En ole koskaan aikaisemmin ollut tällaisessa tilanteessa, että rupean nyt tänne kirjoittelemaan. Nyt tuntuu kuitenkin siltä, että on pakko. Vaimoni haluaa avioeron, varmaan jo kymmenettä kertaa, mutta nyt tilanne tuntuu kyllä jo vähintään ylitsepääsemättömältä. Meillä on useita lapsia - pieniä ja isoja ja he ovat minulle kaikki kaikessa. Heidän vuoksi olen raatanut. En ole koskaan myöskään pettänyt tai pahoinpidellyt vaimoani. Olen aina osallistunut kotitöihin. Olisin jopa halunnut tehdä enempikin, mutta vaimoni on kieltänyt ja estänyt minua varsin jyrkästi. Olemme usein riidelleetkin näistä asioista. En tiedä miksi olemme ajautuneet tällaiseen umpikujaan? Olenko ollut liian kiltti? Pitäisikö minun vain tyytyä olemaan etäinen isä? Olen sitä mieltä, että asiat voidaan aina puhua enkä väitä olevani virheetön, mutta olenko väärässä? Mitä minun tulee tehdä?
Onko vielä mahdollisuus
Isi
41476
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Riippuu kyllä asianomaisten henkisestä kypsyydestä ja vastuunottokyvystä.
Liian kiltti mies on tietyssä mielessä useimmille naisille ongelma; ainakaan nainen ei halua olla perheessä se ainoa aktiivinen suunnannäyttäjä ja vastuunkantaja. Mutta toisaalta: kadehdin vaimoasi. Ex-mieheni oli täydellinen vastakohtasi. Joten tasan eivät tunnu käyvän nämä onnen lahjat...
Perheneuvoja tai muu ammattiauttaja voisi olla ainakin keskusteluapuna. Ulkopuolinen löytää solmukohdat objektiivisemmin ja ongelmista voi puhua rehellisemmin ilman kiivastumisen pelkoa.
Lapset kärsivät aina eniten. Käy miten käy, pidä huolta, että säilytät läheiset suhteet lapsiisi (vaikka heidän äitinsä vastustaisikin).
Ethän sinä lapsistasi eroa, mies, vaan vaimosta.
Isyydestä ei erota koskaan, se on ikuista. Erokeskusteluissa, huoltajuus- ja tapaamissopimuksissa vaan ole jämäkästi lastesi ja itsesi puolella. Jos vaimo useasitikin on eroa puuhaillut ilman että siitä mitään on tullut, niin eikö olisi jo aika lopettaa moinen leikki.
Ole kiltti lapsillesi ja itsellesi, elämässä on totta vieköön muunkinlaisia perhekuivioita kun onneton ydinperhe.
Täysin samanlainen tilanne.Useita lapsia, kaikki omalla tavallaan "pahassa"iässä, on murrosikää, opiskelut vaativassa vaiheessa ym.Meillä kaksi konkreettista lähtöä vaimolla. edellisellä kerralla irtiotto kesti muutaman kuukauden mitä edelsi avioerohakemus.Takaisin tultiin varmana siitä,että halutaan olla kotona. Uusi pahanolontunne iski jälleen samoihin aikoihin syksyllä ja taas asuntoa etsimään, muutto ja 2-vaihe erossa hakuun! Lapset asuvat luonani kotona,eivätkä ole lähdössä äitinsä mukaan.Mikä ihme saa ihmisen tekemään tällaista, mitään selvää syytä ei pystytä sanomaan, jotain pyöreätä perustelua mikä ei perustu mihinkään.Minun puoleltani ei ainakaan yritystä selvittää tilannetta ole puuttunut.Saako keski-ikä vai mielialavaihtelu ihmisen tekemään näin itsekkäitä ratkaisuja.Rakastan edelleen häntä ja haluaisin pitää luonamme.Onko kellään kokemusta vastaavasta tilanteesta.
Lähipiirissä samanlaisia tapauksia. Molemmat lähtijät odottivat joulun yli, nainen palasi kipinkapin, kun kuuli ettei mökille ole asiaa, on varsinainen viherpeukalo ja mies palasi, kun kuuli, että vaimo oli kesälomaksi varannut Turkin matkan. Toinen pariskunta onnistui puhumaan asiat, toinen on eronnut.
En tiedä syytä moiseen käyttäytymiseen, kai sitä tulee se aika, jolloin alkaa ajatella, että tätäkö tämä nyt on lopun elämää, arkea ei arvosteta, halutaan kokea vielä se suuri rakkaus, harvat onnistuvat, monet pettyvät.
Jos ovi on aina auki kotiin, niin jotkut lähtevät kokeilemaan, mikäli ei onnistu, voihan palata takaisin Minä asettaisin tietyt rajat tuollaiselle hyppimiselle ja niin selvästi, että toinen sen varmasti ymmärtää, kaikki viralliset asiat kuntoon elareita myöten. Kyllä eronkin jälkeen voidaan palata yhteen, jos molemmat sitä haluavat.