Siitä on nyt pari viikkoa aikaa, kun mieheni ilmoitti, että ei ehkä halua olla enää kanssani. Hän haluaa olla yksin. Olemme olleet 13 vuotta yhdessä ja naimisissa 8. Nyt hän kyseenalaistaa koko yhteisen elämämme: miksi edes alun pitäen olemme alkaneet olemaan yhdessä? Minä luulin, että ihastumisen ja myöhemmin rakkauden vuoksi. Miksi olemme edes muuttaneet yhteen? Jälleen tyhmänä olen ajatellut, että rakkauden vuoksi. Siksi, että olemme halunneet olla yhdessä ja jakaa elämämme toistemme kanssa. Nyt olen saanut ikäviä kommentteja: ajatus tyttöystävästä oli ehkä kiva, taloudellisesti kannattavampaa asua yhdessä... Onko hän koskaan rakastanut minua? Onko koskaan halunnut olla kanssani? Vanheta kanssani? Kestää myötä- ja vastamäet? Jakaa elämänsä kanssani? Hyväksyä ja rakastaa minua epätäydellisenä itsenäni, kuten minä häntä rakastan, epätäydellisenä mutta minun kumppaninani?
Se, ketä on suhteeseen emotionaalisesti vähemmän sitoutunut, pitää käsissään kaiken vallan. Kaiken vallan ja voiman tuhota toisen ihmisen, kun siltä tuntuu. Miten olen ollut niin tyhmä, etten ole tajunnut tätä? En ole tajunnut hänen haaveilevan ja suunnittelevan eroa! Koska minulle hän ei ole vahingossakaan puhunut... Jokainen mitätöivä sana elämästämme on kuin puukon isku selkään. Puukottaisi! Kestäisin sen tuskan paremmin kuin tämän!! Miten tästä selviää? En tiedä selviänkö. Onko minulla taitoa ja kykyä päästää irti, unohtaa ja mustamaalata kaikki. Mietin vain, miten voisin päästää itseni tästä tuskasta. Lopullisesti.
Hän ei ole vielä lopullista päätöstään tehnyt. Löysässä hirressä roikun yhä ja vain odotan sitä lopullista kuolemanlaukausta. Odotan, että hän päättää, voiko olla joskus kanssani onnellinen.
Sattuu, että kaikista ongelmistamme syytetään minua. Hän ei tunnu ottavan vastuuta mistään. Hän haluaa vain olla yksin. Ilman minua. Eikö se silloin tarkoita, että kaikki vika on minussa? Jos ei ole, niin ei hän käsitystäni vahingossakaan ole korjannut. Minä en riitä. Minä en ole hänelle riittävän hyvä. Minä en ole tarpeeksi. Minä en ole tehnyt suhteemme eteen riittävästi työtä, että hän voisi olla siinä onnellinen. Eikö parisuhteeseen tarvita molempien panosta?
Kaikki on kiinni miehestäni. Minä odotan. Kidun. Kuolen hiljaa pois. En jaksa enkä pysty tähän. En tiedä mitä tehdä...
Se, ketä on suhteeseen emotionaalisesti vähemmän sitoutunut, pitää käsissään kaiken vallan. Kaiken vallan ja voiman tuhota toisen ihmisen, kun siltä tuntuu. Miten olen ollut niin tyhmä, etten ole tajunnut tätä? En ole tajunnut hänen haaveilevan ja suunnittelevan eroa! Koska minulle hän ei ole vahingossakaan puhunut... Jokainen mitätöivä sana elämästämme on kuin puukon isku selkään. Puukottaisi! Kestäisin sen tuskan paremmin kuin tämän!! Miten tästä selviää? En tiedä selviänkö. Onko minulla taitoa ja kykyä päästää irti, unohtaa ja mustamaalata kaikki. Mietin vain, miten voisin päästää itseni tästä tuskasta. Lopullisesti.
Hän ei ole vielä lopullista päätöstään tehnyt. Löysässä hirressä roikun yhä ja vain odotan sitä lopullista kuolemanlaukausta. Odotan, että hän päättää, voiko olla joskus kanssani onnellinen.
Sattuu, että kaikista ongelmistamme syytetään minua. Hän ei tunnu ottavan vastuuta mistään. Hän haluaa vain olla yksin. Ilman minua. Eikö se silloin tarkoita, että kaikki vika on minussa? Jos ei ole, niin ei hän käsitystäni vahingossakaan ole korjannut. Minä en riitä. Minä en ole hänelle riittävän hyvä. Minä en ole tarpeeksi. Minä en ole tehnyt suhteemme eteen riittävästi työtä, että hän voisi olla siinä onnellinen. Eikö parisuhteeseen tarvita molempien panosta?
Kaikki on kiinni miehestäni. Minä odotan. Kidun. Kuolen hiljaa pois. En jaksa enkä pysty tähän. En tiedä mitä tehdä...
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.