vaikkapa 10v yhdessä (siis jos et petä jne) ja tytär näkee, että olet tosissas niin hän kiinostuu susta. Saa sitä toivoa vai mitä.
"Uskon, että se kertoo aika paljon ihmisesta jos pystyy kerran valehtelemaan puolisolle päin naamaa!"
Nyt tais mulle tulla lukihärö. Missä kohtaa alkuperäinen kirjoittaja puhui jostain valehtelemisesta? Eikös se mennyt sillä lailla että avioliitto oli jo karilla kun tutustuivat?
Taitaa taas joku olla hiukan liika kärkäs tarttumaan noihin pettämisasioihin. Kyllä huomaa että olet itsekin vain 25...
tästä päättelen, että suhde oli jo aika pitkällä:
"Ongelmani on miehen aikuinen (24 v) tytär. Suhteen alussa, kun tytär kuuli että olen naimisissa, hän ei (ymmärrettävästi) voinut hyväksyä asiaa ja reagoi suhteeseemme hyvin negatiivisesti, kehotti mm. isäänsä jättämään minut ym."
Toisaalta, voi olla, että alkuperäinen kirjoittaja heti kertoi omalle miehelle, että hänellä on suhde. Epäilen, ettei se mennyt näin.
Voin luvata sulle nyt ja heti etten aloita mitään suhdetta kun olen naimisissa. Se ei ole katos iästä kiini.
Hyvä 25-vuotias, olen hyvin oikeassa monissa sanomissasi asioissa. Nyt kuitenkin oletit aika paljon meidän suhteestamme, sen vähän perusteella minkä kerroin.
Minun ja ex-puolisoni suhde oli oikeasti karilla, se tarkoittaa sitä että eropaperit olivat vetämässä ja miehelläni jo uusi suhde, asuimme saman katon alla koska isoa omakotitaloa oli vaikea kovin nopeassa tahdissa saada myytyä. Välillämme ei kuitenkaan ollut mitään perinteiseen aviosuhteeseen viittaavaa enää tuolloin. Se, että löysin uuden suhteen tuossa vaiheessa, ei ollut asia jota minulla olisi ollut syytä peitellä.
Mutta varmasti uuden miesystäväni tytär näki asiat samalla lailla kuin sinä. Eihän hänellä ollut tuolloin mitään tapaa varmistaa, olinko esimerkiksi valehdellut hänen isälleen että olin eroamassa. Kuten sanoin, en ihmettele tyttären reaktiota.
Toinen väärinkäsitys on, että ymmärsit ilmeisesti että tytär katsoo minua edelleen karsaasti. Se ei pidä paikkaansa, hän on monesti kutsunut minut varta vasten kylään, eikä kohtele minua mitenkään huonosti. Minä en myöskään yritä (enkä halua) olla hänelle "äitipuoli", meillä on ikäeroa vain 10 vuotta, eikä äitipuolileikki ole minun juttuni ollenkaan. En siis tuppaa hänen luokseen kyläilemään ja tekemään itseäni tykö.
Käyn tyttären luona miehen kanssa koska se on miehelle tärkeää, hän on monesti sanonut että hän kovasti haluaisi nähdä minut ja tyttärensä yhdessä, kaksi hänelle tärkeää ihmistä. Siksikin olen pahoillani, kun en pysty olemaan luontevasti tyttären kanssa vaikka mies niin kovin sitä toivoisi.
On ihan hyvä että otat esille asioita jotka ovat monelle kipeitä. Päätöksesi siitä, että et avioon mentyäsi tule toista suhdetta ottamaan, on arvostettava. Minun ja ex-mieheni parisuhde kariutui hyvin monista syistä, mm. siksi että olimme menneet yhteen aivan liian nuorina. Varmasti pärjäät avioliitossasi paremmin, koska olet sentään jo 25 etkä vielä naimisissa :-) olet siis ehtinyt kypsyä enemmän kuin minä olin, kun avioiduimme.
"Mies on aikanaan sanonut, että tytär ja lapsenlapsi on hänelle tärkeintä mitä on, ja... "
Kahden aikuisen välinen suhde pitäisi kyllä olla tärkeämpää, jos täytyy laittaa asioita tärkeysjärjestykseen. Rakkaus lapseen ja kumppaniin on hieman eri asioita, eikä niitä pitäisi laittaa mihinkään tärkeysjärjestykseen ollenkaan mielestäni. Osoittaa ihmisen henkistä kypsymättömyyttä luokitella läheisensä tärkeysjärjestykseen!
Mies ajattelemattomuuttaan mitätöi elämänkumppaniaan ja yrittää saada mustasukkaisuutta aikaiseksi madaltamalla kumppanin joksikin jalkavaimoksi.
Kuinkahan kauan kukaan jaksaa "muukalaisen" asemaa miehen miellyttäessä "ykkös rakastaan". Naurettavaa pellen touhua aikuiselta mieheltä. Itse häipyisin sekoittamasta suotta isän ja tyttären "tärkeintä rakkaussuhdetta". Mies ei varmaan naista tarvi muuhun kuin seksiin ja rakkaus on tytärtä varten. Sanoisin äijälle, että mee kotios kasvaan ja hae vasta sen jälkeen aikuista rakkaussuhdetta kun olet valmis sellaiseen.....äijän tytär on varmaan niin särkyvää laatua, että menettää mielenterveytensä jos isukki rakastuu aikuiseen naiseen ja huomio hieman vähemmän häntä ja hänen lastaan. Eikö hänellä ole jo oma mies ja elämä, ettei tarvi isukissa roikkua jatkuvasti! Ehkä hän pelkää jonkun naisen vievän häneltä lapsenkaitsijan!
Sinulla on ongelma samanmoinen kuin mulla.
Minä olen mies ja seurustellut 4.5v. Minun naisella on 27v poika joka asunnon vaihdon myötä erotettiin äidistään ja nyt tää poika soittelee
monesti joka ilta äitille,ilman että ois asiaa.
Äiti kaiken lisäksi lepertelee kuin pikku lapselle kun poitsu soittaa.
Minua on käynyt v...tamaan moinen lirkuttelu.
Mun naiseni loukkaantuu kun en oikein ymmärrä moista. Mielestäni on oltava asiaa,jos joka ilta
täytyy soittaa monta kertaa. Minun mielestä tää on läheisriippuvuutta,joka olis aika katkaista,
Olenko väärässä vai oikeessa,vastatkaa.
Olemme puolisoni kanssa ns. uusperhe, eli kun avioiduimme meillä oli molemmilla "omia lapsia". Alku meni hyvin, mutta myöhemmin sekä minun että puolisoni lapset yrittivät molemmat kaikkensa tuodakseen itseänsä esille juuri samoin kuin teidänkin tarinoissanne. Mitä siitä tuli, pirunmoiset riidat meille, kun toisen lapsi lopetti lirkuttamisen niin toisen lähes heti aloitti. Päätimme yksinkertaisesti, että me olemme pari ja lapset tulevat sen jälkeen. Ei toki se kivuttomasti mennyt, opiskelut menivät alamäkeä, yölliset soitot lisääntyivät ymym..vaikka mitä. Olimme kuin viilipytyt, kohteliaan tiukkoja ja oikeat asiat huomioimme, vähänkin tehdyt jutut ohitimme. Kun mikään ei auttanut, katkaisivat mokomat välitkin kuin yhteisestä sopimuksesta. Istuimme joulupöydässäkin kahdestaan, kun lapset eivät tulleetkaan. Nauroimme, että kyllä meidän nyt kelpaa...vaikka välillä jo tosissamme meinattiin luovuttaa ja monet itkut itkettiin. Nyt kolme vuotta myöhemmin...tuhlaajapoika- ja tytöt löysivät vanhempansa ja ovat hyväksyneet uuden/vanhan parin eli meidät. Ei tätä teidän juttuihin voi verrata, mutta oletan että jos nyt ei tule tavalla tai toisella selkeää peliä, niin saman katon alla oleminen jatkossa voi suorastaan aiheuttaa näppylöitä.
Olipa ihanaa kuulla nuo sanat jonkun muun suusta!
Olen itse ollut salaa kiukkuinen ja loukkaantunut tilanteesta, ja tuumaillut juuri samaa: että eikö tytär ole jo aikuinen ja hänellä on oma perhekin, eikö isä ole vapaa jatkamaan omaa elämäänsä? Hyvät välit lapseen ja lapsenlapseen ovat toki tärkeät, mutta minusta tässä tapauksessa ne ovat liiankin kiinteät.
Olen ärsyynnyksissäni miettinyt myös tuota että pitäisi häipyä sekoittamasta suotta isän ja tyttären tärkeintä suhdetta - melkein samoilla sanoillakin!
Sitten on kuitenkin se kolikon kääntöpuoli, nimittäin se kuinka mies kuitenkin kaipaa minua ja huomioi minua muulloin. Kaikki tuntuu olevan OK ja kohdallaan aina, kun tytär ei ole kuvioissa. Mutta kun tytär tulee mukaan, minusta tuntuu että minut siirretään jotenkin "hyllylle" (tai sinne olohuoneen sohvalle) odottamaan vuoroani...
Jo ensimmäisellä kerralla, kun kävimme tyttären luona (se oli ensimmäinen kerta kun tapasin tyttären ja olin todella peloissani), pyysin mieheltä että hän ei jättäisi minua yksin siellä. Ensi töikseen hän kuitenkin käveli keittämään kahvia ja ryhtyi touhuamaan lapsenlapsen kanssa, ja minä jäin istumaan keittiöntuolille. Myöhemmin kysyin että miksi noin kävi vaikka olin juuri sanonut ettei jättäisi minua yksin, vastaus oli että "enhän mä ollut hetkeäkään kolmea metriä kauempana, ethän sä ollut yksin". Hah, fyysisesti en ollutkaan. Henkisesti koin olevani hyvinkin hylätty.
Joulupäivän yksi episodi oli, kun kökötin sohvalla ja mies tuli keittiöstä kysymään että osaanko tehdä kinkunkastikkeen. Tietty osaan, no mies kysyi että tekisitkö. Tyttären keittiössä, siinä mielentilassa, olisi pitänyt ihan suvereenisti ruveta kokkaamaan! Mies ihmetteli myöhemmin että miksen ollut ruvennut hommaan, että jos hän olisi ollut minun asemassani niin hän olisi kyllä ryhtynyt puuhaan vain siksi että olisi ollut tilaisuus "päästä porukoihin".
Onko tosiaan ihan väärin odottaa, että saisin mieheltä edes hiukan apua tähän "porukoihin pääsemiseen"? Onko se vain minun hommani, kääriä hihat ja kävellä toisen, minulle oudon ihmisen keittiöön ja ryhtyä tekemään kastiketta niin kaikki lutviutuu?
Aah. Helpottaa. Olen varmasti ollut liian kiltti, ja niinkuin joku sanoikin, liian alistunut.
... asetelmat laitetaan sinun eteesi valmiiksi: tee kinkkukastike, niin pääset sisäpiiriin. Etkös se ole sinä, joka päätät, teetkö kinkkukastikkeen vai et? Oman kiinnostuksesi ja halusi mukaan. Ei miehen käskystä. Ja ne "porukat"! Eli kenen porukat, sopii kysyä? Olet oma itsesi. Ei sinun tarvitse yrittää pyrkiä "porukoihin" ikään kuin olisi jokin koe menossa. Mies lähettää sinulle paljon piiloviestiä ja näen että aika alisteiseksi näillä "tarjouksilla" se tarjoillaan.
Onko teillä jonkinlainen kilpailu miehen ajasta, vai miten ilmenee, että tytär on tärkein, kerroit, että asutte eri paikkakunnilla, mutta olette erossa korkeintaan pari päivää viikossa, tuleeko tytär silloinkin isänsä luo, vai käyttekö yhdessä tyttären luona? Mikäli ei, niin vaikuttaisit olevan ainakin ajallisesti tärkeämpi. Oletko varma, ettet ole tyttärelle mustasukkainen, jos mies mielestäsi jättää sinut aina yksin, kun tytär astuu kuvioon, niin olet joko mustasukkainen, tai mies ei osaa arvostaa sinua? Lienee tarpeen keskustella miehen kanssa sinun tyttären luona käymisen tarpeellisuudesta, jos et viihdy siellä, niin älä mene, jos mies on tosissaan sinun kanssasi, pitäisi viimeistään tuon herättää edes hiukan. Kun toivoit apua mieheltä tilanteen korjaamiseen, niin kerro hänelle mitä toivoisit hänen tekevän asian suhteen, vai eikö hän halua sekaantua asiaan tyyliin: hoitakaa omat asianne?
Ettei vaan oli niin että itse jäät sinne sohvalle istumaan. Kokeilepas seuraavalla kerralla -vaikkapa ihan kokeilumielessä- toisenlaista strategiaa: ole aktiivinen suhteessasi tyttäreen. Laita vaikka miesystäväsi sohvalle istumaan ja mene itse keittiöön.
(alkuperäiselle)Kirjoita täällä tai kirjoita päiväkirjaan oikeat fiilikset ulos. Oli se sitten mustasukkaisuutta tai ymmällä oloa.
Itse en voi sietää mieheni tytärtä. En lähtenyt joulutapaamiselle, "keksin" että isi ja tytär voivat keskustella pitkästä aikaa keskenään. Oikeasti en vaan kestä sitä tyttöä, yli 20 vuotiasta, kaikkitietävää. Alkuun yritin, mutta kun ei oltu edes tavattukaan, teki minusta johtopäätöksiä äitinsä avustuksella ja kirjoitteli tekstiviestejä tyyliin: "isääni rakastan, sinua en voi koskaan hyväksyä" "päästäisitkö isäni talutushihnastasi, sillä siihen kytkettynä äitinikään ei saa hyvää kohtelua".......!
Kyllä sitten olisi "tullut ystäväksi" kun oli tarvetta saada pääkaupunkiseudulta asunto---silloin olisi apuni kelvannut. Mutta olen niin paska ja norsu että unohda en koskaan. Enkä lähelle tätä mieheni tytärtä päästä.
Haukkukaa mustasukkaiseksi, haukkukaa keskenkasvuiseksi. Mutta kaikkea paskaa minunkaan ei tarvitse pureskella siksi, että rakastuin ja menin naimisiin miehen kanssa jolla on jo aikuiset lapset.
Samaa mieltä... mä en ymmärrä minkä takia pitäis väkisin olla ylimpiä ystäviä aikuisen tyttären kanssa, kai sitä miestä voi rakastaa ilmankin? Ja kai se mieskin voi rakastaa uutta puolisoa vaikkei tämä olekkaan tyttären paras kaveri?
Nimittäinnimittäin,,,täällä vähän sama tilanne, yllätys, miehellä 24vee tytär jolla oma perhe. Tytär on mun mielestä ärsyttävä, kovaääninen totuudentorvi, puhuu teennäisesti ja on omasta mielestään jonkinlainen maailmannapa. Käsitykset on mustavalkoisia ja asenteet kankeita, ja vaikka kuinka yritän tajuta ett likka on vain 24 ja ne käsitykset kyllä elämän myötä pehmenee, niin silti ärsyttää suunnattomasti.
Jos ei ole mitään yhteistä puhuttavaa eikä elämänkatsomukset kohtaa yhtään niin miks v***ssa pitäis olla hyväkin kaveri? Hyvä jos samassa kahvipöydässä puoli tuntia jaksan ilman, että alan heitellä ivallisia kommentteja. Enpä mimmiä sitten hirveän usein tapaakkaan...onneksi
Täysin SAMAA mieltä olen!!!
No teilla oli sentaan "puntit tasan", kun "hyokkayksia" tuli puolin ja toisin. Ei sentaan syntynyt sellaista tilannetta, etta ryhma A liigaantuu henkiloa B vastaan. (B = "kurja uusi tulokas")
Oikeastaan tuo juttuhan vain yhdisti teita, koska karsitte ja tappelitte "tasapuolisesti".
totta!
Ymmarran sinua oikein hyvin.
Monasti nama leskimiehet tekevat virheen siina, kun kuvittelevat, etta "asiat jotenkin vain lumpsahtavat paikoilleen".
He eivat esim. koskaan kunnolla "esittele" uutta naisystavaansa lapsilleen ja sano kunnolla ja selkealla aanella, esim. etta: "Tassa on uusi naisystavani, jota rakastan ja kunnioitan paljon."
LOPPUJEN LOPUKSI ei tuollaisessa "sopassa" pitaisi edes KYSYA ns. "kersojen mielpidetta".
Kylla miehessa pitaa olla sen verran selkarankaa etta tekee selvaksi "tenavilleen", missa mennaan ja kuka tekee paatokset. (Eli isa itse tekee paatokset, jotka liittyvat naisystavaan!)
Muutenhan lopputulos saattaa olla/on se, etta "tenavat hyppivat nenille" eivatka kunnioita YHTAAN uutta naisystavaa. Ja kaiken kauhuksi leskimies menee vain myotailemaan lastensa mielipiteita ja tekemisia/tekematta jattamisia.
NAIN ON!
onneksi miehesi tietää Sinun pelkosi. Mitä, jos keskustelisit vielä hänen kanssaan taktiikasta
tytärpuoltasi kohtaan. Jos miehesi tietää keskustelustasi tällä palstalla, anna hänen "vahingossa" löytää kopio alustuksestasi, jotta hän voisi antaa tyttärensä luettavaksi. Uskon, että suhteenne paranisi.